Kun Mary-'Gusta heräsi seuraavana aamuna, paisto aurinko hänen huoneensa ikkunoihin. Hän ei voinut saada mitenkään selville, paljonko kello oli, mutta hän oli aivan varma siitä, että oli jo melko myöhäinen. Sen vuoksi hän olikin jo melkein pukeutunut, kun Isaiah koputti oveen ja ilmoitti hänelle, että aamiainen on pian valmis. Muutamia minuutteja myöhemmin ilmestyi hän keittiöön kantaen pesukaapista ottamaansa kannua kädessään.

»Mitä sinä sillä teet?» kysyi Isaiah nojautuessaan oven pieleen ja katsellessaan pihalle.

»Aion täyttää sen», sanoi tyttönen. »Siellä ei ollut ollenkaan pesuvettä.»

Isaiah tuhautti nenäänsä. »Minulla ei ole ollut aikaa vesikannujen täyttämiseen», selitti hän. »Tuonkin täyttäminen on pyörinyt mielessäni jo toista kuukautta, mutta minulla on ollut muutakin tekemistä. Voit pestä kasvosi tuossa pesupöydällä olevassa maljakossa. Niin teemme me muutkin.»

Mary-'Gusta pesi tottelevaisesti itsensä tuossa sinkkivadissa ja kuivasi sitten kasvonsa ja kätensä kaapin vieressä olevaan rullalla pyörivään pyyheliinaan.

»Tulenko liian myöhään aamiaiselle?» hän kysyi levottomasti.

»Et. Emme me muutkaan ole vielä syöneet. Kapteeni Shad on tallissa ruokkimassa hevosta ja Zoeth syöttää kanoja. He tulevat kyllä pian, jos meitä vain onnistaa. Aamiaisen aika on jo tietysti ohi, mutta mitä he siitä välittävät. Olen tässä talossa ainoa, joka pidän huolta ajastakin.»

Tyttönen katsoi häneen miettiväisesti ja sanoi:

»Teidän on kai pakko työskennellä hirmuisen kovasti, vai mitä, herra Chase?»

Isaiah katsoi häneen epäilevästi.

»Minunko?» hän murahti. »Kuka sinulle sellaista on puhunut?»

»Ei kukaan. Päätin sen vain puheistanne.»

»Hm! Silloin olet arvannut oikein. Minulta ei liikene montakaan minuuttia levähtämiseen.»

»Eikö? Silloin olette kai todellinen orja?»

»Mikä?»

»Rouva Hobbs sanoi itseään todelliseksi orjaksi, koska hänen oli pakko työskennellä niin kovasti.»

»Kuka rouva Hobbs on?»

»Hän on emännöitsijä, tarkoitan, että hän oli isäni emännöitsijä Ostablessa. Luullakseni lopettaa hän nyt, kun isäni on kuollut. Hän on varmasti oikein iloinenkin. Ehkä hänen ei enää tarvitsekaan olla tuollaisena orjana. Hän käytti samanlaisia esiliinoja kuin tekin. En ole ennen milloinkaan nähnyt miehellä esiliinaa. Onko teidän pakko käyttää sellaista?»

»Pakkoko? Ei tietystikään, ellen halua.»

Mary-'Gusta ajatteli.

»Luullakseni», sanoi hän hetkisen kuluttua, »se suojelee housujanne. Ne tulevat täyteen pilkkuja, ellette käytä esiliinaa. Pneumonialla lähtevät kaikki pilkut hyvin helposti.»

Isaiah hämmästyi.

»Mitä sinä sanoitkaan?» hän kysyi.

»Pneumonia... Ei, luullakseni olen nyt erehtynyt. Pneumonia on jonkinlaista tautia. Jotakin muuta käytetään pilkkuja poistaessa. Voi, nyt minä sen jo muistankin, että ammoniakkiahan se onkin! Parempaa pilkkuvettä ei ole juuri olemassakaan, mutta pulloa ei saa haistella. Haistelin kerran sellaista pulloa ja se meni suoraan päähäni.»

»Mistä maailmassa sinä nyt puhutkaan? Menikö pullo päähäsi?»

