Ei Mary, ei kapteeni eikä herra Hamiltonkaan nukkuneet juuri nimeksikään näiden muutamien tuntien kuluessa ennen päivänkoittoa. Kapteeni Shadrach, jota vaivasi uteliaisuus kuulla suunnitelmat, rupesi kyselemään erikoiskohtia aamiaista syödessä, mutta Mary ei ollut kuulevinaankaan noita kysymyksiä. Vasta aamiaisen jälkeen, kun he olivat palanneet kauppaan, suostui hän keskustelemaan asiasta.

Kassakaappi avattiin ja kirjat ja paperit levitettiin tiskille. Mary otti käteensä muutaman paperiarkin, joka oli täynnä hänen käsialallaan kirjoitettuja numeroita.

»Nyt tuntuu minusta», hän sanoi, »että ensimmäiseksi työksemme meidän on saatava tarkoin selville, millainen liikkeemme tila todellisuudessa on. Kun sanon 'me'», hän lisäsi nyökäyttäen päätään hyvin mahtavasti, »tarkoitankin sitä, koska olen nyt liikkeen mykkä osakas, kuten jo teille sanoinkin viime yönä.»

»Minusta ei tuo osuutesi tunnu kovinkaan mykältä», sanoi kapteeni kuivasti.

»Hsh! Jos teet vielä toisen tuollaisen huomautuksen, Shad-eno, saat ruveta lakaisemaan lattiaa. Nyt, Zoeth-eno, olemme velkaa noiden kirjojen mukaan näin paljon.»

Hän luki kädessään olevasta paperista.

»Tuo on koko summa, Zoeth-eno, eikö niin?» hän kysyi. Zoeth vaikeroi ja myönsi siinä olevan jo tarpeeksi.

»Niin kyllä, mutta», hän näytti heille toista paperia, »tähän olen taasen merkinnyt saatavamme, ja niitä on melkein yhtä paljon kuin velkojakin.»

Nyt oli Shadrachin vuoro vaikeroida. »On kyllä, jos vain saamme ne perityiksi», hän mumisi. »Noilla ihmisillä, joiden nimet olet merkinnyt tuohon luetteloosi, ei ole puolillakaan penniäkään eivätkä loputkaan omista niin paljon kuin he ovat velkaa, vaikka he haluaisivat maksaakin.»

Mary nyökäytti päättäväisesti päätään.

»Niiden joukossa on kumminkin muutamia, jotka voivat maksaa», hän sanoi. »Esimerkiksi Jeremiah Cliffordkin. Kirjojen mukaan hän on meille velkaa satakymmenen dollaria, ja ensimmäiset merkinnät ovat jo kolmen vuoden vanhoja. Herra Cliffordilla on omaisuutta. Hän ei voi olla mikään köyhä mies.»

Kapteeni tuhautti nenäänsä. »Hänen vaimonsa omistaa tuon omaisuuden», hän sanoi. »Jokainen tikkukin siitä on hänen nimissään. Jerry Cliffordilla on kyllä tarpeeksi, mutta hän rakastaa sitä liian paljon voidakseen luopua siitä. Hän on saita. Miksikö? Vanhaan aikaan, kun kalastajakuunareilla oli tapana purjehtia tänne, omisti Jerry muutaman pienen aluksen, ja Solon Black lähti eräälle purjehdusmatkalle hänen kanssaan. Aluksessa oli vielä joku kolmaskin mies paitsi Jerryä ja Solonia, ja Solon vannoo, ettei Jerry ottanut muuta evästä laivaan neljän päivän varalta kuin pari vartaallista savustettuja sillejä. Solon kertoi, että sillit riittivät pariksi päiväksi, ja lisäsi, että lopun ajasta he saivat jyrsiä noita vartaita. Hän voi kyllä liioitellakin hieman, mutta siitä voidaan kumminkin nähdä, ettei Jerry Clifford levittele rahojaan, kuten kissa karvojaan.»

Nyt pisti Zoethkin muutamia sanoja väliin.

»Hän on luvannut maksaa hyvin pian», hän huomautti surullisesti. »Hän on ainakin lörpötellyt sitä jo toista vuotta.»

»Hm!» murahti Shadrach. »Puhumisen ja maksamisen välillä on pienempi ero kuin luoton ja kiellon.»

»Viis siitä!» sanoi Mary. »Otan herra Cliffordin omalle osalleni ja muutamia noista toisista, myöskin. Tarkastelkaamme nyt näitä omia laskujamme, paljonko olemme velkaa. Minulla on luettelo suurimmista velkojista. Herra Greenin liike on muudan niistä, ja minusta näyttää, että olemme velkaa sille enemmän kuin muille. Luullakseni matkustan puhuttelemaan herra Greeniä itse.»

»No mutta miksi, Herran nimessä?» huudahti Shadrach. »Hän tietää, millaisessa ahdingossa olemme, sillä Zoeth kirjoitti jo hänelle.»

