Parooni von Weissenfeld puolisoineen ja ottopoikineen oli pari päivää Kivisalossa oleskeltuaan palannut sukutilalleen. Ennen lähtöään hänen vaimonsa ja hän olivat moneen kertaan kehoittaneet maanviljelysneuvosta perheineen tulemaan Petäjämaan hoviin vastavierailulle. Maanviljelysneuvos vakuutti, että he kaikki mielellään noudattaisivat kutsua. Harald ja hänen morsiamensa olivat lähteneet kiertomatkalleen. Anni oli näinä päivinä melkein kokonaan oleskellut Kivisalon hovissa pitääkseen seuraa vieraille ja tehdäkseen isälleen mieliksi.

Vaikka nämä sukulaiset olivatkin Annista miellyttäviä, oli hän sentään tyytyväinen, kun he olivat lähteneet.

Jo heidän lähtönsä jälkeisenä päivänä hän pyysi Ossi-veljeään purjehdusretkelle Yösaloon. Tuuli oli laimea. Hitaasti luovaillen he kuitenkin lopulta lähestyivät Yösalon rantaa.

Veikko Yösalo oli huomannut purjeen vasta sen välkkyessä lahden suulla. Hän arvasi, kuka siinä tuli, ja riensi sisään muuttamaan ylleen parempia vaatteita.

Sen jälkeen kuin hän ollessaan Helorinteessä tienkorjaustöissä oli nähnyt Annin palaavan huvilaansa pankinjohtaja Björkin seurassa, hän oli ollut epäsointuisen mielentilan vallassa. Oliko tuo herra todella Annin sulhanen, niin kuin Kerttu Ilves oli vihjaillut? Mutta, näin lohdutteli Veikko itseään, eihän sen herran välttämättä tarvitse olla sulhanen, jos tanssikemuista saattaa neitosta hänen kotiinsa. Ja olihan Anni Lehtovaaralla ollut asiaa ... noiden nuottien noutaminen.

Hänen ihailunsa Anni Lehtovaaraa kohtaan oli paisunut intohimoksi joka rajusti lieskahteli hänen povessaan. Toiste se hiukan hellitti, palaen tasaisena tulena, jopa hän kiehtovien iltatunnelmien valtaamana oli tyytynyt eläytymään intohimottomaan ihailuun. Mutta sitten taas raisu nuori veri kiehui suonissa. Ja silloin nousi esiin se katkera ajatus, että hänen kiintymyksensä oli mielettömyyttä. Hän, talonpoika, rakastaa tuota rikkaan herrashovin tytärtä ja haluaa häntä omakseen. Sehän oli suorastaan naurettavaa.

Ylpeä Kivisalon herra ei ikinä suostuisi tytärtään luovuttamaan näin halpasyntyiselle. Ei silti, että Veikko olisi ollut köyhä. Rikas hän päinvastoin oli. Hänen isäänsä oli sanottu pitäjän kuninkaaksi, ja Yösalon tilukset, jotka puolikehänä kiersivät järven rantaa, alkaen aseman lähettyviltä ja päättyen Korpisaaren toiseen päähän, olivat pitäjän laajimmat. Ne olivat näin paisuneet, kun Veikon Amerikkaan muuttanut setä ennen lähtöään oli myynyt tilansa veljelleen, Veikon isävainajalle. Ja olihan Veikko Amerikassa omistanut oman farmin ... ja Jalo Metsä, jonka arvo nousi satoihin tuhansiin, jos sen myisi... Mutta mitä tämä kaikki hyödytti, kun oli yksinkertainen kansanmies, kun ei ollut saanut korkeampaa oppia...

Aaretti setä, jolla oli älyn, tunteen ja luonteen avut, oli huomannut veljenpoikansa alakuloisuuden ja ihmistuntijana aavistanut, mikä häntä ahdisti. Hän kerran viittasi siihen suuntaan, että nuori ihminen ei saa antautua masennuksen valtaan: Elämä on niin vaihteleva, se riistää usein, mutta se antaa toiste takaisin.

Olihan Veikko luullut, että Anni kokonaan oli hänet unhoittanut noiden hienojen herrojen vuoksi. Huhuiltiin pitäjällä ihmeitä tuosta nuoresta ukrainalaisesta ruhtinaasta, joka hehkuvilla katseillaan valloitti kaikki naiset. Ja nyt hän näki Annin, yksinkertainen kesäpuku yllään, Ossi veljensä kanssa astuvan ylös rannasta.

