Maanantaina alkoivat Helorinteen puutarhakurssit. Osanottajia oli tullut runsaasti toistakymmentä. Näistä olivat Anni Lehtovaaralle hänen kiertoretkeltään tuttavia: Aune Riutta, Eero Paljakka, Aapo Kokko ja Veikko Yösalo. Kerttu Ilves ja hänen veljensä Turo eivät saapuneet toisten mukana aamulla, mutta he olivat lähettäneet sanan, että kyllä tulevat, kunhan ehtivät. Muut olivat Eero Paljakan ja Yösalon isännän suosittamia. Näiden joukossa herätti mielenkiintoa korpimökin poika, Antti Kasuri, roteva kuin karhu, hiljainen, erämaan yksinäisyys tummissa silmissään.

Työaika jaettiin tasan kukka- ja vihannestarhan välillä. Kivisalosta oli tuotu multaa ja lannoitusaineita, ja isäntärengin, Yllön, oli määrä ensi päivinä ottaa osaa valmistustöihin. Ossi Skogberg sitä paitsi toimi teoreettisena neuvonantajana. Kun hän ei noudattanut riittävää yleistajuisuutta, Anni puuttui puheeseen ja koetti yksinkertaistuttaa selitystä.

Kukkatarhan viljelyksen suunnittelussa Anni Lehtovaara tavoitteli aistikasta yksinkertaisuutta. Hän kiinnitti huomiota lavojen koristeelliseen muotoon ja ryhmitykseen. Ja itse kukkien väriyhtymiä valitessaan hän kartti räikeätä kirjavuutta, hakien silmää hiveleviä värisoinnoksia.

Käydessään vanhempiensa kanssa ulkomaanmatkalla Anni oli Ranskassa nähnyt tien varsilla ahoja, jotka kasvoivat unikkoja. Se oli ollut iloinen näky. Pariin kohtaan hän aikoi koivikon aukeamiin kylvää unikkoja, toiseen punaisia, toiseen sinisiä. Näiden helposti kasvavien korukasvien viljelemistä Anni oppilailleen suositti heidän omien kotiensa somistamiseksi.

Ruusuja Anni Lehtovaara erityisesti suosi. Hän, joka piti yksinkertaisuudesta puvuissaan, asuntonsa sisustuksessa ja elintavoissaan, rakasti ruusujen komeutta. Ja hänen tarkoituksensa oli istuttaa niitä pengermäisesti molemmin puolin rantaan johtavaa tietä. Ruusupensaat eivät vielä olleet saapuneet Kivisalon kasvihuoneista. Niille valmistettiin maaperää.

Vasta iltapäivällä saapui Kerttu Ilves veljensä Turon seurassa. Tämä oli kaunis mies; hänessä oli jotain, rajantakaista, sellaista miehekkään kiihoittavaa, joka kiehtoo naisia. Pitkävartisissa saappaissaan hän liikehti tukkilaisen reippain elein, esiintyen kerskurimaisesti. Hän ilmoitti heti kursailematta Anni Lehtovaaralle tulleensa kursseille saadakseen vähän alkuopetusta puutarhan hoidossa ja vähän "tienatakseen", ja syksyllä hän kernaasti tulisi kansanopistoon:

— Olisi siten talven yli jotain tointa. Kun oli saanut todistuksen enemmästä opiskelusta, oli helpompi löytää paikkoja.

"Tieto on voimaa", näin hän oli kerran kuullut erään kiihoituspuhujan väittävän.

Anni Lehtovaaralle eivät veljen ja sisaren kursseille tulon vaikuttimet olleet erittäin miellyttäviä, niistä kun kokonaan näytti puuttuvan kaikki aatteellinen pohja. Mutta hän ei ruvennut moralisoimaan, vaan ajatteli: Yrittäkööt sittenkin, ehkä täällä heihin tarttuu jotain henkistäkin.

Antti Kasuri, erämaan ujous silmissään, sattui muokkaamaan multaa siinä lähellä ja kuuli Turo Ilveksen tuumat. Hänen aivoissaan heräsi siitä se ajatus, että ehkä hänkin näistä kursseista voisi hyötyä, saada neidiltä työtä, ehkä renkipoikana, tai päästä vaikka tilapäisiin töihin Kivisalon hoviin. Mutta hän ei rohjennut ilmaista tätä ajatustaan, tuumien, että täytyihän ensin näyttää, kykenikö johonkin, ja sitten vasta hakea paikkaa.

