Moriturus.

Joel Svart marssii komppaniansa etunenässä. Matkaa on takana paljon. Edessäpäin vain vähän. Kuinka vähän, ei tiedä kukaan. Mutta suuret kaupungit lähestyvät ja ratkaisevat taistelut.

Nämä kuukaudet ovat jälleen karaisseet hänen ruumiinsa. Jaloissa, lonkissa ja rintakehässä on taas juoksukoiraa, kuten ennen sahalaisaikoina ja vedenkantajan ammatissa. Pää on selvä.

Mutta hän ei osaa vastata edes omiin kysymyksiinsä.

Onko hän ratsumiesisiensä suora jälkeläinen, raisu ja karkea lahtari, vai onko hän marttyyri, jonka vaatteet on tahrattu vereen? Vai käymään pantu koneko tai rankaiseva hirviö, pyöveli? Vai vainajako, joka vielä kuoleman himmeällä tiellä on pantu jatkamaan ihmismaailman veristä sotaa? Joskus lepohetkinään hän toteaa: — Inhimillinen tajunta hermostoineen on vaihtelukyvyiltään pohjaton ja rannaton. Olen noita kaikkia. Taistelun kuume riipaisee mukaan, olen hurmioitunut tappelija. Hermot sattuvat nääntymään, alan pelätä. Kauhistun verta. Olen joku luonnottoman kansan lukemattomista marttyyreista, eräs pieni Ismael ja onneton Joosef. Tai härmäinen lakki painaa päätä, jalkoja horjuttaa. En jaksa, täytyy kestää. Jos horjahdan, horjuvat minulle uskotut miehet. Olen velvollisuuden kone. Vai pyövelikö? Totta sekin. Omillenikin pyöveli. Enkö viime taistelussa johtanut väärin? Jouduttiin lumilaikoille keskellä hämärää peltoa. Ja ohimoni vieressä uikahti kuoliaaksi uskollisin mieheni, kolmisorminen Jaakko. Ja vihollisteni pyöveli! Totisesti. Jos saisin eteeni Ulappalan ukon lihassa ja veressä, vetäisin hirteen. Ja jos! Niin, jos ... tuota olentoa ei ole todella olemassa, jos se on vain omain aivojeni hirviö ja sydämeni kauhu, on totisesti ainoa tehtäväni: kiskaista oma pääni hirteen. Omaini pyöveli. Vihollisteni pyöveli. Itseni pyöveli. Ja kaikki tämä on itsemurhaa.

Jo monien taisteluiden lomassa olivat Joel Svartin mietteet päättyneet tähän itsemurha-ajatuksen umpikujaan. Itsenäisyysajatus paistoi jostain yläpuolelta ylpeänä käskynä, välttämättömänä kuin aurinko kaikelle elämälle. Mutta kukapa tappaessaan katsoo aurinkoon? Ja toisekseen ... mikään aurinko ei kyennyt poistamaan huutoa, joka soi katkeamattomana äänenä hänen rinnassaan:

— Tämä on tarpeetonta ja tolkutonta. Hekään, nuo tuolla, eivät sano vastustavansa itsenäisyyttä. Mistä siis tapellaan? Vääryyksistä ja vääryyksien vääryyksistä tai — harmaista teorioista! Mutta tälläkö saadaan selville syylliset ja totuudet? Ooh, tolkutonta ja tarkoituksetonta itsemurhaa... Ja kuitenkin: tänä hetkenä on tämä kaikki — mikä pyörryttävä ajatus — tämä on ... itsenäisyytemme nimessä... välttämättömämpää kuin ihmisen kuolema.

Tämä ristiriitaisuuksillaan huimaava ajatus toistui toistumistaan. Se oli kuin valmis käärinliina kuolemaan menijöillä. Se antoi noille taisteluille toivottomuuden suuruutta, joka eräällä tavalla tyhjensi kaiken vihan suonista ja sydämestä.

— Tuolta puolen ampuvat Lerkin Ville ja Kannaksen Heikki ja luultavasti myös Ahosen poika. Täältä vastaan. Siellä on rohkeutta ja mitättömyyttä, täällä myös ... molempia.

Mutta katso: he hyökkäävät kuin nuoret ilvekset! Ja täällä ... samaa suomalaista sisua.

Joel Svart katsoi usein kiikarilla omaksi ilokseen taistelua. Mutta omain kaatuneitten mustanpuhuvat kuolinnaamat ja paenneitten joukkojen tienvarsille jättämät ruumiit saivat taas hänet huutamaan toivotonta huutoaan:

— Missä on syyllinen? Ketkä ovat syyllisiä?

Niin seisoi hän ... Moriturus, eräänä yönä liejuisten peltojen äärellä odottaen hyökkäysmerkkien nousemista pimeään ilmaan. Pitkä, verinen riita oli tänä yönä nouseva puhdistavaksi myrskyksi. Kymmenen tuhannen vihollisen kaupunki seisoi kymmentä tuhatta hyökkääjää vastassa.

Körttiläisten joukot ovat maassa polvillaan ja rukoilevat. He tietävät, että vain puhtaalla sydämellä taistellaan hyvin.