Anni ja Ossi kättelivät nuorta Yösalon isäntää ja Anni mainitsi vihdoinkin päässeensä vapaaksi, niin että saattoi ajatella käydä Korpisaaren Jaloa Metsää katsomassa. Kun tuuli oli melkein kokonaan vaimentunut, he kysyivät, lainaisiko Veikko heille moottoriaan.

Tämä oli itsestään selvää. Eihän Veikko mitään sen hartaammin toivonut kuin saada viedä Annin Jaloon Metsään.

Moottori työntyi Korpisaaren valkohietaiseen rantaan, ja he astuivat maihin.

Annista tuntui juhlalliselta Veikon opastamana astua Jaloon Metsään. Miten hyvin se oli hoidettu. Kuinka jykevät nuo männynrungot, miten huolellisesti oksitut.

Se oli kuin silmänkantamattomiin jatkuvien pilarisarjojen kannattama temppeli — tai niin kuin Veikko oli sanonut, pyhä uhrilehto.

Latvoista kuului kummaa havinaa, maa oli sileän havuneulamaton peittämä, askel luisti kevyesti eteenpäin. Lukemattomat hyönteiset hyrisivät ilmassa ja harvinaiset perhot lepattelivat korpikukkia suutelemassa. Koko metsä oli linnunlaulua täynnä. Annin mieli kävi juhlallisen liikutetuksi hänen siinä astuessaan oppaansa vieressä. Ossi, nuori "luonnontieteiden professori", joksi Anni häntä leikillisesti nimitti, poikkesi tuon tuostakin perhoshaavillaan pyydystämään lenteleviä hyönteisiä.

Anni oli kerran Veikolle maininnut, että hän kernaasti tahtoisi joskus kirjoineen mennä johonkin metsämökkiin, nauttimaan hiljaisuudesta ja valmistamaan opetussuunnitelmaansa. Ja Veikko oli silloin ajatellut Korpisaaren toisella rannalla olevaa karjatarhan mökkiä, jonka jo oli tarkoitusta varten siistinytkin.

Sinne hän nyt opasti vieraitaan.

Aita tuli eteen. Veikko hyppäsi sen yli, ollakseen valmiina toisella puolella auttamaan Annia alas. Mutta aita oli vanha ja sammaltunut, se oli jo Veikon hyppäyksestä risahtanut. Ja ylimmät seipäät pettivät, murtuen Annin alta. Veikon täytyi rientää apuun. Anni kaatui hänen syliinsä, Veikko vastaanotti hänet voimakkaisiin käsivarsiinsa.

Raju väristys viilsi läpi nuoren miehen ruumiin, kun hän muutaman silmänräpäyksen ajan kannatti tuota suloista taakkaa. Ja laskettuaan hiukan säikähtyneen Annin maahan hän huumauksestaan toinnuttuaan virkkoi:

— Aaretti setä alkaa jo käydä vanhaksi. Hän ei enää jaksa korjata kaikkia heikkoja aitoja, niin kuin vahvuutensa päivinä.

Karjatarhan mökki miellytti Annia. Se oli idyllisellä paikalla, kaislikon reunustaman lahden rannalla. Eteen aukeni Yösalon järvi. Tänne Anni sanoi halusta tulevansa usein.

— Itse tarha on syrjemmässä, selitti Veikko Yösalo. Ehkä se ei pahasti häiritse, ammumista ja kellon kalketta voi aamuin ja illoin kuulua.

— Sehän on vain hauskaa, sanoi Anni.

Pienen nurmikon laidassa oli aitta. Ossi tutkiskeli sitä ja kysyi, saisiko hän joskus vierailla täällä ja asustaa siinä.

Veikosta tämä kävi hyvin laatuun. Kun Anni oli kysynyt, eivätkö he karkoittaneet karjanhoitajatarta asunnostaan, rauhoitti Veikko:

— Tarhan laidassa on saunantapainen, jossa keitetään lehmänhaudetta. Siinä vanha Mari voi elellä.

Illan suussa he palasivat Yösaloon. Tuuli oli kiihtynyt ja Anni ja Ossi pääsivät nyt mukavasti myötätuulessa Helorinteeseen.

Katsellessaan kiiltävän valkopurjeen pakenemista Veikko muisti Aaretti sedän sanat:

— Elämä riistää usein, mutta antaa joskus takaisin.