Kerttu Ilves ilmestyi puutarhatöihin muodikkaassa kaupunkilaisasussa, yllä lyhyt hame ja pitkävartiset ihonväriset silkkisukat. Anni Lehtovaara ei malttanut olla sanomatta, että tällaiset pukineet puutarhatyössä helposti tärveltyivät. Siihen tokaisi Kerttu vastaukseksi, että nämä olivat ne huonommat sukat, parsitutkin paikoittain, ettei siis ollut niin väliä, jos vähän rähjäytyivät, ja täytyihän sitä kaupunkilaisen muotiompelijan vähän tehdä reklaamia ja näyttää näille maalaistytöille, mikä muoti se vallitsee.

Eero Paljakka huomautti tähän, ettei taida sellainen "reklamentti" maalaistyttöihin tepsiä, ja etteivät ne suostu pukemaan ylleen tuollaista kapeata hetaletta, joka ei ulottunut polviinkaan asti.

Hän naurahti iloiseen tapaansa, mikä ei ollenkaan miellyttänyt Kerttua:

— Sinä irvihammas. Enpä ilkkumisestasi piittaa tuon taivaallista.

Eero oikaisi:

— Asiaa minä puhun, vaikka en teekään sitä itkusuin.

Kerttu poistui suuttuneena Eeron luota.

Kerttu ei ollenkaan näyttänyt tekevän totta työstään. Hän otti sen etupäässä huvittelun kannalta, puikahteli veikistellen poikien välitse ja oli kysyvinään heiltä neuvoa, miten menetellä, he kun olivat häärineet siinä aamuvarhaisesta ja jo paremmin tiesivät miten multaa tongitaan ja muokataan. Kerttu Ilves lyöttäytyi etupäässä Veikko Yösalon seuraan. Keskustelun aluksi hän virkahti:

— Sinä, Veikko, olet siellä Amerikassa tullut niin yksitotiseksi ja herrasmaisen ylpeäksi, että oikein hirvittää kanssasi puhua. Muistatko, miten kiipesimme isolle kivelle poimimaan vadelmia ja kuinka kiikuimme puissa linnunpesiä etsimässä? Se oli hauskaa aikaa!

Veikko Yösaloa tämä tuttavallisuus ilmeisesti häiritsi, ja hän virkkoi ohimennen:

— Siitähän on jo pitkä aika.

— No ei se niin hirveän pitkä ole, inttäili Kerttu vastaan. Ei ole kumpikaan vielä kuin pari kolme vuotta kolmattakymmentä.

Veikko haki askartelua muualta, kysyen neuvoa Ossi Skogbergilta.

Anni Lehtovaara kulki ympäri, hänkin neuvoen ja innostaen. Mutta hän työskenteli myös itse oppilaiden mukana, sillä olihan puutarhanhoito hänelle mieluista askaroimista.

Kun työ tämän ensimmäisen päivän illansuussa päättyi, riensivät kurssilaiset rantaan käsiään pesemään.

Kerttu Ilveksellä oli peili ja kampa mukana. Hän kampasi huolellisesti polkkatukkansa ja totesi moneen kertaan peiliin vedoten, että hänen ulkoasunsa oli asianmukaisen edullinen.

Järven puoleisen ison kuistikon pöytään oli Helka kantanut runsaat määrät voileipiä, joiden lisäksi tarjosi teetä. Hitaasti, ujoina puutarhaoppilaat asettuivat pöydän ympärille istumaan, ja moni jäi odottamaan emännän antamaa esimerkkiä, jotta tietäisi, miten käyttäytyä syödessä ja juodessa.

Kun Antti Kasurin isoine, kömpelöine käsineen piti sokeripihtien avulla siirtää teelasiinsa sokeripala, oli ote liian höllä, ja pala kieriskeli lattialle. Antti riensi ottamaan sitä ylös, mutta Nalle ehti edelle ja sieppasi palan suuhunsa, jossa se kädenkäänteessä mureni ja suli. Koira asettui sitten syvämielisen tarkkaavaisena odottamaan uuden makean palan eksymistä permannolle.

Antti häpesi tätä kömpelyyttään suunnattomasti ja hulmahti kasvoiltaan punaiseksi. Vasta Annin kehoituksesta hän uskalsi ottaa uusia paloja, jotka sitten onnellisesti joutuivat teelasiin.

Veikko Yösalo oli enimmäkseen vaitelias. Hän keskusteli Ossi Skogbergin kanssa ja saatuaan tietää, että nuori herra aikoi ruveta Yösalon järvellä purjehtimaan, hän mainitsi:

— Se on hauskaa urheilua. Minä tulin sitä paljon harjoittaneeksi Superiorjärvellä Kanadassa.

Tämän kuultuaan Ossi, joka oli vasta-alkaja purjehdustaidossa, pyysi Veikkoa purjehdustoverikseen.