»Ei kuin ammoniakin haju. Se on kauheata, samanlaista kuin — kuin —» hän keskeytti nähtävästi keksiäkseen sopivan vastauksen, »kuin sisäänpäin menevä aivastus. Niin hirveätä se on.»

Isaiah nauroi. »Olet varmasti oikeassa», hän sanoi. »Sisäänpäin menevä aivastus! Kyllä sinä osaat.»

Mary-'Gusta katseli vieläkin esiliinaa.

»Herra — tarkoitan kapteeni Gould sanoi teitä kokiksi ja stewardiksi», hän huomautti. »En tiedä oikeastaan, mikä stewardi on. Onko hän sellainen, joka muhentaa [engl. »stew» = muhentaa] jotakin?»

Isaiah nauroi kuollakseen ja Mary-'Gustan arvokkaisuus loukkautui. Hänen poskensa punastuivat.

»Sanoinko jotakin hullunkurista?» hän kysyi. »En tiennyt. Tiedän vain, että kokki keittää jotakin ja leipuri leipoo jotakin, ja senvuoksi ajattelin, että stewardi mahdollisesti muhentaa jotakin.»

Isaiah jatkoi vain nauruaan ja tyttö harkitsi.

»Ymmärrän nyt», hän sanoi nyökäyttäen vakavasti päätään, »että puhuin päättömiä. Muistan nyt, ettei munkkikaan [engl. »friar»; »fry» = paistaa] paista, vaan on jonkunlainen pappi. Robin Hoodissa puhutaan eräästä Tuck-nimisestä munkista, kuten tiedätte. Rouva Bailey luki hänestä minulle. Tiedättekö Robin Hoodista, herra Chase?»

Isaiah sanoi muistelevansa, ettei hän tiedä mitään koko miehestä. Keskustelu keskeytyi nyt senvuoksi, että Zoeth tuli keittiöön ja hetkistä myöhemmin kapteeni Shadrach. Aamiainen tuotiin ruokasalin pöydälle ja kaikki neljä istuutuivat syömään.

Aterioidessa oli Mary-'Gusta hyvin rauhallinen. Hän vastasi, kun häneltä kysyttiin jotakin, ja ainoat hänen tekemänsä kysymykset koskivat Davidia.

»Se voi hyvin», sanoi kapteeni Shad. »Vilkkaampi se ei juuri voisikaan olla. Tallissa on niin paljon hiiriä, että sillä tulee olemaan oikein hyvät päivät siellä. Se kai pitää hiiristä, vai mitä?»

»Kyllä. Se pyytääkin niitä ahkerasti. Oliko se sen näköinen, kuin sillä olisi ollut minua ikävä?»

»Ikäväkö? En kiinnittänyt siihen erikoisempaa huomiota. Se ei siitä ainakaan mitenkään huomauttanut, vaikka se olisi ollutkin ikävissään. Voit mennä sen luo aamiaisen jälkeen. Voitko keksiä Marylle sopivaa työtä täksi päiväksi, Zoeth?»

Herra Hamiltonkin oli jo nähtävästi ajatellut asiaa.

»Ajattelin, että ehkä hän haluaa tulla kanssamme kauppaan», hän ehdotti. »Haluatko, Mary-'Gusta?»

Mutta Mary-'Gusta epäröi. »Haluaisin hyvin mielellänikin, mutta —»

»Mutta mitä?»

»Minun on vain mentävä katsomaan Davidia ensin ja hoidettava sitten nukkiani. Enkö voi tulla sinne hieman myöhempäänkin?»

»Voit kyllä aivan hyvin», vastasi kapteeni. »Sinun tarvitsee vain mennä suoraan katua ylöspäin nurkkaan asti. Voit nähdä kaupan rakennuksen takana olevalta kukkulalta. Isaiah neuvoo sinulle kyllä tien. Hoida nyt vain — mikä tuon kissan nimi taasen olikaan — David ensin. Isaiah antaa kyllä kissalle aamiaista ja nuket voivat kai odottaa puoleenpäivään, vai kuinka?»

Mary-'Gustan mieli heilui nähtävästi halun ja velvollisuuden välillä, mutta velvollisuus voitti.

