Kesä oli jo kulunut puoliväliin. Anni istui karjatuvan eteen asetetun pöydän ääressä kirjojensa parissa. Ossi oli aamulla lähtenyt pienellä purrellaan kotiin. Anni oli yksin. Mutta häntä ei yksinäisyys painanut. Hänellä oli yllinkyllin seuraa. Aurinko kallistui iltaan ja lämmitti lahdenpoukaman kimmeltävää vedenpintaa. Kalat hyppivät vihreän kaislikon reunassa. Jalosta Metsästä kuului tutuksi käynyt humu ja lintujen iltavirret.

Vähitellen, Annin huomaamatta, aurinko meni mailleen, ja hän korjasi kirjat sisään, lähteäkseen iltakävelylle. Weissenfeldeiltä oli tullut kirje, jossa uudelleen pyydettiin koko Kivisalon herrasväkeä tulemaan Petäjämaan hoviin. Tämä oli Annille ikävä uutinen, mutta hän ei liioin voinut olla lähtemättä mukaan, ainakin muutamaksi päiväksi. Ossin oli määrä seuraavana päivänä purrellaan noutaa Anni Helorinteeseen.

Juuri kun Anni oli lähdössä, saapui Veikko Yösalo tuomaan ruokakoria Marille. Veikon moottori oli joutunut epäkuntoon, eikä ollut kiireessä korjattavissa. Hän oli sen tähden polkupyörällä kiertänyt järven rantaa ja soutanut sen kapean salmen poikki, joka erotti mantereen Korpisaaresta. Hän ojensi Annille tuomisia: ison tuohisen komeita mansikoita ja ohuita perunakakkaroita — kotitalonsa leipomataidon erikoisuutta.

Anni oli iloinen tästä ystävällisestä huomaavaisuudesta ja pyysi häntä jäämään teelle.

— Neidillä on siitä liian paljon vaivaa, esteli Veikko.

— Se on hauskaa vaivaa, sanoi Anni.

— No, jos sallitte, huolehdin minä tulesta. Hän laski ruokakorin ovenpieleen, pisti tuvan pieneen hellaan puita ja sytytti ne palamaan.

He istuutuivat odottamaan veden kiehumista. Veikko kertoi Ossi-herran luvanneen seuraavana päivänä noutaa hänet purjehdusretkelle. Niinä päivinä oli puhaltanut navakka tuuli, joka illaksi hieman tyyntyi ja josta ei päiväsaikaan ollut paljoa tietänyt täällä Jalon Metsän suojassa.

Nuoret miehet aikoivat yhdessä viedä neidin kotipaluulle.

Kesän öinen selkeä valoisuus oli jo ohi, rantoja peitti himmeä katve, ja Jalon Metsän verhosi epämääräinen hämy. Etäisimpään rantametsään heijastui auringonlaskun kultakiilto.

Veden kiehuttua he joivat tuvan edessä teetä. Ensi kerran Veikko sai olla kahden kesken Annin kanssa. Hänen sydämessään sylkähti outo, lämmittävä ja onnelliseksi tekevä tunne. Hän unhoitti kokonaan ruokakorin viennin karjatarhalle.

Annin oli usein tehnyt mieli kuulla tarkemmin Veikko Yösalon olosta Amerikassa ja hän kysyi:

— Kuinka jouduitte jättämään vanhempanne ja isänmaanne ja lähtemään valtameren tuolle puolelle?

Alakuloisuus kuvastui Veikon silmissä. Mutta hän alkoi kertoa:

— Se oli omituinen juttu. Jo pienenä poikana luin paljon seikkailukirjoja ja rakastin eriskummaista. Samanlaista oli aina huomattu sedässäni, joka minun ollessani viisitoistavuotias myi isälleni tilansa ja muutti vaimonsa kanssa Amerikkaan. Ja silloin hän, joka oli lapseton, tahtoi minua mukaansa. Vanhempani vastustivat ensin jyrkästi lähtöäni, isä sanoi, että kuka sitä Yösalon isoa tilaa hoitaa kun hän käy vanhaksi?

Mutta sedältä tuli sitten usein kirjeitä Kanadasta, suomalaisesta siirtolasta, New Finlandista. Hän oli siellä tullut erittäin hyviin oloihin, oli ostanut itselleen laajoja maa-alueita ja kehoitti isävainajatanikin tulemaan sinne. Vihdoin isä sanoi äidille: — Antaa sen pojan nyt lähteä maailmalle, kun sillä on niin suuri into ja kun se saa vapaan matkan edestakaisin. Jahka sen halu tyydytetään, niin taitaapa mielellään palata kotiin.

Erään merimiehen, Heikki Ojon, seurassa, joka oli lähdössä Amerikkaan, Veikko sitten oli matkustanut setänsä luo Kanadaan.

