Kirje.

"Voi, jospa hän nyt tulisi pian, että saisin tietää totuuden!" huokasi Margot.

Hän seisoi ikkunan luona ja odotti postinkantajaa, joka läheni polkua pitkin.

Hänestä ei mikään päivä ollut koskaan ollut niin pitkä kuin tämä. Kantajalla joko ei ollut ollenkaan kirjettä hänelle, tai joutui tämä matkallaan monta kertaa ihmisten kanssa suustaan kiinni, sillä hän oli hyvin puhelias ukko. Mahtoikohan laukussa olla hänelle musertava kirje?

Välisti väänteli Margot tuskallisesti käsiään, välisti rummutti hermostuneesti ikkunan ruutua. Nyt pysähtyi kantaja viimeisen tuvan luo ja alkoi jutella veräjällä seisovan eukon kanssa. Ellei hänellä ollut kirjettä Margotille, palaisi hän nyt siitä takaisin. "Jospa hän kääntyisikin!" ajatteli Margot.

Ei. Postinkantaja jätti tuvan ja lähti edelleen huvilaa kohti. Hänellä siis oli kirje. Olikohan se siltä mieheltä, jonka sukunimi oli hänenkin?

Edellisenä iltana oli Margot ollut varma siitä, että Hartley oli seurannut heitä usvassa, että hän oli ollut huvilan seinustalla sekä nähnyt hänet ja Jardinen. Koiran kummallinen käytös oli saattanut hänet siihen vakuutukseen. Ritz oli vinkunut ja pyrkinyt ulos; Ritz oli aina ollut kovin mielistynyt Hartleyhin.

Jos hänen luulonsa oli ollut oikea, niin miksi hän oli pelännyt tavata häntä. Juuri kun hän sitä kysyi itseltään läheni postinkantaja huvilaa. Jos Hartley eli täytyisi hänen luonnollisesti se ilmoittaa Dickille, ja silloin he eivät voisi mennä naimisiin.

"Tietysti minun täytyy mainita siitä Dickille", päätteli hän.

Ja kuitenkin hän oli pelännyt, että Dick olisi tuntenut Hartley Lathomin, ja siten havainnut heidän välillään olevan juovan.

Oliko hän koskaan oikein uskonutkaan, että hänen miehensä oli kuollut? Oliko hän vain koettanut tukahuttaa omantuntonsa ääntä senvuoksi, että hän janosi Dickin rakkautta?

Mutta olihan Dick nähnyt sen miehen kasvot, joka oli heitä seurannut sumussa, ja vakuuttanut, että ne olivat olleet vieraat.

"Dickhän lausui, että minun pelkoni oli vain kuvittelua, ja että se katoisi heti kun aurinko alkaisi paistaa. Olikohan hän oikeassa?"

Tänään ei ollut yhtään jälkeä siitä usvasta, joka edellisenä Iltana oli leijaillut meren ja maan yläpuolella; päivä oli koittanut kauniina ja lämpimänä; aurinko säteili ja tuhlasi antimiaan. Mitä jos hänen eilisiltainen pelkonsa todellakin oli ollut sittenkin vain pelkkää kuvittelua?

"Jospa Dickillä olikin oikein? Ehkä hänen luulottelunsa olivatkin olleet vain varjoja, jotka pian häipyvät!" kuiskasi Margot itsekseen.

Olisihan Dick toki tuntenut Hartley Lathomin!

Kirjeenkantaja saapui pihamaalle. Margot odotti häntä henki kurkussa. Oliko se kohtalon säälimätön sanantuoja? Jos hänen eilisiltaiset luulottelunsa pitivät paikkansa, saisi hän nyt selvityksen kaikesta siitä salaperäisyydestä, mihin Hartley Lathomin olento sillä hetkellä kätkeytyi. Se seikka saattoi Margotin mitä suurimpaan jännityksen tilaan. Sillä jos Hartley todella edellisenä päivänä oli ollut Wistholmassa, niin hän aivan varmaan antaisi nyt jotain tietoja itsestään.