»Niitä ei ole vielä puettukaan», hän sanoi vakavasti. »Ja sitäpaitsi voivat ne luulla minun poistuneen kokonaan talosta ja pelästyä. Tämä paikka on yhtä outo heille kuin Davidille ja minullekin. Ei ainoakaan meistä ole ollut ennen missään vieraisilla.»

Päätettiin senvuoksi, että hän odottaisi, kunnes hän saisi perheensä hoidetuksi ja tulisi sitten kauppaan yksinään. Toverukset lähtivät kauppaansa ja Isaiah jäi kotiin. Noustuaan pöydästä meni Mary-'Gusta heti talliin ja palasi sieltä kissa sylissään. David sai tukevan aamiaisen ja sitten kuin Mary-'Gusta oli sitä äidillisesti neuvonut käyttäytymään hyvin ja varoittanut eksymästä, sai se mennä pihalle jälleen.

Tyttönen seisoi ovella katsellen lemmikkinsä jälkeen.

»Toivottavasti täällä ei ole missään koiria läheisyydessä», hän sanoi. »Olisi kauheata, jos täällä olisi niitäkin.»

Isaiah koetti lohduttaa häntä. »Luullakseni täällä ei ole sellaista koiraa, joka voi tehdä jotakin pahaa», hän sanoi. »Sitäpaitsi voivat useimmat kissat juosta tarpeeksi nopeasti pakoonkin.»

Tyttönen pudisti päätään. »En tarkoittanut sitä», hän sanoi. »Tarkoitin vain, että silloin voisi tuolle koiralle käydä huonosti. David ei kärsi niitä ollenkaan. Se ei odota nähdäkseen, ovatko ne kilttejä, vai eivätkö, vaan hyökkää suoraan niiden kimppuun ja silloin, ah! Se menettelee melkein aina niin, etenkin silloin kun sillä on poikasia.»

Kuultuaan tämän kuvaavan selostuksen sanoi Isaiah haluavansa nähdä sen tapahtuvan.

»Niin se vain on», sanoi Mary-'Gusta. »David ei kärsi koiria ollenkaan jostakin syystä. Miksi eivät kissat pidä koirista, herra Chase?»

Isaiah sanoi luulevansa, että kissoilla on sellainen luonto ja Mary-'Gusta yhtyi hänen mielipiteeseensä.

»Luonteet ovatkin niin omituisia useinkin», huomautti hän vakavasti. »Luullakseni kaikilla eläimilläkin on luonne, kissoilla niinkuin muillakin. Millainen luonne teillä on, herra Chase?»

»Ettekö luulisi voivanne», sanoi hän muutamia minuutteja myöhemmin, kun kokki ja hovimestari alkoi näyttää oireita, että hän vähitellen ehkä ryhtyy johonkin muuhunkin kuin pesupöytää vasten nojailemiseen ja viheltelemiseen, »tulla toimeen muutamia minuutteja, että saisin mennä huoneeseeni pukemaan nukkiani?»

Isaiah kääntyi tuijottamaan häneen.

»Ehkä minä voin, kun kovasti koetan», hän änkytti. »Viet totisesti voiton kaikista näkemistäni tytöistä. Mitä aiot tehdä tuolla kannulla?»

Tyttönen piti juuri kannua pumpun alla.

»Aion sen täyttää», hän vastasi. »Silloin voitte tekin heittää sen täyttämisen mielestänne kokonaan. Tulen takaisin niin pian kuin suinkin.» Hän kiiruhti pois kantaen täysinäistä kannua molemmin käsin. Isaiah katsoi hänen jälkeensä mumisten jotakin ja alkoi sitten tyhjentää aamiaispöytää.

Mary-'Gusta palasi melkein heti molemmat lemmikkinsä, Rose ja Rosette, käsivarsillaan. Hän asetti ne huolellisesti tuoliin istumaan, käski niiden käyttäytyä kiltisti ja katsella, kun äiti pesee astioita.

»Toiset saivat jäädä vielä makuuhuoneeseen», hän selitti. »Minnehaha ei ole oikein terve tänään. Jännitys oli luullakseni hänelle hieman liikaa, koska hän on hyvin herkkätunteinen lapsi.»