»Niin kyllä, mutta haluan kumminkin keskustella hänen kanssaan.»

»Mutta miksi? Et suinkaan aio pyytää —»

»En aio pyytää mitään. Kun keskustelin hänen kanssaan Howein luona, sanoi hän, vaikka hän ei tiennyt ollenkaan, kuka olin eikä aavistanutkaan minua teidän holhokiksenne, tuntevansa myötätuntoa Hamilton ja Kumppania kohtaan ja toivovansa, että meidät vielä jollakin tavoin voitaisiin pelastaa pulasta. Olen nyt melkein varma, että hän voi tehdä hyväksemme jotakin. Matkustan ainakin kaikissa tapauksissa puhuttelemaan häntä. Lähden Bostoniin huomenaamulla.»

Zoeth uskalsi tehdä erään huomautuksen.

»Hän hämmästyy luullakseni melkoisesti nähdessään sinut jälleen, vai mitä luulet?»

Mary nauroi. »Olen melkein varma siitä», hän vastasi. »Hän hämmästyy ja joutuupa vielä hieman hämilleenkin. Mutta kuvittelen, että hänen hämmästyksensä muuttaa hänet vieläkin halukkaammaksi palvelemaan minua, enkä häneltä muuta pyydäkään.»

Tietysti tekivät toverukset vielä lukemattomia muita kysymyksiä saadakseen tietää hänen suunnitelmansa, mutta Maryn vastaukset olivat vieläkin hyvin epämääräisiä. Ennenkuin hän voi kertoa, mitä hän aikoo tehdä, on hänen saatava varmuus kaikesta eikä hän ollut varma vielä. Tuosta Bostonin matkasta riippuu hyvin paljon. Heidän pitää olla kärsivällisiä, kunnes hän palaa sieltä.

Ja he koettivatkin olla kärsivällisiä — se on, Zoeth oli todellakin ja Shadrach niin paljon kuin hän vain voi. Mary oli poissa melkein viikon, ja kun hän palasi, oli hänellä paljon kerrottavaa. Hän oli käynyt herra Greenin puheilla tämän konttorissa Commercial-kadun varrella. Herra Green oli hämmästynyt ja joutunut hämilleen, kuten Mary oli ennustanutkin, ja pyytänyt kauniisti anteeksi Howein luona tekemäänsä erehdystä.

»Tietysti, jos olisin tiennyt suhteenne kapteeni Gouldiin ja herra Hamiltoniin», hän aloitti, »en olisi milloinkaan —. Todellakin, olen — vannon teille, ettei minulla ollut pienintäkään aavistusta —»

Hän piehtaroi kuin rannalle ajautunut kala. Mary auttoi hänet pulasta hyväksymällä empimättä lopun hänen anteeksipyynnöistään.

»Ette tietystikään olisi», hän sanoi. »Olen kumminkin hyvin iloinen, että sanoitte sen minulle, herra Green. Sain sen tietää aivan viime tingassa. Älkää puhuko siitä enää mitään, olkaa niin kiltti. Olen tullut pyytämään teiltä neuvoja ja ehkä jonkunlaista apuakin. Saanko kuluttaa vähän aikaanne?»

Herra Green tarttui tuohon siten tarjottuun tilaisuuteen. Hän lupasi Maryn kuluttaa hänen aikaansa niin paljon kuin Mary vain haluaa. Hän lupasi tehdä kaiken voitavansa ja niin edespäin. Ollen poikamies tahi jonkunlainen vanhahko keikari, joka ylpeili siitä, että hänellä oli onnea naisten joukossa, oli häntä harmittanut äärettömästi, että hän oli tehnyt niin suuren erehdyksen. Hän oli selvästi ihastunut Maryyn ja halusi nyt kiihkeästi päästä jälleen Maryn suosioon. Hänen halunsa hyvittää oli senvuoksi hyvin suuri.

»Tämäpä sattuikin hyvin mukavasti», hän sanoi, »sillä minulla ei olekaan juuri mitään tehtävää iltapäivällä. Voin uhrata sen teille kokonaan, jos vain haluatte. Mitä voin nyt tehdä auttaakseni teitä?»

Mary selitti tulleensa keskustelemaan hänen kanssaan enojensa liikeasioista, koska hänen liikkeensä oli suurin Hamilton ja Kumppanin velkojista. Hän kertoi herra Greenille tarkoista tutkimuksistaan ja ilmaisi, millainen liikkeen tila oli, salaamatta päätöstään, että hän aikoo jäädä South Harnissiin auttamaan enojaan liikkeen uudestaan vaurastumisessa.