Margot riensi nopeasti ovelle ja avasi sen. Hän kuuli kirjeenkantajan puhelevan mrs Dringin kanssa, ja niin pian kuin nämä olivat hyvästelleet, huusi hän:

"Molly, onko minulle kirjettä?"

"On, rouva."

"Kirje!" Hän melkein syöksyi alas rappusia ja tempasi kirjeen hänen kädestään, mutta hänen silmänsä olivat niin kosteat, että hän tuskin näki päällekirjoituksen. Pian hän kuitenkin huomasi, ettei se ollut Hartley Lathomin käsialaa. Kirje oli leimattu Greyminsterissä; se oli hänen isältään.

Margot huokasi keventyneenä. Hän oli kiduttanut itseään suotta. Jos Hartley olisi ollut Wistholmassa, olisi hän varmasti antanut jotain tietoa itsestään; hän olisi ilmottanut, mitä hän tahtoi. Margot nauroi. Hän tunsi suurta huojennusta.

"Siksi kunnes varmasti tiedän, että hän vielä elää, pidän häntä kuolleena. Minä en luovu Dickistä — miksi sen tekisinkään? Ellei hän olisi tullut luokseni, ellen olisi luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin, jos olisin antanut hänen lähteä pois Englannista, olisivat nuo kauheat ajatukset tehneet minut mielipuoleksi. Minulla oli oikeus menetellä niinkuin menettelin, — minulla oli oikeus luulla Hartleyn kuolleen. Enhän voinut edes mainita Hartleylle epävarmuudestani, sillä lupasihan Hartley olla puhumatta siitä kenellekään. Minulla on oikeus uskoa, että hän on kuollut, koska hän kerran pitää minua siinä luulossa", ajatteli hän.

Ja kuitenkin — oliko sellainen menettely oikein Dickiä kohtaan? Jos hän menisi naimisiin Dickin kanssa ja saisi vasta myöhemmin tietää, että Hartley elikin. Hän koetti irtautua siitä ajatuksesta. Hän tahtoi tulla onnelliseksi — hänellä oli oikeus tulla onnelliseksi. Hän ei luopuisi Dickistä. "Kun en ole neljään kuukauteen kuullut hänestä mitään, ei minun tarvitse kuulla jälkeenpäinkään", tuumi hän.

Dick saapui aikaisin aamulla.

"No, kultaseni, ovatko ikävät ajatukset nyt tiessään?" olivat hänen ensimäiset sanansa.

Margot nauroi.

"Sanoithan, että ne katoavat öisen usvan kanssa!" virkkoi hän. "Pelkäätkö, että minä tänäänkin olen hermostunut ja luulosairas? En, tänään olen terve jälleen. Olen iloinen, että kaunis, aurinkoinen päivä on vasta alkamassa. Minä pyydän Mollyn panemaan meille ruokaa vasuun, niin me lähdemme jonnekin ulos syömään aamiaista. Ehkä aterioimme rannalla. Siellä katselemme veden nousua — meri on kovin rauhaton tänään. Katsohan, aaltojen harjat ovat vaahdossa."

Niin viettivät he sitten koko auringonpaisteisen päivän ulkona luonnon helmassa yhtä yksinäisesti kuin Robinson Crusoe kaukaisella saarellaan, ja palasivat kotiin vasta kello viiden aikaan iltapäivällä. Margot oli unohtanut kaikki ikävät aavistuksensa niinkuin yöllä painostaneen huonon unen.

Hän ei kuullut kirjeenkantajan tuloa.

He nauroivat ja laskivat leikkiä. Dick koetti opettaa Ritziä tekemään temppuja, mutta tämä huomasi sellaisen komennon liian rasittavaksi ja hiipi pakoon sohvan alle. Silloin saapui mrs Dring tuoden päiväpostin.