— Tilitys on tehtävä jokaisen sielussa, kulkee ajatus Joel Svartin päässä. Ja hänen kirottu ajatuksensa syyllisistä ja tuomareista nousee vielä kerran paksuna sakkana hänen aivoihinsa.

Hän katsoo vierilleen, vasemmalle ja oikealle. He seisovat kaikki mykkinä. Mutta heidän kasvoillaan ei voi tänä hetkenä olla muuta kuin... tilintekoa menneestä ja tulevasta elämästä, rukousta. Heillähän on kaikilla lakeissaan hautahavut ja kuolemannumerot rinnassa.

He näkevät kaupungin ja ajattelevat: soraisia kukkuloita, niiden välillä ahtaita kuoleman kujia, taempana kiviset muurit ja toivottoman korkeat harjut ... niitä ei voi valloittaa. Ja siksi he tekevät tilinsä tarkalleen.

— Mahdotonta valloittaa, toistuu ajatus Joelissa. — Ja kuitenkin: voitettava on. Mahdotonta ei voi muulla voittaa kuin kuolemalla. Siis kuolema.

Kaukainen tulipalo valaisi pellot ja työntyi liedenomaisena, lempeänä valona hänen ympärilleen. Kuolemanajatus hänen päässään muuttui unettavan raukeaksi. Koko ympäristö menetti todelliset mittasuhteensa. Vähitellen se lakkasi olemasta. Jäi vain kotoisen himmeä, lämmin valo, joka ympäröi heidät kaikki. Hänen muistinsa lensi kauas taaksepäin. Siellä oli vain eräitä kuvia ja äiti, jonka harmaat hiukset vaalistuivat vitivalkoisiksi. Hän katsoi eteenpäin. Siellä oli lauhkein kasvoin Geila, käsi kohollaan, tervetuloa toivottamassa.

Ja heidän välillään eräs kuoleman sorakumpu ja aseveljineen eräs ... Moriturus.

Tänä hetkenä ei Joel Svart kyennyt enää kysymään: Ketkä ovat syyllisiä? Nyt hän piti huolta omasta sielustaan ja kysyi ikuisuuden edessä:

— Ketkä sitten ... ovat _syyttömiä_, kaikkein _tahrattomimpia_ ... tässä tahratussa maassa ja kansassa?

Ja hän sai tyynen, rauhallisen vastauksen:

— Nuo nuoret miehet tuolla takanani, nuo pojat ja nuorukaiset oikealla ja vasemmalla ja nuo pojat, nuorukaiset ja nuoret miehet, jotka ottavat meidät vastaan vihollisinaan, nuo kaikki, joilla ei nuoruutensa tähden ole ollut vielä aikaa jatkaa isiensä vihanpitoa ja synnintekoa, he... juuri he ... ovat syyttömimmät. Pirskoitettakoon meidän kätemme täyteen tahraa ja verta, se ei ole meidän vuodattamaamme. Tämä lieju on haudoista tullut. Ja tämä veri on heitetty meidän _takaamme_ ja heidän, vihollistemme, _takaa_ meidän kaikkien päälle. He, jotka eivät taistele itseänsä uhraamalla, he ovat sen heittäneet. Ja me, jotka taistelemme vastakkain, me ja meidän vihollisuutemme ... se on heidän vihaansa eikä meidän. Syyttömät uhrit eivät osaa toisiansa vihata. He ovat nähneet tämän järjettömyyden lähempää kuin heidän takanansa ja meidän takanamme piileskelevät vihanpitäjät: saiturit, ahnurit ja mässääjät, puoluepaavit ja murhatöitten hautojat. Me, me emme osaa enää toisiamme vihata! Meidän osanamme on ollut ainoastaan ... _tappaa_, syyttömät syyttömiä.

— Jos ei ennen, olen sanova tämän Kannaksen Heikille ja Lerkin Villelle Manalassa. Ja he ja kolmisorminen Jaakko, he sanovat samaa. Me kaikki tulemme kerran sanomaan saman totuuden. Eikä naura enää ... Ulappalan ukko. Eikä naura enää Vartin herra. Elämäkö muka ... kykeni lakaisemaan hänen kurjat jälkensä? Vain kuoleman ankara luuta! Siksi hän älköön naurako. Ja älköön naurako hänen velipuolensa ... Ulappalan ukko.

Valopallot nousivat. Hyökkäys alkoi. Ja se jatkui. Joel Svart seisoo soraisella kukkulalla. Sen laella pirstoutuvat toinen toisensa jälkeen nuoret petäjät. Sen takana on syvä rotko, josta tuijottaa pilviin kaihisin silmin vainajain pitkä rivi. Joel Svart ... Moriturus, hän seisoo yhä kuin koettaisi ottaa selvää vastapäisistä asemista tai odottaisi jotain. Silloin...

Elämä pysähtyy äkkiä hänen ruumiissaan. Ja kuuma, elämänhaluinen veri karkaa pakomatkalle. Se syöksyy suusta punaisena suihkuna. Joel Svart kaatuu ryntäilleen ja sitten ... vierii alas tovereittensa luokse.