»En tietystikään ole sellainen liikeihminen kuin te, herra Green», sanoi hän, »sillä olenhan vain tyttö. Mutta olen kumminkin työskennellyt enojeni kaupassa ja hoitanut sitä jollakin tavoin pari vuotta, ennenkuin tulin tänne Bostoniin kouluun. Sitäpaitsi olen puhellut näiden viime päivien kuluessa muutamien South Harnissin vaikutusvaltaisimpien asukkaiden kanssa. Tarkoitan vakituisia asukkaita enkä kesävieraita. Heidän ja muidenkin puheista olen tullut sellaiseen käsitykseen, että ainoa syy, miksi enojeni liike on huonontunut, on se, etteivät he ole pysyneet aikansa tasalla kilpailuun nähden. Kaikki ihmiset pitävät Zoeth- ja Shadrach-enoistani ja toivovat heille hyvää, mutta kuten ymmärrätte, he eivät ole voineet sitä auttaa.»

Hän sanoi tämän sellaisella selvästi huomattavalla ylpeydellä ja vilpittömällä luottamuksella, että herra Greenistä, vaikka häntä haluttikin hymyillä, tuntui kumminkin sellainen hyvin huonolta arvostelulta. Hän myönsi senvuoksi, ettei Shadrachin eikä Zoethin yleistä kansansuosiossa olemista voida epäilläkään.

»Niin», jatkoi Mary, »he ovat kultaisia molemmat, ja he luulevat kaikkia muitakin yhtä rehellisiksi kuin he itsekin ovat, mikä on luonnollisesti suurin erehdys. Senvuoksi muutamat ihmiset pettävätkin heitä jättämällä laskunsa maksamatta. Tarkoitukseni on tehdä siitä loppu.»

Koska hän nähtävästi odotti, että herra Green tekisi jonkun huomautuksen, sanoi tämä: »Ah, todellako?»

»Kyllä», jatkoi Mary. »Tarkoitukseni on kieltää luotto kaikilta ihmisiltä taivaan alla, ja teen voitavani saadakseni saatavamme niiltä, joille he ovat uskoneet jotakin velaksi. Noita saatavia on niin paljon, että voimme niillä maksaa melkein kaikki velkamme, ja luullakseni voidaankin niistä koota kaksikolmatta osaa, jos vain tarmokkaasti ryhdytään asiaan.»

»Otaksun, että te aiotte ottaa sen huoleksenne.»

»Minun on luultavasti pakko. Te hymyilette, herra Green. Luultavasti kuulostaakin se melko hassulta, että minunlaiseni tyttö puhuu näin sellaisista asioista, joita luullaan vain miesten ymmärtävän ja joista ei naisten otaksuta tietävän mitään. Mutta tästä on nyt kumminkin leikki kaukana, koska luulen ymmärtäväni enojeni liikeasiat paremmin kuin he itse. Luullakseni voin koota saatavamme, maksaa, mitä olemme velkaa ja ansaita rahaa tuolla South Harnississa. Mutta voidakseni tehdä sen, on minun saatava aikaa ja luottoakin, sillä me olemme tavaroiden tarpeessa. Ja siitä juuri olen tullut keskustelemaan kanssanne.»

Hän oli ottanut mukaansa otteen Hamilton ja Kumppanin tilinpäätöksestä ja luettelon velkojista ja velallisista. Hän levitti ne pöydälle herra Greenin eteen kuljettaen sormeaan sarakkeita pitkin ja tehden selittäviä huomautuksia, sellaisia esimerkiksi kuin: »Tämä on varma, tiedän sen.» »Tämäkin voidaan saada, mutta silloin on meidän ehkä pakko turvautua johonkin lakimieheen», tahi sellaisessa tapauksessa kuin Rastus Youngin pitkäaikainen velka oli: »Tämä ei ole minkään arvoinen eikä sitä senvuoksi voidakaan laskea.»

»Kuten näette», sanoi hän lopuksi, »ei liikkeemme tila ole niinkään huono, eikä sitä mitenkään voida sanoa toivottomaksi. Tässä on luettelo velkojistamme. Te olette niistä suurin ja tässä ovat muut. Kuten jo sanoin, on meidän pakko maksaa kaikki nämä laskut, mutta niitä ei voida maksaa ollenkaan, ellen saa aikaa. Olen ajatellut ja miettinyt tätä asiaa melko kovasti, herra Green, ja —»

Green nyökäytti päätään. »Näen sen», pisti hän hyvänluontoisesti väliin.

»Niin. Haluan nyt kysyä teiltä seuraavaa: Suostutteko pidentämään maksuaikaa vielä kuudella kuukaudella, jotta voisimme maksaa koko laskun? Luullakseni emme tarvitse niinkään pitkää aikaa, mutta haluan olla varma asiasta. Jos voimme maksaa puolet siitä parin kuukauden kuluttua, suostutteko silloin antamaan meille hieman luottoa kesätarpeittemme ostoa varten, jotta voisimme olla valmiit ja varustetut sen varalta? Kesä on paras myyntikautemme, kuten kai ymmärrätte», hän lisäsi.