Dick ei huomannut mitään. Hän oli laskeutunut polvilleen lattialle ja koetti vetää murisevaa koiraa pois sohvan alta.

Mutta Margot tuijotti kivettyneenä kirjeeseen. Neljän kuukauden jälkeen oli Hartley katkaissut vaitiolon. Hartley eli!

Ja Dick nauroi.

"Suo anteeksi, pistäydyn hetkeksi poissa lukemassa tämän kirjeen", virkkoi Margot, poiskäännetyin kasvoin ja koetti puhua tavallisella äänellä.

Vaan hän mahtoi siinä epäonnistua, sillä Dick vaikeni heti ja katsoi kummastuneena häneen.

"Onko mitään hullusti, rakkaani?" huudahti hän.

"Mitä nyt voisi olla hullusti, Dick?" Margot hallitsi Jo paremmin ääntään. "Enhän ole vielä edes avannut kirjettä. Tämä näyttää olevan miss Lockelta — muistathan sinä miss Locken?"

Näitä sanoja lausuessaan myllersivät ajatukset hänen aivoissaan niin että hän oli mennä sekaisin.

"Hartley elää... hän on edelleenkin Dickin ja minun välillä... Hartley elää... minä en olekaan vapaa... Hartley elää... minun täytyy vielä tänä iltana ilmottaa Dickille, että meidän unelmamme on lopussa."

Vaan Jardine ei tyytynyt hänen vastaukseensa. Hän jätti Ritzin ja meni Margotin luo. Hän tarttui häntä olkapäistä, pitäen häntä askelen päässä itsestään ja katsoi tutkivasti häntä silmiin.

"Onko totta, ettei mitään ole hullusti?" tiedusteli hän.

Margot riistäytyi irti hänen käsistään. Hänen tuli vaikeaksi hillitä itseään.

"Minä en nähtävästi voi sitä salata sinulta, Dick", lausui hän väsyneesti. "Minä tunnustan, että olin äsken vähällä pyörtyä. Jätä minut hetkiseksi yksinäni, rakas, kiltti Dick!"

"Minä pelkään, että olen väsyttänyt sinua, rakkaani", sanoi Dick huolestuneena. Hän ei ollut nähnyt kirjettä tarjottimella, eikä huomannut, että Margot oli salaa kätkenyt toisen saamistaan kirjeistä; ja miss Locken kirje, jota hän piti kädessään, ei ollut voinut aikaansaada tuollaista muutosta. "Miten ajattelematon minä olenkaan! Minunhan olisi pitänyt muistaa, että sinä oletkin vain hento, pikku tyttö, jota minun ei olisi pitänyt vaivata niin pitkillä kävelymatkoilla kuin eilen ja tänään!"

"Me olemme kävelleet paljon", myönsi Margot tahtomattaan. — "Minä annan sinulle luvan kiusata Ritziä — vaikka en uskokaan sen oppivan temppuja — sillä aikaa kun minä käyn lukemassa tämän kirjeen."

Dick ymmärsi, että Margot tahtoi olla yksinään. Senvuoksi palasi hän takaisin Ritzin luo.

Margot avasi miss Locken kirjeen, vaan hän ei nähnyt riviäkään. Hän ajatteli vain tuota toista kirjettä, joka oli avaamatta.

Nyt oli isku pudonnut. Hartley Lathom eli, — hän eli ja oli Margotin ja hänen rakkautensa välissä, rakkauden, jonka hän jo kerran, kolme vuotta sitten, oli ryöstänyt häneltä.

Tuo kirje merkitsi nyt kaiken loppua — onnen ja toivon. Hänen täytyi ilmottaa se Dickille — vaan ei vielä tänä iltana. Hän ei saattanut sanoa sitä vielä tänään. Hän kirjoittaisi hänelle. Hän ei voisi nähdä hänen tuskiaan.

Äkkiä lähti Margot hänen luokseen. Hän ihmetteli itsekin äänensä lujuutta.

