Ja kiinalainen hautasi elävältä lapsen.

Säteilevä sirppi kiilsi kuhilaalla. Pelto oli tyhjä.

Piiat raahustelivat navetan puolella lonkat vinossa. Rengit ja päiväläiset makasivat ruokaperäisiä elottomassa horroksessa.

Kartanon sisähuoneissa, keittiökamarissa, on istahtanut akkunan ääreen Maatialan rouva, levähdyttäen päivän juoksusta puutuneita jalkojaan ja katsahdellen vuoteella uneksuvaa punaposkista poikaansa.

Kaksikerroksisessa kaupparakennuksessaan, joka sijaitsee kivenheiton päässä kartanosta, istuu sekä Maatialan että kauppahuoneen herra Huugo Svart, tuijottaen veltoin silmäluomin ja hengähtäen sinertävän sikarinsauhun tuolloin tällöin vereviltä huuliltaan.

Koko kirkonkylä makaa. Sen takaiset vuorenharjat lojuvat kivettyneiden jättiläisten jonona. Sen sylissä nukkuu lahdenpohja lyijynraskasta unta. Ja yksin sen auringonkin silmässä on kuin vanhuuden kaihi.

Vain leikkuupelto, säälimättömien käsien riisumana, vavahtelee, alastomuuttaan häveten.

Mutta katvepaikat laajenevat. Ihmiset havahtuvat. Ja kylä liikahtaa. Piiat ja rengit, mäkitupalaiset, muonamiehet ja torpparit, sekä miehet että vaimonpuolet, matavat pellolle. Ja Huugo herra alkaa sekoittaa päivällistotiaan.

Samoihin aikoihin herää keittiökamarissa Joel, tuo pieni miehenalku, ja touhuaa suurin aikein. Hän saa äitinsä kädestä kiiltävän kannun ja lähtee Vanhalan ulkotilalle hakemaan apposia, jo kolmannen kerran elämässään. Mutta nyt ensikerran yksin.

Maantielle ojentautuvan lehtokujan hän kulkee mietteissään. Äskeisiin uniin oli sekaantunut jotain siitä kuvakirjan kuvasta, jota hän oli eilisiltana katsellut närkästyneenä ja vihastuneena. Siinä oli saparopäinen kiinalainen seisonut lapio kourassa pienen haudan vierellä, aikoen juuri mullata hiekan sisään maassa kirkuvan lapsen. Ja kuvan alla oli lukenut: "Ja kiinalainen hautasi elävältä lapsen."

Hän mutisteli suutaan, ja otsan alla ponnisteli hämärä ajatus kostaa tuolle keltanaamaiselle julmurille, joka tietenkin oli jo ennättänyt suorittaa katalan tekonsa.

Päästessään maantielle hän havahtui mietteestään tuntiessaan isänsä tuijottavan häneen kaupparakennuksen akkunasta. Hän vavahti pelonsekaisesta ujoudesta ja pani juoksuksi.

Vanhan hautuumaan kaariportin lähettyvillä hän melkein seisahtui paikalleen. Ei aivan peloittanut, mutta pieni kammon pisara valahti hänen mieleensä. Tuon portin yläontelosta oli mädäntynyt pois pari lautaa, ja siellä saattoi asustaa homeisia, sisiliskon näköisiä elukoita tai — uikuttaa kiinalaisten rääkkäämiä lapsia.

Sitäpaitsi seisoi portin takana isoisän hautapatsas, jonka sammaltuneella pinnalla olivat uhkaavat kirjaimet: Wallesmanni Abraham Svart. Ja tämän alla rivi lasten nimiä, joita hän ei voinut koskaan tavata syvästi säälimättä pienokaisten surullista kohtaloa.

— Tuossa Maria ... tuossa Julius, kuollut 8-vuotiaana, niin nuorena, ihan kuin minä nyt ... yht'äkkiä kuolisin ... pääsemättä koskaan enää takaisin kotiin.

Niin oli hän usein kammahtaen ja säälien ajatellut lasten nimiä patsaasta lukiessaan. Siksi oli tuon portin takana kaikki niin surullista ja käsittämätöntä.