Isaiahin peittelemätön riemu sai hänet nyt muuttamaan lapsellisen kuvittelunsa aikaihmisten puheeksi.

»Tietysti», hän lisäsi vakavasti, »tiedän, ettei hän todellisuudessa ole ollenkaan herkkätunteinen. Hän on yhtä täynnä sahajauhoja kuin muutkin nukkeni eikä hänellä sen vuoksi voi olla ollenkaan hermoja. Mutta minusta on hauskaa kuvitella, että hän on hermostunut ja herkkätunteinen. Tuntuu niin käytännölliseltäkin vedota siihen silloin, kun en halua ottaa häntä mukaani. Olen hermostunut ja herkkätunteinen lapsi itsekin. Rouva Hobbs sanoi minulle sen. Senvuoksi luullakseni ei minua ole ennen vietykään mihinkään.»

Hän halusi välttämättä kuivata astiat sitten kun Isaiah oli ne pessyt. Hän muistutti Isaiahia siitäkin, ettei pöytäliinaa, jota edellisenä iltana oli niin vakavasti arvosteltu, oltu vieläkään vaihdettu puhtaaseen. Isaiah oli taipuvainen suhtautumaan asiaan välinpitämättömästi.

»Viis' siitä, vaikka sitä ei olekaan», hän sanoi. »Se välttää kyllä muutamia päiviä vielä. Anna sen vain olla siinä. Sitäpaitsi», hän lisäsi, »ei pyykkiä ole pesty tällä viikolla eikä kaapissa ole muuta puhdasta.»

Mary-'Gusta hymyili iloisesti.

»Onpahan!» hän sanoi. »Kaapin alimmaisessa laatikossa on oikein kaunis sellainen. Etsiessäni sellaista löysin sen sieltä. Tulkaa vain katsomaan.»

Hän vei Isaiahin ruokasaliin ja näytti hänelle löytämäänsä liinaa.

»Mielestäni se on melko kaunis», hän sanoi. »Levitämmekö sen pöydälle, herra Chase?»

»Emme tietystikään! Tämä on meidän paras pöytäliinamme. Emme käytä sitä muulloin kuin sunnuntaisin, jolloin meillä on vieraita.»

Mary-'Gusta mietti ja laski sormillaan.

»Kuinka kauan olemme nyt käyttäneet tuota likaista?» hän kysyi.

»Käyttäneetkö? En oikein muista, ehkä neljä tahi viisi päivää.» Sitten nähtävästi huomattuaan, että tuo »olemme» merkitsi jonkunlaista epäoikeutettua sekautumista taloudenhoitoon hän lisäsi arvokkaasti: »Tarkoitan, etten ole vaihtanut sitä, koska se on mielestäni välttänyt vielä.»

Mutta hänen ivallisuutensa ei vaikuttanut mitään, sillä tyttönen vain nyökäytti hymyillen päätään.

»Se muuttaakin kaiken taasen hyväksi», hän selitti. »Jos levitämme tämän nyt pöydälle, tulee sunnuntai ja paljon aikaisemmin kuin se jälleen on vaihdettava. Ja tuon toisen voimme pestä tänään tahi huomenna.»

»Voimmeko todellakin?»

»Voimme kyllä.»

Isaiah oli sen näköinen, kuin hän olisi halunnut sanoa jotakin, jos hän vain olisi löytänyt sopivia sanoja. Sunnuntai-liina levitettiin pöydälle hänen koettaessaan keksiä sellaisia.

»Ja nyt», sanoi Mary-'Gusta, »menisin mielelläni katsomaan kauppaa, ellette ole enää apuni tarpeessa. Saanko?»

Hänestä oli Hamilton ja Kumppanin kauppa hyvin mielenkiintoinen paikka. Zoeth ja hänen toverinsa tervehtivät häntä sydämellisesti ja sitten hän istuutui myymäpöydän päässä olevalle laatikolle katselemaan laitosta. Se ei ollut kyllä suuren suuri, vaikka siellä olikin hämmästyttävän paljon erilaisia tavaroita. Muslinia, nauhoja, kalikokankaita, nastoja, ryytejä, kenkälaatikoita, naulakko, jossa oli köysirullia, taskuveitsiä, tynnyreitä, muutamia katosta riippuvia suolattuja turskia, jotka heiluivat sinne tänne, muutamia niiden vieressä riippuvia öljyvaatteita, suuri läjä lasten lakkeja ja hattuja ja sitten lasikannella varustettu laatikko makeisrasioineen, joihin oli merkitty: »Sentin kappale» tahi »Kolme sentillä».