Herra Green nyökäytti päätään. Häntä huvitti Maryn liikemiesmäinen käytös, vaikka hän ei ollenkaan uskonutkaan tulevaisuudesta samaa kuin Mary.

»Olemme hyvin iloisia voidessamme pidentää maksuaikaa», hän sanoi. »Muistatte kai sanani teille tuona iltana, että mitä meidän liikkeeseemme tulee, olemme luullakseni valmiit myymään heille melkein rajattomasti entisten aikojen vuoksi.»

Hänen vieraansa kasvot synkistyivät.

»Emme pyydä sitä entisten aikojen vuoksi», sanoi hän. »Mielenkiintoni on kohdistunut kokonaan tulevaisuuteen. Ja muistakaa, olkaa niin hyvä, etteivät tässä ole nyt kysymyksessä tunteet, vaan liikeasiat. Ellette voi luottaa siihen, että tekemäni tarjous on teille turvallinen liikeyritys, sellainen, jonka kaikki voisivat hyväksyä teidän liikkeeseennekin nähden, niin silloin ette saa suostua siihen.»

Herra Green epäröi. »Jos nyt otaksumme, ettei halua antautua sellaiseen vaaraan», hän sanoi, »niin miten silloin käy?»

»Silloin menen muiden velkojain luokse ja teen heille samanlaisen tarjouksen.»

»Otaksukaamme, etteivät hekään suostu.»

»Luullakseni he suostuvat, ainakin useimmat. Elleivät he suostu, on minulla vielä toinenkin keino jäljellä. Talo ja kauppa ovat enojeni omaisuutta. He ovat ajatelleet myydä omaisuutensa maksaakseen velkansa, mutta minusta tuntuu sellainen hirmuiselta enkä usko sen olevan vielä tarpeellistakaan. Olen keskustellut Ostablessa asuvan tuomari Baxterin kanssa — pysähdyin sinne matkallani tänne — ja hän ehdotti, että he ottaisivat kiinnityksen taloonsa saadakseen rahaa. Sellainen voi kyllä käydä päinsä, eikö niin? Nuo kiinnitykset ovat kumminkin sellaisia liikeasioita, joista en tiedä mitään. Ne tuntuvat minusta peloittavilta.»

»Sellaisia ne ovatkin joskus. Neiti Lathrop, jos olisin teidän sijassanne, en myisi enkä kiinnittäisi vielä. Olen taipuvainen uskomaan tämän tilinpäätöksen ja puheittenne perusteella, että te voitte pelastaa Hamilton ja Kumppanin liikkeen. Olen sitäpaitsi varma, että voitte tehdä sen paremmin kuin kukaan muu. Aiotteko viipyä kaupungissa päivän tahi pari? Hyvä! Sallikaa minun siinä tapauksessa miettiä asiaa torstaihin asti. Silloin olen tehnyt päätökseni ja silloin on minulla ehkä jotakin sanottavakin, jonka voitte ottaa huomioon. Voitteko tulla tänne tuorstaina iltapäivällä kello kahden aikaan? Haluatteko? No, hyvä on! Ah, älkää kiitelkö minua! En ole tehnyt vielä mitään. Ehkä en voikaan, mutta toivokaamme kumminkin parasta.»

Mary meni suoraan rouva Wyethin kotiin Pinckney-kadun varrelle ja otti vielä kerran haltuunsa hauskan huoneensa kolmannessa kerroksessa. Huolimatta päätöksestään olla välittämättä mistään muusta ei hän kumminkaan voinut olla tuntematta pientä pistosta sydämessään kävellessään Cabot'n neitien koulun ohi ja muistaessaan, ettei hän milloinkaan enää saa nauttia tuon erinomaisen laitoksen eduista eikä oikeuksista. Hän arvaili, mitä hänen luokkatoverinsa olivat ajatelleet kuullessaan uutisen, että hän on eronnut heistä ja matkustanut myyjättäreksi Cape Codille. Hän tiesi, että muutamat ovat ivailleet ja nauraneet, mutta hän oli myöskin varma siitä, että muutamat ovat hieman surreetkin. Kaikki tietysti unhottaisivat hänet pian, ja epäilemättä olivat jo useimmat sen tehneetkin.

Mutta tosiasia, etteivät kaikki olleet häntä vielä unhottaneet, sai vahvistuksensa sinä samana iltana hänen, rouva Wyethin ja neiti Peasen istuessa salissa juttelemassa, kun Maggie, joka oli mennyt avaamaan ovea kuultuaan kellon kilahduksen, johti huoneeseen, neiti Barbara Howen. Barbara oli pukeutunut tavalliseen tapaansa kuin liljat kedolla, mutta hänen hienot terälehtensä rypistyivät melkoisesti hänen syleillessään Marya heti, kun hän huomasi hänet.