Voileivillä oli ollut kova menekki. Raitis ilma ja uuttera työ olivat antaneet ruokahalua. Eikä näin hyviä voileipiä monikaan ennen ollut syönyt. Antti Kasuri ei olisi voinut aavistaakaan, että maailmassa voisi olla sellaisia voileipiä.

Syönnin ja juonnin vihdoin päätyttyä Aune Riutta, tottuneena nuorisoseurassa esiintyjänä, puhkesi puhumaan, juhlallinen kaiku äänessä:

— Olemme kuulleet, että talon ystävällinen emäntä laulaa erinomaisen kauniisti. Saisimmekohan kunnian ensimmäisen työpäivämme päättäjäisiksi kuulla vähän laulua?

Aune Riutta ei ollut lausunut tätä kehoitusta yksistään omasta puolestaan. Jo pitkin iltapäivää oli moni hänelle siitä kuiskaillut.

Siirryttiin saliin. Kurssilaiset ihailivat sen sisustusta. Syvimmän vaikutuksen se teki Antti Kasuriin, metsämökin poikaan, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tällaista komeutta. Olihan kirkkokin sisästä kaunis, ja varsinkin alttari tauluineen ja punasamettipäällyksineen komea. Mutta että asuinhuoneessa voi olla näin kaunista, sitä hän tuskin saattoi uskoa. Totisesti, ei kuninkaan linnassa, josta Antti oli satukirjoista lukenut, olisi sen upeampaa.

Anni Lehtovaara esitti heille useita helppotajuisia lauluja. Nuorisoseurojen iltamissa moni kurssilaisista käynyt ja niissä oppinut palkitsemaan esityksiä kättenpaukutuksilla. Näitä ei täälläkään säästetty, ja ne olivat "Marjatan kehtolaulun" jälkeen niin vilkkaat, että laulu oli toistettava. Antti Kasuri kuunteli ihmetellen tuota paukutusta, mutta kun kaikki muut taputtivat käsiään, niin täytyihän hänenkin. Tämä melu kauniin laulun jälkeen tuntui hänestä lopen oudolta. Mutta se kuului kaiketi asiaan.

Eero Paljakka oli etupäässä kiinnittänyt huomionsa säestykseen ja virkkoi esityksen lopulla:

— Se on kerrassaan ihmeellistä, kuinka vikkelästi ne näpit hyppelevät siinä pianolla, ja miten taitavasti ne kiireessä, aina osuvat oikeaan paikkaan. Ei sitä meikäläinen oppisi, vaikka ikänsä harjoittaisi.

Laulajatar oli täydelleen valloittanut kuulijakuntansa, ja tämä suuri menestys toi hänen mieleensä tuuman muodostaa kurssilaisistaan pienen sekakuoron, joka hänen johdollaan oppisi yksinkertaisia lauluja. Kansanopistossa tosin etupäässä harjoitetaan yksiäänisiä lauluja, sen hän muisti. Mutta kun useat hänen oppilaistaan kuuluivat nuorisoseuraan, missä pitäjän kanttori oli laulua johtanut, hän tiesi, että heillä oli kuorolauluun edellytyksiä. Ehdotus otettiin suostumushuudoin vastaan.

Kurssilaiset, joita kaikkia Anni toverillisesti kätteli, alkoivat poistua.

Veikko Yösalo kysyi hyvästellessään arkana, milloin hän voisi saada neuvoja niistä kirjoista, joista oli ollut puhe. Anni oli jo tehnyt niistä luettelon ja oli halukas pyytämään Yösalon nuorta isäntää hetkeksi viipymään. Mutta hän ajatteli, että se herättäisi huomiota ja sanoi:

— Aivan pian, kun nämä puutarhatyöt ovat päässeet vauhtiin ja kun saan hiukan vapaata aikaa.

Tämä oli suuri pettymys Veikko Yösalolle. Kuinka hän oli tätä hetkeä odottanut. Kuinka hän oli uneksinut siitä yöt ja päivät koko kuluneen loppuviikon. Saada kuulla tuota sointuvaa ääntä, saada ilman noita muita viivähtää tuon olennon seurassa, jota rajattomasti ihaili.

Ja nyt tämä hetki siirtyi epämääräisesti tuonnemmaksi.

Eikä sitä Korpisaareen lähtöäkään kosketeltu sanallakaan.

Hänen mielensä tuntui apealta. Mutta hän salasi mielialansa ja sanoi:

— Niin, ehtiihän sen vielä, onhan neidillä näin alussa niin paljon muuta ajateltavaa.

Ja hän poistui rannalle päin. Kuistikon edessä odottivat Kerttu ja Turo Ilves. Anni saattoi avoimesta ovesta selvästi kuulla heidän puheensa.

