Anni pujahti peltojen poikki polveilevalle oikotielle palatakseen Helorinteeseen. Hän astui rivakasti, sillä kylmä aamuilma pureutui paljaaseen kaulaan ja käsivarsiin.

Saavuttuaan Helorinteeseen hän totesi, että ajotie oli hyvin tasoitettu ja levennetty. Siitä puuttui vain hiekka.

Kuinka kilttejä olivat nuo hänen tulevat oppilaansa!

Pihalla kohtasi Annia odottamaton näky. Antti Kasuri istui tuvan portailla allapäin. Hän ei edes välittänyt tavallisesta hyvästä kaveristaan Nallesta, joka häntä lerpallaan nolona juoksi emäntäänsä tervehtimään.

Anni lähestyi tuvan portaita ja huomasi Antin silmät kosteiksi ja miehen masentuneeksi.

— Mikä sinun on, Antti? hän kysyi.

Antti ei tahtonut alussa mielenliikutukselta saada sanaa suustaan. Mutta kun Anni oli häntä ystävällisesti rohkaissut, hän sai kerrotuksi tämän:

Kivisalon isossa tuvassa oli tarjottu illalliset hovin palvelijoille, ja Antti, tilapäisenä avustajana, oli päässyt mukaan. Tilaisuudessa oli myös annettu ryyppyjä, "akanviittiä", vai mitä lie ollutkaan. Sanoivat että se oli oikein Tanskasta tuotua hienoa tavaraa. Oli juotu maanviljelysneuvoksen maljat. Isäntärenki Yllö oli pitänyt pienen puheenkin. Ja niin Antti, joka siihen asti ei ollut väkeviä maistanut, oli muiden esimerkkiä noudattaen ottanut jokusen ryypyn. Ei hän niistä ollut juopunut, oli vain tullut niin eriskummaisen hyvälle tuulelle. Ja aterian jälkeen oli tupannut laulattamaan. Siinä penkillä istuessaan ja katsellessaan muiden tanssia hän oli päästänyt ilmoille iloisen laulunpätkän. Isäntärenki oli silloin suuttunut ja sanonut, ettei täällä saanut loilottaa, ja ettei Kivisalossa suvaittu juopuneita, ja oli karjaissut, että Antti korjaisi luunsa, muuten hän ilmoittaisi asian neiti Lehtovaaralle. Antti oli heti lähtenyt tuvasta ja rientänyt kotiin. Matkalla oli tuo pieni humalantapainen haihtunut. Ja jos hänellä Kivisalossa oli ollut hauska ja hyvä olo, oli nyt jälestäpäin tullut kauhea tuska ja tunnonvaiva. Hän luuli, että Helorinteen neiti tuosta hänen kompastelustaan erottaisi hänet toimestaan. Sitä hän nyt suri, ja surisi koko loppuikänsä.

Anni rauhoitti häntä selittäen, ettei tuo hänen iloinen tuulensa ollut mikään rikos, ja ettei hän ajatellutkaan Antin erottamista. Olihan hän tähän täysin tyytyväinen.

Antti Kasuri tuskin uskoi korviaan. Hänen erämaanyksinäiset silmänsä ilostuivat ja hän vakuutti:

— Sen lupaan ja vannon, ettei ikänäni enää pisarakaan viinaa ole menevä alas kurkustani. Ja jos neiti vain tämän kerran antaa minulle anteeksi, palvelen teitä kuolinpäivään asti.

Hänen silmissään oli samanlainen ehdottoman uskollisuuden ilme kuin koiralla, joka antaisi henkensä haltijansa edestä.

Hänen rehti luonteensa liikutti Annia, joka rohkaisi häntä:

— Kernaasti näen, että olet palveluksessani, niin kauan kuin sinulla ei ole parempaa paikkaa. Ja tahdon huomenna antaa sinulle jonkin hauskan kirjan vapaan aikasi ratoksi.