»Pidätkö makeisista?» kysyi herra Hamilton huomattuaan hänen katselevan laatikkoa ja sen sisällystä.

»Kyllä», sanoi Mary-'Gusta.

»Haluatko näitä sassafras-pastilleja? Pidätkö niistä?»

»Pidän.»

Hänelle annettiin rasiallinen tuollaisia pastilleja, ja hän imeskeli niitä hyvin vakavasti. Kapteeni Shad, joka oli palvellut erästä ostajaa, katsahti häneen huvitettuna.

»Sassafras-pastillit välttävät kyllä kenelle tahansa, vai mitä?» hän huomautti.

»Kyllä», vastasi Mary-'Gusta. Sitten hän lisäsi kohteliaasti: »Ne ovatkin erinomaisen maukkaita.»

Hän viipyi kaupassa kello kahteentoista asti. Sitten hän käveli kotiin kapteenin kanssa, jonka vuoro oli sinä päivänä syödä ensiksi päivällistä. Annabelin palkkaaminen oli tavattomasti häirinnyt heidän kaupallisia tottumuksiaan, sillä tavallisuudessa olivat he vain vuorotellen poissa liikkeestään.

»No», kysyi kapteeni heidän kulkiessaan kadulla, »mitä pidit siitä? Oikein kaunis kauppa South Harnissin tapaiselle kaupungille, eikö olekin?»

»Kyllä.»

»Varmasti. Se eroaakin suuresti Ostablen kaupoista, vai mitä?»

»Kyllä luullakseni.»

»Hm! Miten tuo ero sinusta ilmenee siinä?»

»Luullakseni siellä on enemmän tavaroita, joista kullakin on oma hajunsa», vastasi Mary-'Gusta.

Kapteeni Shad ei tiennyt vähään aikaan, mitä sanoa. Mary-'Gusta oli kumminkin halukas olemaan mieliksi.

»Ne haisevat hyvältä», kiiruhti hän lisäämään. »Pidän tuosta hajusta, vaikka en ole ennen milloinkaan haistellut sitä kaikkea näin samalla kertaa. Ja nuo pastillit olivat hyviä.»

Nuo pari kolme päivää, jotka kapteeni oli määrännyt tyttösen vierailuajaksi, kuluivat ja samoin seuraavatkin pari kolme. Tyttönen oli ahkera ja oli nähtävästi hyvin huvitettu olostaan heidän luonaan. Hän auttoi Isaiahta taloudenhoidossa ja vaikka ei Isaiahsta apu tuntunutkaan kokonaan tarpeettomalta, oli hän kumminkin taipuvainen murisemaan tuon »sekautumisen» vuoksi, kuten hän sitä nimitti.

»En ole milloinkaan tavannut sellaista tyttöä», sanoi hän isännilleen. »En käske häntä pesemään astioita, en täyttämään vesikannuja enkä muuhunkaan, vaan hän tekee sen kumminkin omasta halustaan.»

»Hm!» murisi kapteeni Shadrach. »Sen olen minäkin huomannut kaikesta. Hän näyttää sitäpaitsi tekevän tehtävänsä oikein hyvin, vai mitä?»

»Tarpeeksi hyvin, luullakseni. Ja ikäisekseen tekee hän ne mainiosti», lisäsi Isaiah vilpittömästi.

»No miksi sitten muriset?»

»En minä murise. Kuka niin on sanonut? Ainoastaan — no niin, pesköön hän vain astiat ja tehköön muutakin sellaista, jos hän vain haluaa, kunhan hän ei vain —»

»Kunhan hän ei vain mitä?»

