Advertisement

Nyt istun taas ahtaassa kopissani ja jatkan kertomustani siitä johon sen jätin viimeksi täällä ollessani. Kunpa olisi minulla ollut paperia ja kynää Norrköpingin kuritushuoneessa, jossa sain niin paljon vaikutelmia ja jossa aika tuntui minusta niin pitkältä. Mutta siellä oli kirjoittaminen kielletty.

Siksi en sieltä muistakaan muuta kuin unen, jonka näin viimeisenä yönä ja joka oli hyvin merkillinen. Olin kulkevinani monen huoneen läpi ja katselin ympärilleni pysähtyen erään taulun eteen, jossa oli kirjoitus: "Jeesus Rauhanruhtinas."

Rukoilin kyllä ajottain Jumalaa, vaan se tapahtui niin pintapuolisesti, minulla kun ei ollut Kristuksen henkeä. Maailma ei ollut kadottanut vetovoimaansa, halusin yhä sinne, sillä en voinut luopua jyrkästi siitä erotessani. Olisihan toki hauskaa jatkaa vielä jonkun aikaa vanhaa elämääni. Mutta voi, mitenkä petyinkään!

Eräs kirjailija on verrannut ihmistä ja Jumalaa sakkipelaajiin. Toinen on etevämpi pelaaja, eikä koskaan ole tullut voitetuksi, mutta hänen täytyy mukautua vastapelaajan suhteen, ja joka kerran kuin tämä tekee siirron, tekee hänkin, kunnes toinen häviää.

Ihminen tekee siirron ja Herramme samoin. Hän ahdistaa ihmistä yhä ankarammin, ottaa häneltä milloin tornin, milloin juoksijan ja tekee hevosen käyttämättömäksi ja hänen tarkoituksensa on piirittää kuningas s.o. sydän. Autuas se, joka näin on pelissä hävinnyt, joka sanoo: Sinä olet minut voittanut ja minä olen voitettu, sinä olet ollut minua voimakkaampi. Ihmiselläkin oli vapautensa, mutta silti ei hän voinut matkaansa määrätä eikä siirtojaan suunnata.

Monet tuhannet ovat epätoivon vimmalla vastustaneet ja kuitenkin vihdoin joutuneet häviöön hänen edessään, josta sanotaan: "Hirmuista on langeta elävän Jumalan käsiin. Sillä ei kukaan ole häntä voittanut eikä kukaan ole Herraa Jumalaa vanhemmaksi elänyt."

Tämän olen minä kokenut.

"Vapaa-aikani", jos sitä siksi kutsun, joka kesti kaksi ja puoli kuukautta, olen suurimmaksi osaksi viettänyt tutkintovankilassa. Enintäin kahdeksan päivää peräkkäin olin vapaana. Mitäpä haittaisi istua sisällä, jos olisi kunnollista ruokaa ja siistit makuuvaatteet, mutta — en tahdo sen seikkaperäisemmin kuvata tutkintovankilaa, sanonhan vaan: siellä olen kärsinyt sanomattomasti.

Ja vapaa-aikani oli vaan vastoinkäymisiä eikä elämäni parantamisesta tullut mitään. Siihen sijaan, että olisin lunastanut pantatut vaatteeni, hävitin panttilaputkin ja minut ryöstettiin aivan alastomaksi, huolimatta siitä että niin halusta olisin säilyttänyt osan kalleuksista. Mutta jos emme vapaaehtoisesti luovu kaikesta, kun Jumala sitä vaatii, niin ottaa hän sen meiltä.

Nyt ei mikään kiinnitä minua maailmaan, sillä en omista enää silmineulaakaan, tuskin hametta millä itseäni verhoan. Piironkini olivat hyvät ystäväni murtaneet auki ja tyhjentäneet. Nyt on taas uudestaan aljettava.

Mutta saanenhan epätoivossani kohottaa silmäni taivaaseen, sillä sieltä ainoastaan voi iloa ja valoa tulla. Ehkä voin alkaa elämäni uudestaan ja pyrkiä päämäärään tuolla ylhäällä.

Vapaana ollessani olin jonkun aikaa "Fristad'in" turvakodissa, vaan sieltä lähdin pian pois. Aioinhan lunastaa vaatteeni ja olla vapaa, vaikkei se onnistunut. Minun olisi pitänyt jäädä turvakotiin, niin olisin säästynyt monesta surusta, mutta liian myöhään huomasin erehtyneeni.

Viimeksi asuin erään tytön luona, joka otti loputkin vaatteeni, jätin hänelle talletettavaksi hiukan rahoja lähteissäni, mutta vaikka hän tiesi, että istun täällä neljän seinän sisällä omistamatta äyriäkään millä ostaisin edes saippuata saatikka sitten pilsneriä [Pilsner olut], niin ei hän lähettänyt ropoakaan. Muutamia likaisia pyyhkeitä on hän lähettänyt kaikesta minulta lainaamistaan liinavaatteista. Siinä kaikki! Oi kurjuutta, kun seurakumppaneina on vain huoraemäntiä, poliiseja ja vanginvartijoita.

Nyt tulen tuomittavaksi seitsemäksi kuukaudeksi lokakuun 8 p:nä 1905, — pääsen siis vapaaksi vasta toukokuun kahdeksantena päivänä, tulevana vuonna.

Advertisement