Joel on päässyt jo Portinmäelle saakka. Silloin — aivan kuin tervehdykseksi tulijalle — alkaa kuulua lapsenäänistä virrenveisuuta. Nikkarin tönön porraskivellä istuu laiha rääpäle, Hiltan-Olga, ja laulaa haikean kimeällä äänellä surullista virttä: "Sappea ja etikkata hälle juoda annettiin, kellä vaiva sellainen ollut on kuin Jeesuksen."

Ja äkkiä vaihtaa laulaja virttä ja säveltä. Melkein rallattamalla hän laulaa, vuoroin nopeasti, vuoroin sanoja venyttämällä, seuraavat synkät sanat: "— Armostas' anna anteeks' Mun kaikki syntin', rikoksen', Jotk' ovat tulleet kanteeks'."

Tytön päivänpolttamat hiukset sulautuivat oven varjoon kuin hämähäkin seitti nurkkaansa. Tikkumaiset kintut olivat päivässä, ja laiha leuka värisi pingoittuneitten kasvojen ponnistuksesta.

Synkkien virsien "vaivat", "synnit" ja "rikokset" särähtivät värittömän äänen ajamina suoraan Joelin korvaan ja rikkoivat ilkeästi hiljaisuuden.

Jokin avuttomuus painautui pojan sydämeen. Kaikkien pienten olentojen tajuton murhe hämärsi hänen mieltään. Ja hänellä oli halu juosta tytön luo ja ojentaa tälle viimeinen karamellinsa. Mutta ... mistäs sitten puhella tytön kanssa? Ne ovat niin nokkelia ja viisaita nuo pienet tytöt...

Hän jatkoi matkaa ikäänkuin mitään kuulematta.

Silloin, mäen alla, tuli vastaan Lerkin Ville, lerppahousuinen, mustapintainen poika, joka oli ollut pulikoimassa Värjärinojassa, koska pöly oli tarttunut paksuna kerroksena varpaisiin ja jalkapöytään ja tukka oli märkä.

Joel ojensi äkkiä housuntaskustaan karamellin Villeä kohti. Tämä lähestyi, tarkasteli hieman nuhraantunutta karamellipaperia. Silmät välähtivät epäluulosta, ja samassa hän sivalsi kädellään altapäin, niin että karamelli putosi Joelin kämmeneltä tiepuoleen.

Sanaakaan ei vaihdettu. Mutta Joel aloitti tappelun vääristynein kasvoin. Hän löi kiiltävällä kannulla Villeä päähän, mutta tämä survaisi häntä rintaan, niin että kannu irtosi kädestä. Alkoi käsikähmä. Joel tunsi olevansa voimakkaampi, sillä loukatun viha paisutti hänen sydäntään. Mutta luiseva Ville pukki ja potki, raapi ja puri. Kirveltävästä tuskasta Joel viimein työnnälsi Villen kimpustaan, niin että tämä horjahti kihelmöivään nokkospuskaan. Ja sieltä hän vilisti mäkeä pitkin pakoon, haukkuen ja rääsäten itkunsekaisella äänellä.

Joel puuskutti ja punoitti, riipaisi kannunsa maasta ja vapisi harmista ja voitontunteesta. Samassa vingahti latuskainen kivi hänen korvansa ohitse ja hän kyykistyi säikähtyneenä. Vasta kun Ville oli kadonnut tien mutkaan, eikä hänestä kotvaan aikaan mitään kuulunut, lähti hän jatkamaan matkaa.

Siitä alkaen olivat Lerkin Ville ja nuori Joel Svart keskenään ikuisia vihamiehiä.

Tuohtuneessa mielentilassa hän pääsi veräjälle, josta alkoi metsätie Vanhalaan, ja äkkäsi nyt vasta tien toisella puolen uuden hautausmaan punaisen lankkuaidan ja tummanpuhuvan ruumishuoneen ja näiden takaa mahtavan koivikon ja tapulintornin, jotka kaikki täältäpäin katsottuina olivat hänelle outoa ja peloittavan juhlallista maailmaa.