»Sinä paha tyttö!» hän huudahti. »Miksi et ole soittanut minulle, että olet kaupungissa? Ja miksi et ole vastannut tuohon kirjeeseeni, jonka kirjoitin sinulle South Harnissiin? En ole kuullut sinusta sanaakaan, mutta tänä iltana juolahti mieleeni soittaa rouva Wyethille saadakseni tietää, missä oleskelet ja mitä tarkoitat eroamalla kaikista vanhoista ystävistäsi. Maggie oli puhelimessa ja ilmoitti sinun olevan täällä, jolloin sieppasin nutun ylleni — niin, sieppasin juuri, sillä mikään muu sana ei kelpaa kuvailemaan tekoani — ja tulin suoraan tänne. Mitä sinulle kuuluu? Ja mitä olet hommannut?»

Mary sanoi voivansa hyvin ja ilmoitti olleensa niin ahkerassa työssä, ettei hän ollut ennättänyt vastata kirjeeseen. Mutta neiti Howe ei tyytynyt tuohon selitykseen. Hän halusi kuulla, miksi Mary oli tehnyt niin kovasti työtä, jolloin Mary kertoi hänelle päätöksestään jäädä South Harnissiin ja aikomuksestaan ruveta liikenaiseksi. Barbara kiihtyi ja innostui hirmuisesti.

»Eikö se olekin suurenmoista?» hän huudahti. »Toivon vain, että minäkin voisin sen tehdä, tarvitsematta olla tuossa erinomaisessa koulussa kuuntelemassa Prissyn esitelmiä Emersonista. Tässä eräänä päivänä oli hän kertonut aliluokkalaisille, että hänellä on ollut kunnia tutustua herra Emersoniin nuorena — hän tarkoitti tuolla nuori-sanalla itseään; kuten tiedät, kertoo hän aina uusille tulokkaille tuon saman jutun — jolloin muudan uusi tulokas oli noussut ja kysynyt, eikö Prissy ole tavannut herra Emersonia ollenkaan vanhuuden päivinään. Tytöt sanoivat, että hänen kasvonsa olivat silloin näkemisen arvoiset, ja toivon suuresti, että olisin nähnyt ne. Mutta kerro nyt minulle enemmän tuosta ihmeellisestä kaupastasi. Olen varma, että se on miellyttävä, sillä kaikki, johon vain ryhdyt, muuttuu sellaiseksi. Aiotko avata teetarjoilunkin?»

Mary pudisti päätään. »En», sanoi hän nauraen. »En luullakseni. Kilpailu on liian suuri.»

»Ah, mutta sinun pitäisi kumminkin avata sellainen. Ei tuollaista tavallista, ymmärrät kai sen, vaan tuollainen toisenlainen — harvinainen. Minulla on eräs serkku tahi onko hän nyt pikkuserkku, isän sukulainen hän ainakin on. Hän oli sairas ja melko varaton, ja lääkäri määräsi hänet asumaan maaseudulle ja elämään siellä koko iäkseen. Ajattele nyt! Ah, nythän minä unhotin kokonaan, että aikomukseni on tehdä samoin. Suo minulle anteeksi. Olen niin pahoillani. Millainen täydellinen hölmö minä olenkaan! Ah, herranen aika, siinä sitä nyt taasen ollaan! Ja sittenkin, vaikka tiedän, että te inhoatte murretta, rouva Wyeth.»

»Kerro minulle enemmän tuosta serkustasi, Barbara», sanoi Mary, ennenkuin hämmästynyt rouva Wyeth ennätti vastata.

»Niin, hän matkusti tuonne maaseudulle ja osti sieltä muutaman vanhan talon, hullunkurisimman vanhan rakennuksen, mitä milloinkaan olet nähnyt. Hän naulasi sitten sen seinään omituisimman pienen kyltin ja avasi Tarjoilun ja lahjakaupan. En ymmärrä, miksi ihmiset nimittävät sellaisia 'lahjakaupoiksi', sillä ei varmastikaan maalaisista heltiä milloinkaan minkäänlaisia lahjoja. Kaukana siitä, kultaseni! Isä sanoo tuota Estherin omistamaa 'ryövärin luolaksi', koska Esther ottaa teelasista neljäkymmentä senttiä antamatta siihen muuta leipää kuin pari palasta kahdeksaan osaan jaetusta tortusta. Sanoin hänelle kumminkin, ettei siellä makseta ainoastaan teestä ja leivästä, vaan paikan suomasta miellyttävästä tunnelmastakin. Isä sanoi, että jos hänen olisi pakko maksaa jokaisesta henkäyksestä niin paljon, tukehtuisi hän muutamissa kuukausissa. Mutta hän ihailee Estheriä kumminkin melkoisesti, koska Esther ansaitsee suunnattomasti rahaa.»

