Soutumatkalla Yösalon rantaa kohti Veikon mieleen johtui, että hänen äiti vainajallaan oli ollut omituisia aavistuksia merkillisten tapausten edellä. Hänellä oli silloin ollut tapana sanoa:

— Tunnen selvästi, että jotain taas tapahtuu.

Tuo äidin aaveileva sielunominaisuus oli jossakin määrin periytynyt hänen pojalleen. Kanadassa, ennen äidin kuolemaa, hän oli ollut levoton ja työhaluton, tietämättä miksi. Ja tämän kesäpäivän aamuna hänen mielensä oli tuntunut harvinaisen kevyeltä. Hän oli melkein unhoittanut surun, joka alati hiljaa kalvoi hänen sydäntään molempien vanhempiensa menettämisestä.

Ja miksi hän sinä aamuna olikaan ollut niin iloinen? Ei se aamu ollut sen eriskummaisempi kuin muutkaan. Sama työntouhu kuin ennenkin. Mutta kuulakassa kesäilmassa oli ollut jotain merkillistä, jotain selittämätöntä.

Anni Lehtovaaran tulo Yösaloon, se oli tuo merkillinen tapaus. Mikä valoisa ilmestys, tuo vaaleatukkainen, sinisilmäinen ja solakkavartaloinen impi. Kuinka vaatimaton, vaikka rikkaasta kodista, ja lisäksi paljon oppia saanut!

Ja miten hän oli laulanut! Veikon sisimmät tunteet oli tuonut ilmi tuo pieni laulu:

Kun ensi kerran silmäs näin, Luulin auringon loistavan...

Ja — se toinen laulu:

Yksi ruusu on kasvanut laaksossa, Joka kauniisti kukoistaa, Yksi kulkijapoika on nähnyt sen, Eikä voi sitä unhoittaa. Ja hän olisi kyllä sen poiminut, Ja sen painanut povelleen, Mutta köyhänä ei ole tohtinut, Vaan on jättänyt paikoilleen.

Sen hän oli ennenkin kuullut ja sen surullisen sointuva sävelmä oli häntä miellyttänyt. Mutta miten erilaiselta se nyt oli kaikunut, miten häntä liikuttanut.

Niin, hän, tuo kulkijapoika, joka oli maailmaa kiertänyt, hän, rahvaan lapsi, oli arvoton lähestymään laakson ruusua ja sitä poimimaan.

Ihailuaan hän ei kuitenkaan voinut tukahduttaa. Sitä ei kukaan voisi häneltä kieltää. Mutta hän ihailisi, niin kuin ihaillaan taivaan sineä ja tuikkivia tähtiä, kaukaa, saavuttamatta.

Miten erilainen oli se tunne, jonka Anni Lehtovaara oli hänessä herättänyt, kuin se, jota hän oli tuntenut siellä toisella puolen valtamerta tummatukkaista pikku Mabelia kohtaan! Sillä olihan se tyttökin ollut niin toisenlainen. Ei sen kanssa ollut voinut puhua vakavista asioista. Se oli enimmäkseen nauraa hihittänyt, ja se oli yhtä altis tirskumaan kaikkien nuorten miesten seurassa. Anni Lehtovaara, tuo vaaleatukkainen impi, oli iloinen hänkin. Mutta samalla arvokas ... niin, suorastaan kunnioitusta herättävä.

Ja Veikon mieleen juolahti, että kehtaisiko hän ruveta tuon neidin oppilaaksi. Ehkäpä hänen järjenjuoksunsa tuntuisi hyvinkin hitaalta ja mahdottomalta. Ja Veikkoa peloitti se ajatus, että Anni Lehtovaara voisi saada hänestä epäedullisen käsityksen, ja että heidän välisensä juopa paisuisi vielä leveämmäksi.

Mieletön poika ... mitä hän haaveileekaan. Vene lipuu vitkalleen eteenpäin ja lähenee kotirantaa. Helena-sisko seisoo siinä odottamassa ja pyytää iltaruualle. Mutta veli kertoo jo kylässä syöneensä ja lisäksi saaneensa kuulla ihanaa laulua.

Ja kun muut ovat ruvenneet levolle, Veikko Yösalo ei saa unta. Hän kulkee talon lähettyvillä kuin unissakävijä. Hän katselee verkkoja, valjaita, tutkii perunamaata. Turha vaiva. Aaretti-setä, joskin vanha ja heikko, huolehtii vielä siitä, että kaikki, mihin hän kykenee käsin tarttumaan, on kunnossa.

Viimein Veikko huomaa istuvansa rantakaltaalla, mistä näkee Helorinteen. Oliko se satu, vai unelma, joka tuolla veneretkellä oli ilmestynyt hänelle?

Korpisaaren Jalosta Metsästä alkaa kuulua laulurastaan ääni. Tyyni öinen ilma kantaa sen selvänä tänne.

Veikko muistaa Anni Lehtovaaran puheen, että hän kernaasti kävisi sitä korkeata metsää katsomassa. Jospa Veikko todella saisi sen hänelle näyttää, tuon metsän, joka oli isävainajan ylpeys, hänen oma ylpeytensä.

Mutta ehkä se oli vain hetken päähänpisto, ehkä Helorinteen neiti jo oli sen unhoittanut.