Vuosi oli vierähtänyt siitä kesäkuun alkupäivästä, jona Anni ja Veikko palasivat häämatkaltaan ulkomailta. Se matka oli tarjonnut vaikutelmia elämänajaksi ja avartanut näköpiiriä. He olivat viettäneet suuren valoisan onnensa viehkeimmät ajat kahden avarassa maailmassa, turvassa ihmisten tungettelevalta uteliaisuudelta ja arvostelulta.

Väkeä kuhisi Yösalon työvainioilla. Uusi asuinrakennus oli valmis. Siinä oli iso "musiikkisali" ja erityinen kirjastohuone.

Helokosken kansanopistolle Anni ei ollut käynyt vieraaksi. Oppilaat olivat hänen erottuaan kutsuneet hänet toverikuntansa kunniajäseneksi. Hän esitelmöi tuon tuostakin kansanopiston juhlatilaisuuksissa. Kun Pusa yleisen mielipiteen pakoittamana oli eronnut johtokunnan puheenjohtajan toimesta ja tohtori Ylimaa astunut hänen sijalleen, suostui Anni tulemaan johtokunnan jäseneksi. Hän oli lahjoittanut huvilansa, Helorinteen, palstoineen kansanopistolle puutarhakouluksi. Huonekalut, kirjat ja flyygelin hän oli siirrättänyt Yösalon uuteen rakennukseen.

Yösalon vanhaan asuinrakennukseen olivat Anni ja Veikko perustaneet kansankirjaston, jonka kokoonpanoon ja kartuttamiseen he omistivat paljon huolta. Pitäjän etäisimmistäkin kylistä kävi varsinkin nuorta väkeä Yösalossa kirjoja lainaamassa. Kerta viikossa oli kirjasto avoinna. Vesi ja maatietä tulvi silloin Yösaloon lukuhaluinen joukko. Se oli joka viikko toistuva toivioretki.

Synnyinkodissaan, Kivisalossa, Anni ei ollut käynyt sen aamun jälkeen, jonka edellisen yön hän oli valvonut isänsä sairasvuoteen ääressä. Olihan isä kirjeessään viitannut siihen, että katsoi perheen ja tyttären välien hänen avioliittonsa kautta rikkoutuneen. Äiti ja tytär tapasivat silti toisensa joskus tohtori Ylimaan ja pastori Pajarin perheissä. Mutta Yösaloon äiti ei ollut lähtenyt. Annin askeleesta oli syntynyt hänen vanhempiensa välille ensimmäinen vakava ristiriita, ja sovinnollinen kun oli, ei Hedwig-rouva tahtonut päästää sitä kärjistymään, toivoen ajan lieventävää vaikutusta. Ossi oli purjehdusretkillään usein laskenut Yösalon rantaan ja käynyt sisarta ja lankoa tervehtimässä.

Taiteilija Harald Skogbergin kihlaus oli, Parisista kiertoteitä tulleen tiedon mukaan, purettu morsiamen vanhempien aloitteesta, Harald kun oli ruvennut viettämään säännötöntä elämää ja juomaan absinttia. Hän joutui ennen pitkää taloudellisiin vaikeuksiin ja pyysi vanhemmiltaan melkoisia rahasummia. Mutta isä oli ne häneltä evännyt, korostaen, ettei yksi lapsista saanut kuluttaa perheen omaisuutta muiden kustannuksella, varsinkin kun Harald jo oli saanut paljon enemmän kuin muut lapset. Poikansa nimen maanviljelysneuvos Skogberg kuitenkin oli lunastanut pankinjohtaja Björkin hyväksymistä vekseleistä. Haraldin oli nyt pakko todenteolla ryhtyä työtä tekemään, ja hän otti toimen eräässä parisilaisessa kustannusliikkeessä romaanien kuvittajana.

Kun Annin ja Veikon avioliiton ensi aikojen hurmio oli asettunut, nuoren parin yhdyselämä jatkoi tasaisen onnentunteen merkeissä. Ainoa pilvi, joka loi varjoaan Annin onnentaivaan kirkkauteen, oli tietoisuus siitä, että isä oli katkaissut yhteyden häneen. Siitä hän kärsi, usein kipeästikin, mutta ei ilmaissut mielipahaansa kellekään.

Sitten pilkoitti Yösaloon auringonsäde, joka loi sameat sadepäivätkin valoisiksi: pikku Olavin tulo maailmaan. Suuren tilan hoito ajanmukaisine uudistuksineen ja laajennuksineen vaati paljon tarmoa ja työtä, ja tässä tarjosi Anni miehelleen tehokasta tukea. Koti, kukka- ja kasvitarha olivat hänen erityisen huolenpitonsa esineinä.