»Siinä tapauksessa on siis tuo hänen teeravintolansa ja lahjakauppansa hyvä liikeyritys?»

»Hyvä liikeyrityskö? Ah, herranen aika, se on liikeyrityksien huippu! Melkein kaikkina päivinä kesällä on sen edustalla ainakin toistakymmentä autoa samalla kertaa, jokainen käy siellä, sillä sellainen kuuluu asiaan. Tiedän tämän senvuoksi, että se on melko lähellä Claytonissa olevaa huvilaamme tuolla vuoristossa, tiedäthän.»

»Vai onnistuivat hänen aikeensa niin hyvin», mumisi Mary. »Onko siinä läheisyydessä muitakin teeravintoloita?»

»On tusinoittainkin, mutta ne eivät ole sellaisia erikoisia kuten hänen. Niissä ei ole tuota — tuota erikoisuutta, ymmärrät kai, mitä tarkoitan. Estherillä on makua, kätevyyttä ja — en osaa sanoa sitä, mutta kai sinä sen ymmärrät? Ja sinulla olisi sellaista myöskin, olen siitä aivan varma.»

Mary oli selvästi hyvin kiintynyt asiaan.

»Toivon, että saisin puhutella serkkuasi», hän sanoi.

»Sinä saatkin. Hän on täällä Bostonissa nyt ostelemassa kesätarpeita. Soitan hänelle ja sitten me kolme syömme väliaterian jossakin yhdessä huomenna. Et saa kieltäytyä, sillä en suo sinulle ollenkaan valitsemisen varaa.»

Mary suostuikin osakkaaksi tuohon ateriaan, vaikkakin hyvin vastahakoisesti, mutta jälkeenpäin oli hän hyvin iloinen myöntymyksestään, koska Esther Hemingway — serkun nimi oli sellainen — oli hyvin mielenkiintoinen henkilö. Hän kertoi Marylle niin paljon kuin suinkin teeravintolastaan ja lahjakaupastaan, kuinka hän sen aloitti, millaisia erehdyksiä hän teki alussa ja kuinka kokemus oli häntä opettanut. Barbaran pyynnöstä oli hän ottanut mukaansa valokuvia tuosta laitoksesta, sen puoleensavetävästä ja omituisesta ulkopuolesta ja sen yhtä miellyttävästä sisäpuolesta.

»Koko salaisuus on vain siinä», hän sanoi, »että kaikki laitetaan aistikkaasti ja vaatimattomasti. On valittava sopiva huoneisto sopivalta paikalta, huoneet on sisustettava aistikkaasti ja iloisin värein, vieraille on tarjottava parasta, mitä voidaan hankkia, ja heille on myytävä mielenkiintoisia ja harvinaisia esineitä, joita ei muilla ole kaupattavana, tahi jos onkin, niin hyvin harvoin. Sitten on tavaroista otettava riittävä hinta.»

»Tuo merkitsee jotakin sellaista, jota sinä et vielä käsitäkään», sanoi Barbara merkityksellisesti.

Kun Mary erosi neiti Hemingwaysta, oli hänellä mielessään uusi suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa jolloinkin.

Tuorstaina iltapäivällä meni hän jälleen herra Greenin luo. Saatuaan miettimisaikaa oli tuolla herrasmiehellä muudan ehdotus valmiina. Lyhyesti kerrottuna oli se tällainen: Hän oli henkilökohtaisesti käynyt puhuttelemassa Hamilton ja Kumppanin suurimpia velkojia — ne olivat kaikki bostonilaisia kauppiaita — ja hän ja he olivat suostuneet tekemään seuraavan tarjouksen: Hamilton ja Kumppanin luottoa entisten velkain maksamiseksi pidennetään kuudeksi kuukaudeksi. Maryn pitää matkustaa kotiin, koota niin paljon rahoja kuin suinkin ja ostaa sitten käteisellä kaikkea, mitä he tarvitsevat kesäkautta varten. Jos tuo kausi osoittautuu hyväksi ja liikkeen toiveet tulevaisuuteen nähden paranevat, järjestetään sitten uudet ostokset tulevaisuutta varten ja suostutaan siihen, että vanhat velat voidaan maksaa vähitellen.

»Kaikissa tapauksissa», lopetti herra Green, »tämä siirtää kiinnityksen oton tahi talon myymisen ainakin tuonnemmaksi, ja teillähän on aina se keino jäljellä, ellei tämä uusi yritys rupea onnistumaan. Mutta luullakseni se onnistuu. Neuvon teitä hyväksymään ehtomme. Toisetkin velkojanne ajattelevat samoin kuin minä.»