Kerttu tekeytyi erittäin toverilliseksi:

— Kuulehan, Veikko. Lähde nyt täksi illaksi meille, oletkin koko häijy, kun et Amerikasta palattuasi ole käynyt nuoruuden ystäviä tervehtimässä. Olisi hauska kuulla juttujasi sieltä kaukaa. Ja äiti keittäisi kahvit. Onhan se pientä ja köyhää siellä kotimökissä, mutta kahvi on sentään hyvää. Siihen pannaan viimeiset kolikot.

— Kiitos, virkkoi Veikko. Täällä on jo tarpeeksi kestitetty, ja siellä kotona on yhtä ja toista hommaa. Aaretti setäkin oli tänä aamuna hiukan sairas.

Turo Ilves ehätti sanomaan:

— No ei se äijä siitä kuole, jos tuletkin vähän myöhemmin kotiin. Onhan sinulla moottori, ja sillä pyyhkäiset yli selän noin vaan. Voithan ottaa meidät mukaan veneeseen ja huristaa tuonne Vilkkuniemeen, siitä ei enää ole pitkälti meille.

Hän hiljensi äänensä:

— On siellä pullossa miestä väkevämpää. Ei mitään korpirojua, ei pontikkaa eikä virolaista, vaan oikein apteekkitavaraa.

— Kiitos, kiitos, torjui Veikko. Minä en ole väkeviin menevä, ja toden totta en jouda tänään. Käynhän joskus toiste.

Kerttu Ilveksen suupieliin tuli ilkeä ilme ja hän tiuskaisi:

— No emme tässä patistele, kun ei passaa, niin ei passaa.

Turo ei näyttänyt, että oli loukkautunut, vaan huomautti imarrellen:

— Hyvää vierasta voi odottaakin. Ja kyllä tuloosi säästetään ainetta.

Sisar ja veli kääntyivät kotitaipaleelle.

Veikko Yösalo laittoi moottorinsa liikekuntoon, ja hetken kuluttua se jyskytteli lahdella, työntyen Yösaloa kohti.

Antti Kasuri astui kirkolle johtavaa tietä, poiketakseen Palage Ilveksen töllin kohdalla korpimökin polulle. Kerttu ja Turo Ilves saavuttivat hänet pian.

Kerttu kuiskasi veljelleen:

— Emme viitsi lyöttäytyä tuon länkisäärisen karhun seuraan. Tallustelkoon yksin kotiinsa.

Askeleitaan jouduttaen he sivuuttivat hänet. Poikettuaan korpitielle Antti Kasuri muisteli kulunutta päivää ja iltaa. Se mitä hän siellä Helorinteessä oli kokenut, oli hänen siihenastinen suurin elämyksensä. Olipa totisesti onni, että Eero Paljakka tapasi hänet kirkonkylässä ja neuvoi tulemaan mukaan. Mitä kaikkea hän siellä sen kauniin neidin luona olikaan nähnyt! Ja se kun ei ollut ollenkaan ylpeä. Oikein Antti oli pelännyt sinne tullessaan, että jos se olisi hyvinkin ylpeä. Mutta kaikkea muuta. Kättä oli roikannut tullessa ja lähtiessä ja oli jutellut kuin muutkin tavalliset ihmiset. Ja ne voileivät! Oikein vesi herahti suuhun, kun niitä muisteli. Se vaan oli ikävä paikka, kun tuli sen sokeripalan pudottaneeksi. Taisivat muut pitää tuiki kömpelönä. Ainakin Kerttu Ilves oli ilkkuen virnistellyt. Mutta neiti ei ollut siitä millänsäkään, käskihän vain ottamaan uusia paloja.

Entä jos päälle päätteeksi pääsisi siihen taloon renkipojaksi. Se olisi onnen huippu. Mutta sitä rohkeni tuskin toivoakaan. Olikin ehkä synti niin suuria toivoa...

Aurinko oli mennyt mailleen, kun Antti Kasuri saapui korven syvänteessä olevalle mökille. Äiti palasi ainoan lehmän lypsystä, ja hänen tarkka silmänsä huomasi heti Antin kasvoissa jotain erikoista.

Antilta sujui puhe hitaasti. Mutta hänen ajatuksenjuoksussaan ei silti ollut vikaa. Kun vain malttoi kuunnella, niin kyllä hän asiansa sai oikein kerrotuksi. Isäkin kömpi esiin töllistä ja kuunteli tuon tuostakin tyytyväisesti myhähdellen poikansa puhetta, kun hän aitan portailla istuen selosti sen päivän kummallisia kokemuksia.

Kun hän oli lopettanut, äiti arveli: — Ehkä onni sinuakin vielä potkaisee.