"Muistathan, että minä eilen illalla luulin jonkun olevan ulkona ikkunan alla?"

Dick nyökäytti ja katsoi häneen kummastuneena.

Mrs Dringin sisarenpoika kertoi nähneensä erään miehen palaavan polkua pitkin. Näitkö sinä — jonkun vieraan — silloin kun sinä menit kotiin?"

"Näin kyllä erään miehen", vastasi Jardine vastahakoisesti.

"Saman miehen, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"

"Älä viitsi sitä nyt enää hautoa", koetti Jardine rauhoittaa häntä. "Sinä vain suotta hermostut. Jos hän silloin olikin täällä huvilan lähistöllä, niin on hän nyt ainakin poissa. Minä näin hänen juoksevan asemalle."

Mutta Margot toisti kysymyksensä.

"Oliko se sama mies, joka kulki ohitsemme ravintolan luona?"

"Luulen sen olleen."

"Minkä näköinen hän oli? Minä en nähnyt häntä, mutta sinä näit", jatkoi Margot.

Jardinea ihmetytti hänen kysymyksensä, vaan hän vastasi huolettomasti:

"Tuskinpa voin kuvata hänet sinulle. Hän oli painanut hatun kasvoilleen ja hänen takkinsa kaulus oli pystyssä. Hänellä oli lyhyt parta ja toisessa poskessa suuri arpi, joka ulottui aina ohimoon saakka; se näytti palohaavalta. Mutta mitä sinä olet siitä niin utelias?"

Margot ei vastannut.

Jos Dick sillä hetkellä olisi sattunut katsomaan häntä silmiin, olisi hän huomannut Margotin hämmästyksen arvesta mainittaissa.

Tämä muisti mr Muirin, josta miss Cross oli niin innostuneesti kertonut sekä maininnut hänellä olevan juuri samallaisen arven; ja vielä merkillisempää oli, että Hartleyn äidin tyttönimi oli Muir, kun taas Hartleyn toinen nimi oli David. Mutta hän häivytti pian tuon äkillisen ajatuksen. Oliko mahdollista, että Hartley Lathom ja se mies, josta Marion oli puhunut, ja joka oli ollut vasta vähän aikaa Suojakodissa, vaan oli saanut siellä jo niin paljon aikaan — oliko mahdollista, että ne olisivat yksi ja sama henkilö?

Ei, niin ei voinut olla. Noiden miesten luonteet olivat aivan erilaiset: toinen heistä oli varas ja murhaaja, toinen taas hyvä, jalo ja auttavainen.

Läheni jo se aika, jolloin Dickin piti lähteä. Hän huomasi kyllä muutoksen Margotin käytöksessä, vaan hän ei maininnut siitä sanallakaan. Margotin kasvojen väsynyt ilme oli todistavinaan hänelle, että hän oli liian paljon vaivannut tuota hentoa naista; hän oli ollut ajattelematon viedessään hänet niin pitkille kävelymatkoille. Ja tavallista hellemmin lausui hän nyt:

"Hyvää yötä, kultaseni!"

Ennen lähtöään syleili Dick häntä. Ja Margot ei mielestään tehnyt väärin vastatessaan hänen hyväilyihinsä nyt viimeisen kerran. Hän tiesi, vaikkei hän oikein tiennytkään, etteivät he enää koskaan voineet kohdata toisiaan rakastavaisina. Hänen täytyi pian saada tietää se totuus, jota ei Margot kuitenkaan vielä tänä iltana voinut hänelle sanoa.

Margot meni hänen kanssaan ovelle ja pysähtyi, ja Dick lähti huvilasta.

Ehdittyään puoli matkaa puutarhan veräjälle kääntyi hän ja hymyili Margotille. Auringon viime säteet loistivat hänen kasvoillaan ja paloivat hänen hiuksissaan. Kun Dick jälleen jatkoi matkaansa katseli Margot kauas hänen peräänsä. Hän tunsi, että nyt oli kaikki lopussa.