Hän ei lisännyt, vaikka hän olisi voinutkin, että noiden toisten velkojien suostumus johtui kokonaan hänen omasta menettelystään, eikä ilmaissut, että hänen parissa tapauksessa oli ollut pakko kirjallisesti taata Hamilton ja Kumppanin velka, ennenkuin hän sai noiden velkojien suostumuksen. Hän oli keskustellut herra Howen kanssa, joka vuorostaan oli kutsunut tyttärensä neuvotteluun, ja Barbaran innostunut ylistys oli vahvistanut tuota miellyttävää vaikutusta, jonka Mary oli jo tehnyt noihin molempiin herrasmiehiin. »Olen melkein varma, että hän onnistuu», huomautti herra Howe.

»Tietysti hän onnistuu!» selitti Barbara kiihkeästi. »Kukaan, joka vain tuntee hänet, ei ole niin yksinkertainen, että hän sitä epäilisikään.»

Tästä pääasiallisesti johtuivat herra Greenin kiertokäynti velkojien luona ja sitten hänen ehdotuksensa Marylle, joka edusti Hamilton ja Kumppania.

Mary suostui tietysti. Hän oli kiitollinen ja sanoikin sen.

»En oikein ymmärrä, miten kiittäisin teitä, herra Green. En voi luvata mitään varmasti, mutta jos kova työ voi saada jotakin aikaan, lupaan sen», sanoi hän.

»Hyvä on, se riittääkin täydellisesti. Tiedän teidän haluavan koettaa ja luullakseni te onnistuttekin. Nyt voisitte mennä valitsemaan liikkeestämme noita kesätavaroita. Ette kyllä ole sellaisten tarpeessa vielä eikä teidän tarvitse maksaakaan niitä vielä, mutta nyt on kumminkin sopivin valitsemisaika. Tervehtikää enojanne puolestani tultuanne kotiinne ja ilmoittakaa heille, että toivotan teille onnea. Käyn ehkä autollani Capella tulevana kesänä, ja jos teen sen, käyn tervehtimässä teitä ja heitä.»

Kun Mary saapui South Harnissiin, oli hänellä paljon uutisia kerrottavana. Toverukset kuuntelivat niitä tarkkaavaisesti voimatta kumminkaan kokonaan vaieta. Kapteeni Shadrachin huudahdukset: »No, älähän sano!» »Haluaisinpa sen tietää!» ja »Tulimmainen sentään, miten sinä puhut!» olivat merkityksellisiä välihuudahduksia kertomuksen aikana. Lopetettuaan sen lisäsi Mary:

»Ja nyt, Zoeth- ja Shad-eno, nyt kun olette kuulleet koko jutun ja tiedätte suunnitelmani, niin mitä ajattelette niistä?»

Molemmat vastaukset olivat luonteenomaisia. Zoeth veti syvään henkeään.

»Kaikkivaltias on lähettänyt sinut luoksemme, Mary-'Gusta», hän sanoi. »Vähän aikaa sitten olin jo melkein siinä luulossa, että hän on hylännyt meidät. Olin melko alakuloinen ja se järkytti uskoani melko kovasti. Mutta nyt huomaan hänen vain koetelleen meitä pelastaakseen meidät sitten hyvissä ajoin tyrskyistä. Hän tekeekin sen, tiedän sen, ja aion kiittää häntä tänä iltana polvillani.»

Shadrach pudisti päätään. »Tulimmainen sentään!» hän huudahti. »Olen aina sanonut sinua ihmeelliseksi, Mary-'Gusta. Olet antanut meille mahdollisuuden pelastua tyrskyistä kaikissa tapauksissa, ja se on jotakin sellaista, johon emme itse olisi kyenneet. Jos nyt vain voit saada Jeremiah Cliffordinkin maksamaan velkansa, uskon, koira vieköön, kaiken mahdolliseksi, senkin, että Jonas nielaisi tuon valaskalan.»

»Voi, Shadrach!» varoitti hänen toverinsa. »Kunpa et olisi aina niin halveksiva!»

»Hyvä on, koetan muistaa sen. Mutta kuten jo sanoin, jos Mary-'Gusta voi saada Jerry Cliffordin maksamaan, suostun nielemään sekä Jonaksen että tuon valaankin. Eikö se ollut Moses, joka löi kallioon niin, että siitä rupesi pursuamaan vettä, vai mitä? Hm! Sitä voidaan kyllä sanoa jo ihmeeksi, mutta vielä suurempi ihme on, jos Jerry Cliffordilta saa takaisin kymmenen senttiä sitten kuin hän on saanut sen lainaksi. Niin, hänellä on samanlaiset kourat kuin nuo herkkätuntoiset kasvit olivat, jollaisia äitini kasvatti vierashuoneemme ikkunain laudoilla poikasena ollessani. Kun kosketti tuollaisen kasvin lehteen, käpristyi se heti kokoon. Jerryn kourat ovat samanlaiset. Jos koskettaa niihin nikkelillä, sulkeutuvat ne, mutta eivät ennenkuin nikkeli on kourassa. Ei ollenkaan!»