»Kunhan hän ei vain vihjaile, mitä minun olisi tehtävä. Tässä laivassa on jo kaksi kapteenia ja se riittää kyllä. Koira vieköön», lisäsi hän voimatta enää hillitä itseään, »tuo tyttönen on varmasti syntynytkin äidiksi. Hän hoitelee jo äidillisesti tuota kissaansa, nukkiaan ja kanojakin, ja luulenpa, koira vieköön, että hän on valmis ottamaan minutkin ottolapsekseen. Mutta minä en aiokaan kärsiä, että tuollainen tytön tyllerö minua hoitelee, sanoo minulle, mitä minun on tehtävä ja vie minut lopulta vuoteeseen! Mieluummin eroan koko paikasta.»

Hän oli aikonut erota toimestaan aina siitä asti, kun hän purjehti kokkina kapteeni Shadrachin kuunarissa. Kun kapteeni palasi meriltä viimeisen kerran ja rupesi Zoethin toveriksi ja yhtiökumppaniksi, palasi Isaiah hänen kanssaan ja suostui rupeamaan noiden kahden miehen taloudenhoitajaksi. Kapteeni ei ollut suostunut ottamaan naisemännöitsijää taloonsa.

»Naiset ovat laivassa vain vastuksina», oli hän selittänyt. »Olen kuljettanut niitä luokkamatkustajina, ja minä tiedän sen. Isaiah Chase on hyvä kokki ja elleivät keksit kelpaa muuksi kuin siiman painoiksi, voin sanoa sen hänelle kursailematta. Me emme halua naisemännöitsijää taloomme, kuuletko sen nyt, Zoeth?»

Vaikka kapteenin merimieskieli loukkasikin Zoethin lempeätä kirkollista mieltä, myöntyi hän kumminkin toverinsa vaatimukseen pääasiallisesti. Hänenkin kokemuksensa toisesta sukupuolesta olivat sellaiset, ettei hän halunnut ryhtyä uusiin kokeiluihin. Isaiah joutui siis siten heidän palvelukseensa ja oli nyt ollut heidän South Harnississa olevan kotinsa kokkina ja taloudenhoitajana monta vuotta. Mutta hänellä oli tullut tavaksi vahvistaa riippumattomuuttaan melko usein, vaikka hän todellisuudessa uneksi yhtä vähän poistumista ystäviensä ja isäntiensä luota kuin nämäkin todellista eroamista hänestä. Herra Chase kuului yhtä kiinteästi tuohon taloon kuin ruokasalissa oleva kronomeetterikin, joka oli ruuvattu seinään kiinni.

Ja huolimatta hänen murinastaan alkoi hänestä ja Mary-'Gustasta tulla nopeasti hyviä ystäviä. Shadrachia ja Zoethia alkoi jo myöskin hänen seuransa huvittaa. He pitivät hänen odottamattomista kysymyksistään, hänen kiintymisestään taloon ja kauppaan, ja hänen omituisista vanhanaikuisista mielipiteistään ihmisistä ja asioista. He yhtyivät Ostablen asukkaiden mielipiteeseen, että hän on omituinen tyttönen, vaikkakin herra Hamilton oli taipuvainen ajattelemaan, että hän on paremminkin »pikkuvanha», mitä ei kapteenikaan kieltänyt. Hän ei kumminkaan halunnut milloinkaan myöntää, että tytön vierailu, jota nyt jo oli jatkunut pari viikkoa, olisi muuta kuin vierailua.

»Minusta tuntuu kumminkin siltä», vihjaisi Zoeth, »että sinun ja minun on vastattava tuomarille jotakin melko pian, vai mitä luulet? Hän odottaa kuitenkin meiltä tietoja piakkoin.»

»Millaisia tietoja?»

»Millaisiako? Hän haluaa tietysti kuulla, vastaammeko myöntävästi, vai kieltävästi Marcelluksen kirjeessä oleviin toivomuksiin.»

»Mutta hänhän tietää sen jo ainakin minun luullakseni. Sanoin hänelle mielipiteeni niin suoraan, että sen olisi pitänyt mahtua paksuimpaankin kalloon.»

»Niin, niin, tiedän sinun tehneen sen. Mutta, Shadrach, ellei hän saa jäädä tänne ainiaaksi, niin minne hän joutuu? Hänellä ei ole keitään muitakaan ystäviä, joiden luo hän voisi mennä.»