Äkkiä juoksi Margot veräjälle, ikäänkuin tahtoen huutaa Dickiä tulemaan takaisin. Vaan hänen huulensa eivät liikkuneet. Hän saattoi vain katsella tuon pitkän, voimakkaan olennon loittonemistaan loittonevan.

Monta kertaa Jardine kääntyi ja viittoili hänelle ystävällisesti. Margotia puistatti ja hän palasi takaisin sisälle. Viimeinen auringonsäde häipyi pois tummenevalle taivaalle. Sulkiessaan oven tunsi Margot sydämensä sykkivän ankarasti.

Hän otti esiin kirjeen. Katsellessaan sitä tunsi hän sitä kohtaan merkillistä vastenmielisyyttä. Kirje oli leimattu Lontoon Westminsterissä. Se oli kummallista. Laupiaan samarialaisen suojakoti oli Westminsterissä.

Miksi Hartley ei ennemmin ollut antanut mitään tietoja itsestään? Margot repäisi auki kuoren ja otti esiin kirjeen.

Se oli hyvin pitkä, ja se alkoi suoraan, ilman mitään otsikkosanoja:

"Minä pelkään, että eilen illalla pelästytin sinua, Margot. Tarketukseni ei ollut antaa sinun tietää minun seisovan siellä ulkopuolella, vaan kaikesta päättäen sinä sen kuitenkin huomasit. Ritzin käytös sai ehkä sinut vakuutetuksi, että se olin minä, joka seisoin ikkunan ulkopuolella. Minut sai tulemaan sinne tavaton kaipuu, vastustamaton halu nähdä sinut edes vilaukselta, kuitenkaan sen enemmän lähenemättä sinua.

En ole näiden kuluneiden kuukausien aikana ainoatakaan kertaa kirjoittanut sinulle. Minä häpesin, minä tunsin, ettei minulla enää ollut siihen oikeutta. Mutta minusta tuntuu nyt, kuin ei minulla myöskään olisi oikeutta jättää sinua tiedottomaksi siitä, elänkö minä, vai olenko kuollut, en voi antaa sinun uskoa, että sinä olet vapaa. Lupasin Greyminsteristä kirjoittaa sinulle heti muutaman viikon kuluttua jos elän. Olen menetellyt väärin, kun en sitä tehnyt.

Margot, kun minä nyt jälleen ikäänkuin väkisin tunkeudun sinun elämääsi, on minun hyvin vaikea löytää sanoja — yhtä vaikea, jos seisoisin sinun edessäsi. Minulla on sinulle niin paljon sanomista — vaan mitä se hyödyttää? Tehtyä ei saa tekemättömäksi; minä en voi millään tavoin sovittaa kaikkea sitä vääryyttä, mitä olen tehnyt sekä sinua että muita vastaan, siksi suuret ovat minun rikokseni.

Lemmittyni, minä en ole koskaan rakastanut sinua niin paljon kuin nyt, kun ei enää ole mitään mahdollisuutta vanhan, ihanan suhteemme uusiutumiseen. Mutta minä rakastan sinua kuitenkin, minä rakastan sinua tulisesti. Tahdon sen nyt vielä kerran sanoa sinulle. Sinä yönä, jolloin me erosimme, olin minä raaka ja kunnoton, vaan sen aiheuttivat minun pelkoni ja raukkamaisuuteni. Minulla ei ollut oikeutta syyttää sinua omista vioistani. Nyt ajatellessani tarkemmin en ollenkaan ihmettele, että sinä toit sellaisen tiedon siltä mieheltä, jonka kanssa sinä olisit mennyt naimisiin, ellei minua olisi ollut. Vaan minä en ollut koskaan aavistanutkaan sinun rakastaneen häntä — tämä on köyhä anteeksipyyntö! — ennenkuin itse sinä yönä ilmotlt sen minulle. Minä luulin, että sinä vain jotenkin lapsen tavoin pidit Jardinesta — vaikka minä tosin olinkin mustasukkainen hänen tähtensä ja estin sinut kerran muutamia vuosia takaperin puhelemasta hänen kanssaan. Minä olin varma siitä, että voisin ajan pitkään saada sinun pitämään itsestäni — myöhemmin minä olinkin varma, että olin onnistunut.