Henkisiä harrastuksia Anni kaiken aineellisen työn ohella uutterasti piti vireillä. Hän luki Veikon kanssa kaunokirjallista, kulttuurihistoriallista, maataloudellista ja yhteiskuntaopillista kirjallisuutta. Veikko oli huomauttanut vaimolleen, että heidän vuotuisessa menoerässään oli varattava melkoinen rahamäärä kirjoihin.

Joka päivä tarjosi vaihtelevaa työtä, uusia tehtäviä, uutta ajanvietettä.

Anni istui levähtäen ja päivää paistattaen puutarhassa, missä kukkasviljelys oli täydessä käynnissä. Silloin tällöin hän huojutti hiljaa vipua, jonka varassa hänen pikku poikansa, Olavi, lepäsi palttinaliekussaan. Siitä paikasta Anni näki selvästi Korpisaaren Jalon Metsän. Korkeana, ylväänä se kohosi. Nyt hän oli sitä paljoa lähempänä, ja hänelle oli täysin selvinnyt sen henkien salaperäinen humina.

Hän saattoi myös siitä paikasta nähdä Helorinteen huvilan, ja mielestä sukelsivat esiin hänen siinä viettämänsä ajan ilot ja surut.

Annin istuessa siinä odottamassa päivälliskellon soittoa riensi Antti Kasuri, Yösalon toimelias pehtori, hänen luokseen ja kertoi, että Kivisalosta päin näkyivät matkan päässä lähestyvän kaksivaljakon vetämät vaunut.

Nalle seurasi Antin kintereillä, niin kuin aina. Se oli luonnollisesti asettunut asumaan Yösaloon ja viihtyi erinomaisesti. Alussa oli ollut pientä kinaa Vahdin kanssa — etenkin yhteisen ruokakupin ääressä. Mutta kun kumpikin oli saanut oman kuppinsa, katosi riidanaihe.

Kotvan kuluttua tuli puutarhaan Hedwig-rouva poikansa, ylioppilas Ossi Skogbergin, seurassa ja Helkan opastamana. Helka huomautti:

— Sanoinhan Anni rouvalle, että kyllä se paroonitar vielä tulee Yösaloon.

— Rakas äiti, virkkoi Anni, kuinka olen onnellinen, että tulit.

Hedwig-rouva oli tuonut pikku Olaville leluja.

Yhdellä nukella, jolla oli punainen takki ja siniset housut, oli kulkusia kädessä. Isoäiti heilutti nukkea, ja kun Olavi kuuli tiukujen helinän, hänen ruskeisiin silmiinsä ilmestyi pirteä ilme ja hänen pienille kasvoilleen levisi hymy, jonka Anni tunsi Veikon hymyksi.

Äiti kertoi, että Annin isä viime aikoina oli ollut kovin sairas. Hänen sappikivitautinsa oli yltynyt niin pahaksi, että oli täytynyt tehdä leikkaus. Sydän ei ollut tahtonut kestää nukutusta. Hän oli sentään toipunut, mutta oli vielä heikko. Ankara sairaus ja heikkoudentila oli usein tuonut isän mieleen kuoleman ja sovinnonajatuksia. Kun hän oli kuullut, että hänen vaimonsa ja Ossi läksivät Yösaloon, hän oli virkkanut:

— Sano Annille ja hänen miehelleen terveisiä ja pyydä heitä käymään Kivisalossa. Jos vielä tästä pääsen pystyyn, niin käyn minäkin heitä tervehtimässä.

Anni vastasi:

— Vie isälle terveisemme ja sano, että iloiten otamme vastaan hänen sovinnontarjouksensa.

Veikko Yösalo oli tällä välin Antti Kasurilta kuullut vieraiden tulosta ja riensi puutarhaan sukulaisiaan tervehtimään.

Hedwig-rouva suuteli häntä poskille ja toisti miehensä terveiset.

Ujona ja vaatimattomana Veikko asettui heistä syrjään, luoden vaimoonsa kysyvän katseen.

Hedwig-rouva palasi pikku Olavin luo, johon oli tuiki ihastunut.

Ossi, joka aikoi metsänhoitajaksi, lupasi valmistuttuaan antaa neuvoja Yösalon laajojen metsien vaalimisesta. Ja langokset sopivat yhteisistä metsästysretkistä...

Yösalon puutarhassa surisivat mehiläiset pesiensä ympärillä ja tekivät uutteria lentoretkiä rantakaltaalle, joka houkutteli kukkarikkaudellaan.

Kirjoitettu Helsingissä 1926.