»Hänhän on jo jäänytkin tänne, vai eikö ole? Hän on vieraisilla luonamme, kuten silloin ehdotinkin. Vieläkö haluat enempää? Tulimmainen sentään! Tämä on sinun syytäsi kaikki, eikä minun. Jos olisit kiinnittänyt huomiosi minun puheisiini, ei tyttönen olisi tullut tänne ollenkaan.»

»Kuulehan nyt, Shadrach, sinähän juuri halusit tuoda hänet luoksemme heti.»

»Tietysti lykkäät syyn minun niskoilleni.»

»En syytä ketään. Mutta hän on nyt täällä, ja meidän on päätettävä, lähetämmekö hänet pois, vai emme. Sano sinä.»

Mary-'Gusta keskeytti nyt itse heidän riitansa tullen talliin, jossa tämä keskustelu tapahtui, nukke kainalossaan ja kasvot hyvin vakavina.

»Halloo!» huudahti Zoeth. »Mikä nyt on hätänä?»

Mary-'Gusta istuutui tyhjälle karpalokorille. Toverukset olivat osakkaina muutamassa pienessä karpalomaassa, ja tuo kori oli jäänyt käyttämättä edellisenä poimintakautena, kuten niin monet muutkin.

»Ei minulla ole mitään hätää», vastasi hän vakavasti. »Olen vain ajatellut, siinä kaikki.»

»Voi minun päiviäni!» huudahti kapteeni. »Mikä pakotti sinut ryhtymään johonkin niin uskallettuun hommaan?»

Mary-'Gustan otsa rypistyi.

»Leikin Jimmie Bacheldorin kanssa eilen», hän sanoi, »ja hän pani minut ajattelemaan.»

Abner Bacheldor oli heidän lähin naapurinsa. Hänen kukistumaisillaan oleva talonsa oli kahdeksasosan peninkulman päässä Gould-Hamiltonin rakennuksista. Abneria sanottiin kaupungin ilkeimmäksi mieheksi. Hänellä oli paljon lapsia, joista kahdeksanvuotias Jimmie oli nuorin.

»Hm!» tuhautti kapteeni Shad nenäänsä. »Vai pani Jimmie Bacheldor sinut ajattelemaan. En olisi uskonut sellaista kenestäkään tuon perheen jäsenestä. Kuinka hän menetteli?»

»Hän kysyi minulta, onko minulla sukulaisia», sanoi Mary-'Gusta, »ja kun sanoin hänelle, ettei minulla ole ainoatakaan, hämmästyi hän hirmuisesti. Hänellä taasen on sellaisia hirveän paljon, sisaria, veljiä, tätejä, serkkuja ja — ah, vielä kaikenlaisia muitakin. Hänestä se tuntui naurettavalta, ettei minulla ole ainoatakaan. Mielestäni pitäisi minunkin saada muutamia, eikö pitäisikin?»

Toverukset, jotka näyttivät melko tyhmistyneiltä, eivät sanoneet mitään vähään aikaan. Sitten Zoeth mumisi, ettei hän ollut sitä tiennyt, vaikka Mary-'Gusta olikin ollut selvillä asioista.

»Niin», sanoi Mary-'Gusta, »luullakseni olen oikeassa. Olin tytärpuoli niin kauan kuin isäni oli hengissä, mutta nyt kun hänkin on kuollut, en ole sitäkään. Enkä ole sitäpaitsi kenenkään serkku, en kenenkään sisarentytär enkä kenenkään miniäkään. En ole todellisuudessa mikään. Olen erilainen kuin kaikki muut, tiedän sen. Eikä minusta tunnu ollenkaan hauskalta olla niin paljon muita erilaisempi», lisäsi hän vakavasti.

