Aina kun vapauteni läheni, toivoin entistä onneani. Mutta turhaan. Luisuin vain alemmaksi ja usein huokailin: "Onko Jumalaa olemassa, jos Jumala on, niin pelastakoon hän minut tästä kurjuudesta äitini rukousten tähden." Mutta yhä uudelleen jouduin poliisin kynsiin.

Eräänä aamuna herätessäni vankilassa olin niin sairas ruumiiltani ja sielultani, että tuskin jaksoin pukeutua ja liikkua. Silloin lupasin Jumalalle, että jos vielä pääsen vapaaksi, kuten monasti ennenkin, menisin heti turvakotiin. Pääsin vapaaksi ja konjakkari ja kahvi virkistivät minua sen verran, että uskalsin mennä ottamaan kylmän kylvyn.

Sitten menin Fristad'iin, jossa minut otettiin hyvin ystävällisesti vastaan. Mutta pian olin unohtanut kaikki kärsimykseni maailman humussa ja minusta alkoi tuntua pitkälliseltä jäädä tähän turvakotiin kolmeksi vuodeksi. Koetan itse omin neuvoin hankkia vähän vaatteita ja paikan itselleni, ajattelin ja menin ulos etsiäkseni jostakin työtä. Työtä olisinkin saanut kun minulla vain olisi ollut vaatteita. Muistan kirjoittaneeni kotiin vanhemmilleni: "Täytyykö minun joutua kadotukseen ajassa ja ijankaikkisuudessa, vain sentähden ettei minulla ole vaatteita ryhtyäkseni kunnolliseen työhön?"

Samana päivänä kuin lähdin turvakodista otti poliisi minut kiinni ja seuraavina kuukausina olin tuskin päivääkään vapaana. Niin pian kuin esiinnyin kadulla juovuksissa tahi selvänä, riitaisena tahi hiljaisena, korjasi poliisi minut. Näytti niinkuin Jumala olisi minut kokonaan hyljännyt.

Ponnistelin yötä päivää saadakseni itselleni pumpulihameen. Sitten aioin tehdä kaikkeni hankkiakseni jotakin työtä. Siksipä oli minusta kumma, että Jumala niin itsepintaisesti tahtoi rangaista suurta pahaatekoani. Ennen kun en parannusta ajatellut, vaan huveja ja vaatteita, silloin aina ilmestyi joku joka oli valmis minua sadalla kruunulla avustamaan, mutta silloin ei minulla ollut halua, sillä minulla oli menestystä huikentelevassa elämässäni. Nyt sitä vastoin kun koko sydämestäni toivoin päästä tästä helvetistä, nyt jouduin heti poliisin käsiin niin pian kuin vain astuin kadulle synnin harjoitukseen.

Vankilasta päästessäni lauantaiaamuna ajattelin: Annahan menen illalla ulos ja juon itseni humalaan, niin tulen tänne takaisin ja saan ainakin sunnuntain yli suojaa kristillisessä kodissa... Toisinaan pyysin jonkun miehen tarjoamaan minulle portteria ja sain sakkoa viisikymmentä kruunua; joskus olin likanen, niin että lapset kokoontuivat ympärilleni ja se maksoi viisikymmentä kruunua, jos taas en sanonut enkä tehnyt mitään, jouduin kuitenkin poliisin käsiin. Tässä täytyi jo olla jotain outoa.

Näinä kahtena kuukautena kuin olen sakkoja ollut sovittamassa, on äitini rukoillut puolestani tavallista enemmän ja itse olen taistellut, rukoillut ja uskonut, mutta kuitenkin täytyy minun vankilaan mennä kahdeksaksi kuukaudeksi.

Jospa minulla vain olisi ollut hame pukeutuakseni, niin olisin paikan saanut! Mutta ei, mahdotonta oli minun saavuttaa tarkoitustani. Ennen oli minulla menestystä etsiessäni onneani kadulla, vaan nyt, kun niin tärkeästi tarvitsisin rahaa parantuakseni, en sitä mistään saa, en rehellisellä enkä epärehellisellä tavalla. Ja nyt saan taas mennä pitkäksi aikaa vankilaan, vaan siksi, ettei minulla ollut varoja ruveta työhön — onko se oikein Jumalalta ja ihmisiltä?

Nyt en ajattele enempää parantumista, käyköön kuinka tahansa. Aion vaan kestää nämä kahdeksan kuukautta saadakseni nähdä siskoni ja äitini vielä kerran.

* * * * *

Tämän kaiken olen kärsinyt täällä maailmassa vapaana ja vankilassa ja kuoltuani on minulla ijankaikkinen kadotus odotettavissa.

Nyt alan jo paatua.