Marionin löytö.

"On syytä otaksua, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä löydetty salkku on kuulunut mr Hartley Lathomille."

Kun Marion Cross oli lukenut nämä rivit seisoi hän hetken hiljaa ja tuijotti kirjeeseen, jota hän piti kädessään. Laukku oli kuulunut Hartley Lathomille — hänelle, joka oli nähnyt Robertin viimeksi. Lathom siis tiesi salaisuuden Robertin elämän viimeisistä vuosista. Lathom — aina Lathom, mihin hän vaan kääntyikin, mitä se mahtoikaan merkitä? Hän puristi suonenvedon tapaisesti kätensä ristiin. Muurin otsalla oli Robert Fenwickin kuva — hänen kuolleen sulhasensa, sillä nyt hän oli aivan varma siitä, että tämä oli kuollut. Hän tarttui kuvaan ja painoi huulensa sen kylmää lasia vastaan. Eikö hän koskaan saisi tietää totuutta? Tämä viimeinen jälki, jos se mitään merkitsi, johti vain hautaan.

"Voi rakkaani, voi armaani!" Nämä sanat lausuttiin hiljaisessa huoneessa murtuneella äänellä. "Jumala rangaiskoon häntä, joka sinut on ottanut minulta, sinut, joka olit minulle kaikki kaikessa — sinut, joka olit koko minun maailmani! Ah, Robert, sinä et voi minua kuulla, koska olet kuollut. Vaan minä en voi elää ilman sinua, minä en voi!"

Hän heittäytyi vuoteelle ja itki itsensä väsyksiin, kunnes nukahti.

Hän nukkui makeasti, ja kun hän seuraavana aamuna heräsi, muisti hän, että silloin oli suojakodissa hänen "talouspäivänsä". Hän ei olisi voinutkaan istua kotona ompeluksineen. "Talouspäivä" oli Francis Bramptonin keksintöä, kuten niin monet muutkin hyödylliset järjestelyt.

Tuo suuri rakennus ei ollut koskaan ennen tuntunut hänestä niin rauhalliselta kuin nyt hänen tullessaan auringonpaisteesta sen varjoisalle pihamaalle, jota korkeat muurit ympäröivät. Kuten tavallista oli David Muirin huoneen ovi auki, vaan hän itse ei ollut sisällä. Marion oli siitä pahoillaan, sillä hän olisi mielellään tahtonut puhua hänen kanssaan Greyminsteristä saapuneen kirjeen johdosta. Vaan saattoihan hän sen tehdä myöhemminkin, sitten kun hän oli suorittanut askareensa.

Marion tapasi hänet kulkiessaan voimistelusalin ohi. Hän tuli ulos iloisen, meluavan poikajoukon kanssa, joka piiritti hänet, kun hän pysähtyi tervehtimään Marionia.

"Siis talouspäivä jälleen", virkkoi Muir hymyillen. "Miten viikot kuluvatkaan nopeasti. Minä luulen tänään tarvitsevani teidän apuanne enemmän kuin kukaan muu täällä. Katsokaahan, mitä ne ovat minulle tehneet!"

Hän kohotti käsivartensa ja näytti suurta repeytynyttä takinhihaa. Sen oli jonkun pojan terävä kynsi jossain voimisteluotteessa aikaansaanut.

"Minun siis täytyy uhrata päivästäni kymmenen minuuttia teille, mr Muir", vastasi Marion hymyillen.

"En tahdo vaivata teitä", vastasi Muir. "Teillä on muutenkin tarpeeksi tehtävää. Taloudenhoitajatar saa neuloa tämän."

Hän lähti edelleen poikien kanssa, ja Marion meni ompeluhuoneeseen toisaalle.

Kellon tullessa kaksitoista tunsi hän itsensä harvinaisen väsyneeksi; työ oli kai raskasta ja yksitoikkoista, tuumi hän. Hän lähti neljännestuntia aikaisemmin kuin tavallista ehtiäkseen tavata David Muirin ja kertoa hänelle siitä uudesta käänteestä, minkä hänen sulhasensa kuolemaa koskeva salaisuus oli nyt saanut; mutta hän oli niin väsynyt, että hän oli vähällä unohtaa aikomuksensa.

Hän muisti sen vasta tavatessaan sattumalta Raymond Johnsonin.

"Hyvää huomenta, miss Cross. Enkö ole ollut aika tarmokas tällä viikolla — ei ole mitään korjattavaa"; virkkoi hän iloisena Marionelle.

"Niin, mutta minä luulen, että olettekin ainoa koko suojakodissa", sanoi hän ja muisti samassa mr Muirin takin.

Marion palasi takaisin hänen huoneeseensa. Se oli nytkin tyhjä, vaan takki oli laskettu eräälle tuolille.

"Minkä näköinen!" lausui hän itsekseen, ja Raymond Johnson, joka sattumalta kulki oven ohi, katsahti sisään.

"Onko vanha Muir tapellut?" kysyi hän. Marion Cross ja veli Raymond olivat tulleet hyvin hyviksi ystäviksi. Te olette todellakin oikea laupias samarialainen, miss Cross, naureskeli hän.

Tytön kohottaissa takkia tarttui toinen hihoista kiinni kirjoituspöydän tuoliin, ja kun hän kumartui irrottamaan sitä, putosi takin taskusta pinkka papereita. Ne eivät olleet mitenkään sidotut yhteen, joten ne heti lennähtivät mikä millekin puolen huonetta.

"Minua ei lainkaan onnista tänään", lausui hän hiljaa itsekseen kootessaan papereita, ja hän punastui ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että Muir sillä hetkellä tulisi huoneeseen ja havaitsisi hänen huolimattomuutensa.

Mutta samassa kävivät hänen kasvonsa kuoleman kalpeiksi. Papereista päällimäisenä oli kirje, jonka nimikirjoituksen käsiala oli — hänen omaansa. —

"Hyvä Jumala!"

Hän ei voinut sitä käsittää, ja hän tuijotti lakkaamatta kirjeeseen.

Miten taivaan nimessä tuo kirje oli joutunut sinne? Se oli se kirje, minkä hän oli kirjoittanut rakastetulleen ennenkuin salaperäinen kohtalo oli temmannut hänet pois.

Se oli se kirje, johon Robert Fenwick ei koskaan vastannut, sillä hän makasi haudassa.