Hänen huulensa vapisivat, kun hän sanoi sen. Istuessaan siinä karpalokorilla nukke sylissään näytti hän hyvin surkuteltavalta olennolta. Jälleen tuntui toveruksista vastaaminen vaikealta. Herra Hamilton katsoi kapteeniin, ja kapteeni koetti väistää hänen katsettaan kierrellen samalla sormillaan kellonperiään. Tyttönen jatkoi:

»Minusta tuntuisi niin hauskalta, jos minulla olisi veli tahi jokin muu, jota voisin sanoa aivan omakseni. Minulla on tietysti lapsia, mutta nekin ovat vain nukkia ja kissoja. Ne ovat kyllä hauskoja, mutta ne eivät ole kumminkaan oikeita. Haluaisin muutamia oikeitakin. Luuletteko, jos minut viedään orpokotiin, että siellä on sellaisia, jotka haluavat ruveta oikeiksi sukulaisikseni? En oikein tiedä, mutta siellähän voi olla joku toinenkin orpo, jolla ei ole ketään, ja silloin me voisimme kuvitella, että olemme serkuksia, tahi sellaisia. Se olisi kumminkin parempi kuin ei mitään, eikö olisikin?»

Zoeth astui lähemmäksi ja kumartui suutelemaan hänen poskeaan. »Älä ole milläsikään, Mary-'Gusta», sanoi hän. »Et ole mennyt sinne vielä ja ennenkuin sinut sinne viedään, olemme me, kapteeni Shad ja minä, ehkä löytäneetkin sinulle jo muutamia sukulaisia.»

»Oikeita sukulaisiako?» kysyi Mary-'Gusta kiihkeästi.

»Ei, ei oikeastaan, sillä luullakseni emme sellaiseen kykene. Mutta kuviteltujakin sukulaisia voi olla monenlaisia.» Hän epäröi hetkisen, katsahti kapteeniin ja jatkoi sitten: »Sanon sinulle, mitä sinun on tehtävä. Sinun on kuviteltava minua sukulaiseksesi, jonkinlaiseksi enoksi, joka on kumminkin tyhjää parempi. Sinun on nimitettävä minua tästä alkaen 'Eno Zoethiksi'. Se on kumminkin jonkunlainen alku. Luullakseni haluatkin sanoa minua 'Eno Zoethiksi'?»

Mary-'Gustan silmät loistivat. »Haluanpa tietenkin!» hän huudahti. »Silloin voin sanoa Jimmie Bacheldorille, että minulla on ainakin yksi sukulainen. Ja saanko sanoa kapteeni Gouldia 'Eno Shadrachiksi'?»

Zoeth kääntyi toverinsa puoleen. »Saako hän, Shadrach?» hän kysyi hymyillen vahingoniloisesti.

Ellei hän olisi hymyillyt, olisi kapteenin vastaus ollut kenties erilainen, mutta tuo hymy ärsytti häntä ja hän meni ovelle.

»Zoeth Hamilton», hän tiuskaisi, »kuinka kauan aiot istua täällä? Ellei sinulla ole muuta tehtävää, on minulla ainakin. Menen kauppaan. Kello on jo melkein kahdeksan aamulla eikä kaupan ovia ole vielä aukaistu.»

»Haluatko tulla mukaamme, Mary-'Gusta?» kysyi Zoeth. »Hän kai saa tulla, Shadrach?»

»Tietysti hän saa», vastasi kapteeni sydämellisemmästi. »Luullakseni on siellä vielä noita sassafras-pastillejakin jäljellä. Tule vain, Mary-'Gusta, jos sinua vain haluttaa.»

Mutta tyttönen pudisti päätään. Hän oli miettiväisen ja hieman pettyneen näköinen.

»Luullakseni on minun parasta pysyä kotona», hän sanoi. »Minun on hoidettava Minnehahan kipeätä kurkkua. Aion kääriä hänen kaulaansa hieman punaista flanellia. Herra Chase luulee tietävänsä, missä sellaista on. Hyvästi eno Zoeth, hyvästi kapteeni Gould.»

Toverukset eivät puhelleet kauppaan mennessään. Zoeth yritti kyllä, mutta kapteeni ei vastannut. Hän käveli vaitiollen ja murjotti sitten koko aamupäivän, harvinaista kyllä. Kului toinen pari viikkoa, ennenkuin kumpikaan toveruksista rupesi taasen puhumaan päätöksestä, josta oli lähetettävä tuomari Baxterille tieto ennemmin tahi myöhemmin.