Antti rauhoittui tästä täydellisesti, ennen kuin Anni poistui sisään, hän kysyi, olivatko tienkorjaajat jo poissa Antin palatessa. Antti kertoi:

He olivat paraikaa kuistikolla syömässä, kun Antti tuli. Kerttu Ilves oli istunut portailla odottamassa. Kun Aapo Kokko oli kysynyt, eikö Kerttukin tahtonut voileipää, oli hän sanonut, ettei ollut tullut tänne neidin voileipiä kärkkymään. Ja kun pojat hankkiutuivat lähtemään Veikko Yösalon moottorilla, oli Kerttu pyrkinyt mukaan ja pyytänyt heitä viemään hänet Vilkkuniemelle, jolloin hän olisi päässyt puolitiehen kotiin. Ja jos pojat tahtoivat saattaa hänet kotiin asti, hän herättäisi veljensä Turon, joka antaisi heille hyvät ryypyt. Emme ole ryyppymiehiä, oli Eero Paljakka sanonut, mutta jos Veikko suostuu, niin voimmehan saattaa sinut Vilkkuniemeen. Veikko oli ensin estellyt, sanonut olevansa väsynyt ja kernaasti joutuvansa kotiin, mutta oli sitten sentään suostunut. Kerttu vakuutti, että kun rikas herrasväki juhlii, niin voimmehan mekin köyhät vähän huvitella. Ja kaikki neljä olivat nousseet moottoriin.

— Joko siitä on pitkä aika? kysyi Anni.

— Voi olla puolisen tuntia.

Antti antoi emännälle keittiön avaimen, jonka Eero vettä keitettyään oli hänelle uskonut. Anni sanoi palvelijalleen hyvää yötä ja meni sisään.

Levolle laskeutuessaan hän ajatteli, että tuosta kaupungin tapoihin tottuneesta ompelijattaresta oli tullut ikävänlainen häiritsijä ja sietämätöntä oli, jos hän sai vaikutusvaltaa noihin kelpo nuorukaisiin. Se oli jotenkin estettävä.

Ja kun hän tunsi olevansa vallan yksin — Helka oli vielä Kivisalossa — hiipi hänen mieleensä epämääräinen tunne, jota hän ei oikein voinut selväksi eritellä. Ainakin siinä oli levottomuutta ja — kaihoa, tarvetta puhua jonkun ihmisen kanssa, joka häntä ymmärsi, joka tuntisi osanottoa...

Unta hän ei saanut. Hän otti yllensä yövaippansa ja istuutui työhuoneen ikkunan ääreen. Oli jo selkeä päivä. Jalo Metsä rusotti aamuhohteessa. Sinne teki hänen mielensä. Kunhan Ossi-veli saa purjeveneensä kuntoon, täytyy lähteä tuota etäistä metsää tutkimaan, ja Veikko Yösalo pyydettäisiin oppaaksi. Olihan hän niin kauniisti puhunut isävainajastaan ja tuosta metsästä. Annin mieli oli usein tehnyt sinne, mutta koko kesäkuu oli mennyt kiireisessä touhussa: puutarhakurssit, perhejuhla. Nyt hän vihdoinkin tahtoi vapautua, antautua rakkaan kesäisen luonnon avoimeen syliin, etsiä siitä viihdytystä, hakea selvitystä sille kaiholle, joka kaihersi sydämen pohjassa.

Hänen siinä istuessaan alkoi järveltä kuulua tykytystä ja Vilkkuniemestä lähti vesille moottorivene, suunnaten kulkunsa Rantasaarta kohti. Anni ajatteli:

— Nuoret miehet palaavat Kerttu Ilvestä saattamasta. Veikko Yösalo vie Eeron ja Aapon heidän saareensa.

Ja hän istui siinä yhä valkenevana suviaamuna, seuraten veneen etenemistä, kunnes se Rantasaareen poikettuaan katosi Yösalon niemenkärjen taakse.