»Jos olet ollut selvillä tuosta kaikesta, Shadrach», vihjaisi Mary, »niin miksi maailmassa olet sitten myynyt herra Cliffordille velaksi niin paljon? Miksi myit hänelle, kun hän ei kerran halua maksaa?»

Herra Hamilton vastasi:

»Hän maksaa kyllä aina. Katsohan, hänkin tarvitsee tavaroita, vaatteita ja muuta tuollaista, ja kun hän tarvitsi sellaisia enemmän ja tiesi olevansa velkaa meille jo entuudestaan, emme suostuneet antamaan hänelle lisää, ellei hän lyhentänyt hieman entistä velkaansa. Siten onnistuimme aina suoriutumaan hänestä.»

»Emme aivan lopullisesti kumminkaan», jatkoi kapteeni. »Olimme aina hieman jälkihännässä, mutta onnistuimme kumminkin pysymään näkösillä. Nyt, kun nuo uudet kaupat on avattu ja hän voi saada luottoa niiltä, ei hän osta enää meiltä eikä maksa entistäkään. Eihän sellainen kannata. Hän ajattelee luullakseni niin.»

Mary mietti. »Tuo saita vanha syntinen!» hän sanoi. »Mutta siitä päättäen, Shad-eno, mitä kerroit minulle ollessani pieni tyttö, että vapaamuurariutta voidaan verrata herra Cliffordin lompakkoon, koska mies jouduttuaan heidän kynsiinsä ei milloinkaan pääse vapaaksi, ei herra Cliffordin lompakostakaan heltiä milloinkaan dollariakaan.»

Shadrach nauraa hihitti. »Ei varmastikaan», hän myönsi. »Siinä on enemmän perää kuin missään muussa. Ja mikäli minä tiedän, avataan tuollainen vapaamuurarien kokous aina rukouksella, mutta lyön vetoa vaikka kuin suuresta summasta, ettei Jerryn lompakko aukene sellaisilla keinoilla, ei sitten likikään!»

»Mutta kumminkin», sanoi Mary nauraen, »aion panna hänet maksamaan.»

Ja hän pakottikin tuon saiturin maksamaan vihdoin, vaikka kuluikin kuukausia, ennenkuin tuo toivottu tulos saavutettiin. Tuon väliajan kestäessä ryhtyi hän kokoamaan muita Hamilton ja Kumppanin saatavia ja vaurastuttamaan liikettä. Tuo kokoaminen ei ollutkaan niin vaikeata kuin hän oli luullut. Kapteeni ja herra Hamilton olivat olleet hyvin vastahakoisia pyytämään ystäviltään ja naapureiltaan pikaista maksua, ja tuollaisen huolimattomuuden vuoksi olivat laskut suurimmaksi osaksi jääneet perimättä. Mary meni henkilökohtaisesti velallisten luokse ja lupaamalla hieman alennusta ja hyväksyen vähittäismaksut onnistui hän lopulta kokoamaan suurimman osan noista saatavista. Muutamissa tapauksissa ei hän kylläkään voinut saada mitään, eikä toivonutkaan mitään, mutta noita tapauksia, niiden joukossa tuo Rastus Younginkin velka, voitiin pitää hyvinä poistoina niiden aiheuttamista tappioistakin huolimatta. Kuten Shadrach sanoikin, maksoi siitäkin jo mielellään muutamia dollareita, ettei tarvitse kuunnella Rastuksen ja rouva Rastuksen valituksia onnettomuuksistaan silloin kun tuo pariskunta aikoi kannattaa liikettä ryöstöillään.

»Viime kerran kun Rastus oli täällä ostoksilla», selitti kapteeni, »vuodatti hän niin paljon kyyneliä kautsukkisaappaihini, että minun oli pakko lähettää ne suutarille pohjattaviksi, koska luulin niiden vuotavan. En huomannut silloin ollenkaan, että Rastus noiden kyynelten voimalla sai houkutelluksi minulta neljän dollarin edestä tavaraa.»

Kokoaminen onnistui siis tyydyttävästi, lukuunottamatta Rastus Youngia ja hänen laisiaan. Mary voi niin ollen ostaa täyden varaston kuosikkaita kesätavaroita, jotka hän oli jo valinnut Bostonissa ollessaan, ja maksaa ne käteisellä. Kauppahuoneisto oli kokonaan puhdistettu ja uusittu. Ikkunoihin asetettiin näytteille puoleensavetäviä tavaroita, joiden lipuille kirjoitetut hinnatkin olivat puoleensavetäviä. Liike alkoi vilkastua vähitellen, ja kun toukokuu toi mukanaan ensimmäiset kesävieraat South Harnissiin, odotti Hamilton ja Kumppanin mykkä osakas liikkeen suurinta myyntikautta toivorikkaasti ja luottavaisesti.