Anni oli asettunut asumaan Korpisaaren karjatarhan mökkiin ja oli ottanut mukaansa kasan kirjoja — sellaisia, jotka olivat tarpeellisia hänen tulevan opetuksensa valmisteluun.

Veikko Yösalo oli pahvilla päällystänyt karjatalon tuvan seinät, hankkinut välttämättömät huonekalut, joiden joukossa olkipatjalla päällystetyn lavitsan. Sitä saattoi käyttää leposohvana ja vuoteenakin.

Anni viihtyi täällä hyvin. Hän viipyi Korpisalon tuvassa välistä useita vuorokausia. Joskus Ossi oli hänen seuranaan, tullen aamulla purjeveneellään, palaten iltapäivällä tai jääden aittaan yöksi. Hän tutustui Korpisaaren rikkaaseen kasvi- ja hyönteismaailmaan. Maitoa ja voita he saivat karjatarhan Marilta. Ruokatavaroita ja postin toi Antti Kasuri.

Anni pääsi täten rauhaan pitäjäläisiltä, jotka maanviljelysneuvoksen syntymäpäivän jälkeen uteliaina olivat alkaneet käydä tiheillä tervehdyksillä Helorinteessä.

Ja ennen kaikkea Anni nyt valmisteli syksyllä alkavaa opetustaan Helokosken kansanopistossa. Kirjallisuus oli hänen pääalansa. Vaikka hänelle aineensa oli tuttu, täytyi hänen tarkoin punnita, mitä siitä sopi tarjota oppilaille, mikä oli olennaista, sivistymishalua synnyttävää ja isänmaallista mieltä herättävää. Täytyi seuloa pois kaikki, mikä turhaan rasitti muistia, valita sellaista mikä oli omansa luonnetta kehittämään, ja täytyi välttää turhaa oppineisuutta.

Eräänä päivänä saapui Antti Kasuri taas ruokatavaroineen ja postilaukkuineen.

Hänellä oli mukanaan Kiven Seitsemän Veljestä, jonka kirjan hän oli Annilta saanut lahjaksi joutohetkiensä ratoksi. Näitä hänellä nyt olikin runsaanlaisesti, olipa hän usein saanut käydä vanhempiaan tervehtimässä, joille vei pieniä palkansäästöjään.

Anni huomasi, että pojalla oli jotain sydämellään. Mutta hän kun oli ujo ja hiukan hidas, hän ei tahtonut saada sitä sanotuksi. Epäröiden hän pyöritteli leveälieristä huopahattuaan.

Anni ehätti apuun:

— No, onko Antilla jotain erityistä asiaa, kun Antti näyttää niin miettiväiseltä?

— Tahdoin vain sanoa, että olen jo kolmeen kertaan lukenut tämän kirjan, ja hauska se onkin. Mutta en osaa sitä vielä oikein, se kun on niin paksu.

Annin oli vaikea pysyä totisena. Antti oli ottanut saamansa kirjallisen lahjan perin vakavalta kannalta — tämä naivi luonnonlapsi luuli, että kun opettajaneiti kerran kirjan antoi, niin se oli kunnolla luettava ja osattava.

Anni selitti, että Antin hauskuutukseksi hän sen kirjan oli antanut, ja ettei sitä tarvinnut ulkoa lukea.

Antin erämaansilmistä kiilsi tyytyväisyys. Hän ei pelännyt mitään sen enempää, kuin emäntänsä pahoittamista.

Tämä Antin tunnollisuus herätti Annissa ajatuksen antaa hänen luettavakseen muitakin kirjoja, sellaisia, jotka kartuttaisivat hänen vähäisiä kierto- ja rippikoulussa saamiaan tietoja, ja miksipä ei Antti Kasuri voisi tulla syksyllä kansanopiston oppilaaksi? Jos Anni siihen mennessä häntä valmistaisi, hän ehkä voisi seurata.

Kun Anni ilmaisi tuumansa Antille, tämä siitä kovin ihastui, mutta epäili:

— Kunpahan siihen vain kykenisin.

Mutta hän tunsi ailahtavaa iloa. Päästä kansanopistoon, saada oppia, joutua oikeiden ihmisten kirjoihin — se olisi jotakin. Ehkäpä häntä ei sitten enää sanottaisi "korpikarhuksi" niin kuin tähän asti.