Kaikkea tätä muistelin seisoessani eilen sinun ikkunasi ulkopuolella, sinun, jonka kanssa minä olen viettänyt elämäni kaksi onnellisinta vuotta. Minä kärsin, kärsin. Voi, rakkaani, jospa voisin sovittaa kaikki rikokseni ja alkaa elämäni alusta. Välistä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, voisimme me vielä kerran tulevaisuudessa solmia uuden liiton. Todellisesti rakastava nainen voi antaa paljon anteeksi. Mutta sinä et ole koskaan minua rakastanut! Jospa sinä edes voisit vähitellen ruveta muistelemaan minua vähemmän katkerasti kuin nyt! Minä en häiritse sinun rauhaasi enää — paitsi että joka kolmas kuukausi kirjoitan sinulle muutaman rivin, että tiedät, olenko vielä elossa. Täydellinen vaateliaisuus ei olisi oikein. Siis kerran joka kolmen kuukauden aikana. Jos kirje joskus jää saapumatta, niin silloin tiedät olevasi minusta vapaa.

Luulen, että olisit unohtanut katkeruutesi, jos olisit eilen illalla nähnyt minut ikkunasi ulkopuolella odottamassa tilaisuutta nähdä sinut edes vilaukselta, sinut, elämäni — tietäen, että minun itseni täytyy aina, aina olla pimeydessä.

Minä olen löytänyt pienen kolkan, missä voin tehdä rehellistä ja hyödyllistä työtä. Olenkin hyvin iloinen, että tiedät edes sen minusta, ja kun minä nyt punon yhteen elämäni sotkeutuneita lankoja, koetan elää niin, ettei minun ainakaan tarvitse katua tätä viimeistä elämäni jaksoa. En häiritse sinua koskaan enää. Vaan pakopaikastani seuraan minä hartaasti sinun vaiheitasi, ja minä rukoilen aina sinun puolestasi. Minun ajatukseni rientävät alinomaa sinun luoksesi — sinun, Jumalan luomista olennoista ihanimman.

Tarketukseni ei ollut kirjoittaa näin pitkälti, vaan mieleni täyttivät nyt niin monet muistot, kaipuu ja rakkaus. Hyvästi."

Kirjeessä ei ollut mitään allekirjoitusta.

Se putosi Margotin kädestä valkoiselle karhuntaljalle. Hän oli polvillaan ja hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Ne olivat ensimäiset kyynelet, Jotka hän vuodatti Hartley Lathomin tähden senjälkeen kun he olivat eronneet.

Hän oli odottanut aivan toisenlaista kirjettä, pyyntöä, että hän lähettäisi rahaa, — missään tapauksessa ei tällaista kirjettä, joka herätti hänessä mitä syvintä myötätuntoa — niin syvää, että hän unohti surunsa ja tuskansa.

"Tietäen, että minun itseni täytyy aina, aina olla pimeydessä." Hän toisti nuo sanat hiljaa.

Tämä kirje särki kokonaan sen vihan muurin, jonka. Margot oli rakentanut itsensä ja Hartleyn välille. Tuon kauhean yön jälkeen ei hän ollut koskaan muistellut Hartley Lathomia hellänä, rakastavana puolisona, vaan sinä. Hartley Lathomina, joka äkkiä ja odottamatta oli paljastanut itsensä roistona. Tuo ensimäinen kuva oli kokonaan häipynyt hänen mielestään, kunnes nyt saapunut, kirje toi sen hänen eteensä.