Mutta edessä piipersi mutkitellen iloinen polku. Mitäs peljätä! Paljaat jalkapohjat leipoivat ruskeata multaa. Käsivarsi ja kannu viuhuivat ympyrää. Keveät jalat lipittivät alas hämärään notkoon, sukkelat sääret pyyhälsivät yli kuivahtaneen puron ja pinkaisivat Vanhalan mäkeen ja armeliaalle pihamaalle, jolla seisoi ulkotalon arentimies Malakias, laihankälpeä ukko, ja tämän vaimo, koreahameinen Santra.

Mistä syystä oli nuori ja helakkahuulinen Santra joutunut ottamaan miehekseen vanhan ja surkeanaamaisen vätyksen? Kuinka oli tämä heikkopolvinen honottaja, entinen muonamies, päässyt ulkotalon arentimieheksi? Ja miksi tarvitsi Malakiaan maksaa talonsavustaan tuskin muuta vuokraa kuin päivätöitä kartanoon ja kruunulle kuuluvat ulosteot? Joelin lapsenpäähän eivät sellaiset kysymykset pälkähtäneetkään. Mutta kerran hän oli saapa tietää, että hänen isänsä ajaessa talviöin Ilo-oriilla tähän pihaan, oli Malakiaan nöyrästi painuttava tallin puolelle. Ja kerran oli hän kauhistuen kokeva senkin, että porstuan pimennosta kurkkaileva Ester oli hänen oma sisarpuolensa.

Nyt hän vain kirmaisi hernepeltoon. Ja iltakajon tullessa oli kannu lihavia apposliskoja täynnä.

Paluumatkalla elämän kauhu tohahti äkkiä pientä matkalaista vastaan ja kypsytti hänet hetkessä tajuamaan, että tulo takaisin, palaus, on usein monta vertaa vaikeampaa kuin matkalle lähtö ja menotie.

Ilta-aurinko paistoi vielä. Se loisti kaukaisena nuotiona lepikon yllä. Siinä ei ollut enää päivän selkeää todellisuutta. Jollakin silmällään se jo tuijotti öisiä alhoja päin. Ja sen maahan kääntynyt ohimonpuoli näytti jo unohtaneen maan ja tämän teillä kuljeskelevat ihmiset.

Joel lähestyy jo veräjää, josta oli käännyttävä maantielle. Hänen vasemmalla kädellään kasvoi tiheätä lepikkoa. Oikealla luisui maa syväksi, laajaksi notkoksi, jonka takana se taas yleni kumpuisena kesantopeltona kohti vaivaistalon moniväristä rakennusrykelmää. Hyvin kaukaa, kuin varkain notkon suitse, kajotti järven jyrkkärantainen selkä.

Joel katsahtaa lepikkometsään. Aurinko on sillä välin painunut tuijottamaan lehvikön lomitse. Hänen sydämensä kammahtaa tietämättä syytä. Veräjän takana seisoo vastassa nelikulmainen ruumishuone. Tämän seinät näyttävät heilahtelevan oudon valon sisäpuolella, hetkeksi hämärtyvän, sitten taas lähestyvän ja suurentuvan. Poika kääntyy vaistomaisesti poispäin ja katsahtaa hätäisesti oikealle, yli notkelman.

Silloin ahmaisi kauhu hänet kokonaan. Hän oli tukehtua. Hän tunsi horjahtavansa pimeään kuiluun.

Sillä elävältä hautaaminen tapahtui hänen silmäinsä edessä!

Notkontakaisella kummulla liikkuu kolme valkopukuista ja mustasaappaista miestä. Niiden päät näyttävät mustilta. Yksi miehistä kaivaa lapiolla kuparinruskeaan kennääseen kuoppaa. Niin ... mitäpä muuta se kaivaisi? Kaksi kantaa olallaan kumpikin onnetonta lasta, heittävät ne maahan kaivajan viereen ja laiskasti astuen menevät noutamaan taas onnettomia, kuolleita ja eläviä lapsia, joita kaivaja kyllä ryhtyy hautaamaan, kun on vain kaikki kannettu samaan kasaan.

