Mun suokaa valkokaapu kantaa, _kuvastaa_, kunnes _olla_ saan! En kauan käy maan kauniin rantaa, vaan riennän kotiin rauhaisaan.

Pään hetkeks siellä lepoon painan, taas aamun raikkain silmin nään; pois annan puhtaan verholainan, vyön, seppeleen ma silloin tään.

Ja siell' ei kysy miestä, naista olennot taivaan-ihanat, pukua kanna kaihtavaista ei ruumiit uudet, kirkkahat.

Vaikk' osa mull' on helpoin, parhain, ma kyllin kärsin, kyynelöin; surusta vanhenin ma varhain, iäistä nuoruutt' ikävöin.

HARPUNSOITTAJA