Lähikaupungin matkustajakodissa Anni oli sen verran tyyntynyt, että saattoi ruveta tilannetta punnitsemaan. Oliko todella viisasta erota kansanopistosta sen johdosta, mitä oli tapahtunut? Mitä ihmiset sanoisivat, kun hän näin lyhyen ajan kuluttua hylkäsi alan, jolle hän koko sielunsa innolla ja lämmöllä oli antautunut? — Mutta eipä hän nyt enää huoli ihmisten mielipiteistä ja arvosteluista! He olivat häntä häväisseet ja juorut kulkivat epäilemättä lumivyöryn tavoin hänen kotiseudullaan, hänen työpaikallaan. Olivathan omat oppilaat ikään kuin haastaneet hänet tuomioistuimensa eteen. Se koski kipeästi. Tosin raa'at ja suorastaan rikolliset ainekset olivat kaiken tämän pahan aiheuttaneet. Mutta yhdenkin ilkeämielisen ihmisen levittämä kiihoitus on kuin rutto, joka tarttuu joukkoihin.

Kaikesta huolimatta tämä saattoi olla tilapäistä, ohimenevää.

Anni tutki itseään. Oliko hänellä vielä sama halu, sama lämmin harrastus valitsemaansa työhön? Kieltämättä sama harrastus, sama vakaumus valistuksen tarpeellisuudesta ihmisten tasa-arvoisuuden edistämiseksi, yhteiskunnallisten ristiriitojen poistamiseksi. Mutta hänen ennen niin luja nuoruuden uskonsa tämän valistustyön onnistumiseen oli ruvennut horjumaan. Ainakin hän epäili omaa pystyväisyyttään tähän työhön.

Annin tyyni harkitseminen päättyi tähän. Sitten sitä haavaa, jonka hän oli saanut sisimpäänsä, alkoi kirveliä. Ja hänet täytti suuri kaiho. Miten oli Veikko Yösalon laita, jota hän kaiken tämän jälkeen entistään enemmän rakasti? Varmaankin hänen mielentilansa oli täynnä ristiriitaa.

Iltapäivällä Anni sai kirjeen äidiltään. Kivisalon isäntärenki oli tullut kaupunkiin sitä tuomaan.

Äiti kirjoitti:

"Rakas Annie!

Helkalta olen saanut osoitteesi. Käydessäni tänä aamuna kirkonkylässä ja poiketessani postikonttoriin kuulin neiti Agnes Pihlströmiltä niistä ikävyyksistä, jotka ovat sinua kohdanneet. Mielipahakseni huomasin, ettei hänen kertomuksensa johtunut myötätunnosta, vaan yksityiskohtien tarpeettomasta suurentamishalusta ja ihmisten juorupuheiden toistamisinnosta. Isäsi ja minä tiedämme, ettei sinun luonteesi ole sallinut mitään kunniatonta tekoa ja että olet joutunut ilkeämielisten parjaajien uhriksi. Korkeintaan olet voinut olla varomaton. Isäsi oli ensin hyvin kiihtynyt ja sanoi, että parjaajat on haastettava edesvastuuseen kunnianloukkauksesta. Hän tyyntyi, kun olin huomauttanut, että asia sen kautta herättäisi vielä enemmän huomiota. Lisäksi isäsi lausui omana mielipiteenään, että sinä tuon ikävän tapauksen kautta ehkä vihdoinkin saat silmäsi auki huomaamaan, että tämä ei ole oikea alasi. Me emme tahdo vaikuttaa päätökseesi, itsehän parhaiten tiedät ja tunnet, miten menettelet. Kauppias Pusa kuuluu maininneen, että aiot erota, ja oli sen johdosta huomauttanut, että 'asia taitaa olla hyvinkin kipeä'.

Jos otat virkavapautta voittaaksesi aikaa ja punnitaksesi tilannetta, olet luonnollisesti tervetullut vanhempiesi luo. Mutta ymmärrän hyvin senkin, että tahdot aluksi olla poissa tältä seudulta.