Nuo miehet ovat varastaneet kaikki kylän lapset. Sen raitit ja pihamaat ovat tyhjinä. Vaimot juoksevat itkien kujia pitkin ja etsivät pienokaisiaan. He kyselevät toisiltaan, voihkivat ja rukoilevat. Ja yhtenä laumana he juoksevat järvenrantaan, juoksevat kylänoron päästä päähän, etsivät kaikkialta. Mutta täältä, missä Joel on lyyhistynyt kiven taa, ei kukaan osaa hakea. Täältä hän ei pääse, on mahdotonta päästä. Jalat eivät kannata. Ja jos hän yrittäisi seisaalleen, silloin ryövärit näkisivät, tulisivat ottamaan samaan kupariseen hautaan. Eivätkö nyyhkytäkin vielä muutamat ... lapsista? Toiset ovat itkeneet niin, että ovat kuolleet...

Veräjä on kaukana, sadan penikulman päässä. Täytyy pysyä piilossa, piilossa...

Äkkiä väräjöi ilmassa ääni. Se muuttuu monen lapsen läkähtyväksi ja jälleen kirkuvaksi itkuksi. Nyt, nyt ne hautaavat...

Silloin kohoaa Joel kiven takana polvilleen ja yltyy itkemään toivotonta, jollottavaa itkua, kaikkien onnettomien lasten parkuvaa hätää. Kauan hän itkee. Luulee itkeneensä pimeään yöhön saakka.

Kun hän avaa silmänsä, on hänen vierellään Ahosen akka ja silittää maiskutellen hänen päätään. Akka ottaa koko pojan helmoihinsa ja hyssyttelee, heijaa, kutittelee ja lepertelee. Hänen karkeat kätensä pyyhkivät pojan poskia. Ja Joelille selviää yht'äkkiä, että hän on turvassa, jolloin itku lievittyy pienten nyyhkytysten puroseksi.

— Vie kotiin ... sylissä ... älä näytä noille, kuiskaa hän osoittaen sormella pellolla seisovia miehiä. Ne hautaavat elävältä kaikki lapset, lisää hän alentaen äänensä yhä salaperäisemmäksi.

— Mitäs se Joel höpisee? Vaivaistalon ukkorähjät kantoja vääntävät ja keräävät kasaan. Siitäkös syntyy kokko, kun ne semmoiset jurtikat illankajossa poltetaan.

Mutta Joel ei usko. Hän pyytää pyytämällä syliin. Ja vasta kylän laidassa hän uskaltaa katsoa pellolle päin. Ja miten ollakaan. Siellä on vain joku vaivaisnilkkainen poika ja pari ukkoparkaa. Ja pellolla kantoja iso kasa.

Joel naurahtaa hiljaa. Häntä hävettää. Mutta akan ruskeaa leukaa hän sipaisee sormellaan, soluttautuu maahan ja juoksee kannuaan kiikuttaen yhtämittaa Portinmäelle saakka. Täällä hän hetkeksi seisahtaa ja jää katselemaan taivallettua maantietä pitkin, joka makaa siinä nyt kuin kuoliaaksi lyöty, vaaraton jättiläismäinen matelija.

Sen selkää pitkin lipuu hänen katseensa rannan puoleen, jolla sijaitsi nahkuri Joonaan karvariverstas. Mestari itse seisoi parkkiammeen vieressä ja parkitsi tuoretta nahkaa. Hänen märkä nahkaesiliinansa kiilsi laskevaa aurinkoa vastaan, sakea, punainen parta oli kuin tulen lieska ja suuret, kalpeat kasvot kummallisen elottomat. Rotevan miehen paljaat käsivarret liikkuivat hitaasti edestakaisin. Ja parkkikasojen kirpeä puna levisi huikaisevana mattona rantaan saakka.

Samassa muisti Joel erästä kuvakirjansa kuvaa, jonka alla seisoi: "Pariisin pyöveli". Mutta pelon varjokaan ei enää hänen sydämeensä päässyt. Hän vain katsoi hetken tuota näkyä kuin tuttua taulua ja läksi sitten hitaasti lopputaipaleelle, mielessä lauantai-illan aattotunnelma ja makeat apposherneet, jotka voisulaan kastettuina kohta nuljahtelevat liskoista hänen ja Kaarin-sisaren ahnaisiin suihin.