"Hartley parka!" kuiskasi hän. Ja hänen ajatuksensa siirtyivät siihen mieheen, joka vähän aikaa sitten oli lähtenyt.

Margot käänsi väsyneen katseensa ikkunaan. Ulkona oli pimeätä, hiljaista ja raskasta — aivan kuin hänen sielussaan.

Tuntu jostain korvaamattomasta täytti koko huoneen, missä Dick vielä äsken oli iloisesti jutellut ja laskenut leikkiä hänen kanssaan. Rakkaus oli ollut ikäänkuin ihmeellinen laulu, joka oli voittanut hänen surunsa ja epätoivonsa. Mutta nyt se laulu oli loppunut.

Hän muisteli niitä valoisia, ihania päiviä, jollaisia ei enää koskaan koittaisi, hänen onnensa oli kärsinyt haaksirikon, eikä sitä voinut enää mikään pelastaa.

Häntä odotti nyt pitkien päivien loppumaton sarja; ajatus surullisesta tulevaisuudesta oli kokonaan täyttänyt hänen mielensä, hänen vielä yhä edelleen ollessaan polvillaan taljalla takkavalkean luona liikkumattomana kuin marmori. Hämärä alkoi hiipiä sisään, vaan hän ei sytyttänyt kynttilää. Hänen mietiskelynsä oli niin murheellista!

Hän ei voinut ilmottaa Dickille, etteivät he voineet mennä naimisiin muuten kuin mainitsemalla syyn siihen. Ja Hartley Lathomille hän oli luvannut säilyttää hänen salaisuutensa; hän oli vannonut, ettei Dick Jardine eikä kukaan muukaan saisi sitä koskaan tietää. Hän oli antanut sanansa. Senvuoksi oli välttämätöntä saada tietää, missä Hartley Lathom oli ja minkä nimen hän oli ottanut itselleen. Hartleyn täytyisi päästää hänet lupauksestaan Dickiin nähden. Vaan hänen kirjeestään ei käynyt mitään selville.

Merkillistä oli, kuinka Hartley oli saanut tietää hänen asuvan täällä. Keneltä hän oli mahtanut sen kuulla. Tuskinpa se oli tapahtunut Greyminsterissä, sillä siellä hän ei varmaankaan ollut uskaltanut näyttäytyä. Muuan ajatus iski hänen aivoihinsa, sama ajatus, joka oli herännyt hänessä silloin kun Dick oli maininnut vieraan poskessa olleesta arvesta.

Marion Cross oli kertonut hänelle Laupiaan samarialaisen suojakodissa asuvalla David Muirilla olevan juuri samanlaisen arven, ja Muir oli Hartleyn äidin tyttönimi. David Muir taas oli voinut kuulla Marionilta, että hän asui Wistholmassa. Ja Marion oli niin innokkaasti tahtonut tutustuttaa hänet David Muirin kanssa.

"Se ei ole mahdollista, se ei ole mahdollista!" kuiskasi hän itsekseen. "Miten Hartley olisi saanut poskeensa sellaisen arven?"

Ja kuitenkin oli yhtäläisyys täydellinen. Sitäpaitsi oli merkillistä, että sinä päivänä, kun hän kävi suojakodissa, oli David Muir näkymättömissä. Marion oli huomauttanut, että hän oli ollut siellä juuri vähän ennen.

"Ei, ei, se on mahdotonta!" tuumi Margot.

Hänen täytyi saada siitä selvä, hänen täytyi saada tietää, missä Hartley Lathom oleskeli, sillä kun hän purkaisi kihlauksensa Dickin kanssa olisi hän pakotettu ilmottamaan hänelle myöskin syyn. Se oli hänen velvollisuutensa Dickiä ja itseään kohtaan.

Ja ainoa syy oli, että Hartley Lathom vielä eli, ja sitä hän ei taas voisi sanoa Dickille ennenkuin Hartley oli päästänyt hänet lupauksestaan.