Miten asiat kehittynevätkin, voit olla varma siitä, että aina saatat suoraan ilmaista kaiken, mikä mieltäsi painaa omalle äidillesi".

Äidin hyvä kirje liikutti Annia. Mutta samalla hänessä nousi uhma pöyhkeän Simo Pusan esiintymisestä. Alistuisiko Anni edelleen työskentelemään laitoksessa, jonka johtokunnan puheenjohtajana oli toimeensa soveltumaton henkilö, mies, joka siihen oli pyrkinyt ja päässyt pelkän nousukkaan ylpeyden ja kunnianhimon perusteella?

Sen illan jälkeisenä aamupäivänä, jolloin Veikko Yösalo haavoittui, saapui Annille hänen kirjeensä. Anni oli levottomana odottanut sitä.

Hän sulkeutui huoneeseensa sitä lukemaan:

"Kunnioitettava opettajani, Neiti Anni Lehtovaara!

En osaa kynää käytellä niin taitavasti kuin Te, mutta rohkenen silti lähestyä Teitä näillä yksinkertaisilla sanoilla.

Olen kovasti suruissani siitä ansaitsemattomasta häväistyksestä, joka on Teitä kohdannut. Ja suurin suruni on se, että minä olen kaiken tämän alku ja juuri. Mutta vakuutan ja vannon, että tarkoitukseni ei ole ollut huono. Olenhan Teitä ihaillut ja ihailen yhä vielä ylitse kaiken maailmassa, enkä soisi Teille muuta kuin hyvää. Mutta siinä olen rikkonut, että minä, halpa mies, olen rohjennut osoittaa tätä ihailuani ja siten saattaa Teidät alttiiksi pahojen ihmisten juoruille. Voitteko koskaan antaa sitä minulle anteeksi?

Olen Teille syvästi kiitollinen siitä ajasta, jona olen saanut nauttia valistavaa opetustanne, ja tunnen entistä suurempaa tarvetta ponnistella eteenpäin, kartuttaakseni tietojani ja sivistystäni.

Olen kuullut, että aiotte erota toimestanne ja kun ajattelen, että nyt jäätte virattomaksi ja että ankara isänne ehkä ei tahdo kustantaa uuden viran opintoja, niin ymmärrän, että minä olen vastuussa Teidän vaikeuksistanne. Minulla on säästöjä siitä farmista, jonka myin Kanadassa, ja jos käy tarpeelliseksi, myyn Jalon Metsän. Pyydän, ettette loukkaannu ehdotuksestani, sillä onhan tämä ollut velvollisuuteni.

Olen hyvin kiitollinen, jos tahdotte lähettää minulle pari riviä vastaukseksi.

Teitä tervehtii

Ihailulla ja Kunnioituksella: Veikko Yösalo".

Tämä vilpittömästi kirjoitettu kirje liikutti syvästi Annia. Samalla se täytti hänet riemulla ja onnella. Olihan se yksinkertainen, mutta silti kaunopuheinen rakkauskirje, ja miten mieltä hellyttävä tuo avuntarjous. Jalon Metsänkin, jolle Yösalon perheessä perinnäistapana oli omistettu melkein pyhää palvontaa, senkin tahtoi Veikko Annille uhrata...

Vasta iltapäivällä katsoi pitäjän lääkäri soveliaaksi puhelimella ilmoittaa Annille Veikko Yösaloa kohdanneesta onnettomuudesta. Hän teki sen varovasti ja saattoi lohduttaa Annia sillä tiedonannolla, että Helorinteen huvilaan majoitetun potilaan tila oli olosuhteisiin nähden tyydyttävä.

Huolimatta tohtorin puhelun rauhoittavasta sävystä Anni tuli ylen levottomaksi. Hän ei malttanut odottaa iltajunaa, vaan otti auton pikemmin saapuakseen Helorinteeseen. Jo aikaisin illalla hän tuli perille.