— Ja miltä tuntui elämä siellä?

— Siellä oli paljon uutta ja mielenkiintoista nähtävää. Mutta ennen pitkää rupesi mieltäni kalvamaan ankara koti-ikävä. Muistan yhden illan, jona sedän lähdettyä naapurifarmille istuin yksinäni asunnon edessä. Kun pimeä laskeutui äärettömille ruohoaavikoille ja tähdet syttyivät palamaan, puhkesin kyyneliin ajatellessani kotimaata ja vanhempia.

— Eikö teitä silloin haluttanut palata Suomeen?

— Kyllä se paluunajatus tämän tästä pujahti mieleen. Mutta sisu ei sallinut. Nauraisivathan kaikki kotona, jos niin lyhyen ajan kuluttua tulisin pois, ajattelin. Sitä paitsi oli paljon sellaista, mikä haihdutti ikävää. Sedällä oli hyviä tuttavia Superiorjärven rannalla ja pitkin Pacific-rataa, jonka rakentamiseen monet suomalaiset ovat ottaneet osaa. Matkustelin sedän kanssa, opin purjehtimaan ja saatoin mielin määrin samoilla laajoilla metsästysmailla. Ja kun olin varttunut isommaksi, sain hankituksi itselleni oman farmin...

Anni kaasi lisää teetä Veikon lasiin. Jännittynein mielin hän seurasi nuoren miehen kertomusta. Veikko jatkoi:

— Sitten saapui tieto äidin sairastumisesta — hänellä oli sydänvika. Ja kun sanoma hänen kuolemastaan ehti perille, oli hänet jo kätketty kirkkomaan multaan.

Veikko vaikeni mielenliikutuksesta. Mutta hän häpesi heltymystään ja jatkoi:

— Vasta kun oli tullut tieto isän sairaudesta ja hänen hartaasta toivostaan että tulisin takaisin, myin farmini ja lähdin matkaan. Mutta isäänikään en enää tavannut. Hän oli Suomeen palattuani siirtynyt äidin viereen kirkkomaalle.

He vaikenivat hetken.

— Luuletteko, että vielä joskus lähdette takaisin sinne? kysyi Anni.

— Sitä en usko. Ihmiset ovat siellä toisenlaisia kuin täällä. Elämä ja olot kyllä ovat monessa suhteessa paremmin järjestetyt kuin meillä, mutta tuo alituinen rahan tavoitteleminen ei minua miellytä...

Karjatarhasta kalkahti lehmänkello. Kaislikosta kuului vesilinnun piipitys.

Veikko huomasi, että ilta jo oli kulunut pitkälle. Hän sanoi:

— Juttelen tässä omia asioitani koko illan ja häiritsen neitiä.

— Ette mitenkään ole minua häirinnyt. Päinvastoin on iltani kulunut hauskasti...

Kun Veikko Yösalo hyvästi jättäessään puristi Anni Lehtovaaran kättä, Anni tunsi, että nuoren miehen käsi oli kuuma ja että se värähteli; hänen kauneista ruskeista silmistään kuulti metsäkauriin arkuus, mutta syvemmällä niissä paloi suuren intohimon sammuttamaton lieska.

Anni pelästyi tätä kiintymystä — eihän hän voinut sitä rohkaista. Itse hän ei tietänyt, vastasivatko hänen tunteensa siihen. Ja jos tämä hänelle eräänä päivänä varmaksi selviäisi, niin olisihan se onnetonta. Miten paljon asettuikaan tuota kiintymystä vastaan: Annin asema kansanopiston opettajattarena, hänen isänsä, ihmisten puheet... Oliko hän omasta puolestaan antanut aihetta Veikko Yösalon tunnetilaan? Oliko hän sitä tietoisesti tukenut? Ei suinkaan. Mutta sen verran hän itselleen tunnusti, että Veikko Yösalo oli koko olemuksellaan tehnyt häneen erittäin edullisen vaikutuksen ja että hän usein oli ollut iloissaan niin etevän oppilaan voittamisesta opistolle.

Ehkäpä kaikki muuttuisi ja tasaantuisi kun opetus alkoi.

Näin ajatteli Anni Veikon lähdettyä, istuessaan yksinään heinäkuun illan puolihämärässä.

Hänen mielensä täytti sisaren huolehtiva myötätuntoisuus tuota rehtiä nuorta miestä kohtaan, joka oli niin yksinäinen, niin opinhaluinen, niin sivistysrientoinen...

Hän huomasi oven syrjässä korin — se oli Veikon tuoma eväskori, jonka hän oli unhoittanut viedä karjatarhalle. Anni läksi kantamaan sitä perille.