Tee, kuin neuvon, viiton tietä, taiten nuoret päiväs vietä, viisaaks opi aikaisin. Onnen suuri vaaka näyttää tasan harvaa harvemmin: nouset taikka vaivut, käyttää käskyä sa saat tai täyttää, olla voittaja tai lyöty, hyötyjä tai toisen hyöty, vasara tai alasin.

VANITAS! VANITATUM VANITAS

Mun arpani tyhjälle pantu on. Huhhei! Siks on minun olla niin huoleton. Huhhei! Ja aikonet seuraan, niin astu luo ja lauluun yhdy ja malja juo, sen kaulaas kaatua suo.

Panin arpani maailman mammonaan. Huhhei! Tuli tuosta harmia, huolta vaan. Hohhoi! Rahan kierivän kiinni ken saada vois? Sitä täältä jos kahmaus karttunut ois, se tuonne jo pyöri pois.

Panin arpani naisien armauteen. Huhhei! Ja sain monen kiusan ja kiipeleen. Hohhoi! Pois uskoton viereltä vieteltiin. ja uskolliseen minä uuvuin niin, — paras ei satu saataviin.

Panin arpani maitten matkailuun. Huhhei! Ja tapaan maan minä taivuin muun. Hohhoi! Olo missään ei ole mieluisaa, kova vuode, outoa ruokaa saa, puhe outoa polinaa.

Panin arpani arvoon ja kunniaan. Huhhei! Sitä toisella koht' oli kukkuranaan. Hohhoi! Jos kunnostuin, heti kilpaajat ne kaikki karsaasti katsoivat, teon mustaksi tervasivat.

Panin arpani sotaan ja taisteluun. Huhhei! Tuli voittoja mainita maineen suun. Huhhei! Rajan taa vihamiehiä mentiin päin, kävi ystävän myös vähän niin ja näin — minä jalkapuoleksi jäin.

Nyt arpani tyhjälle pantu on. Huhhei! Ja maailma kuin oma mantu on. Huhhei! Kemut loppuu, laulu jo lakkaa tää, pojat, pohjaan kannu keikistäkää, niin ettei tippaa jää.

SOTAONNI

Jo turkaist' on, jos sodass' ei saa haavaa sotamies. Vain voitost' yhä voittoon vei sun vaarantuttu ties; sa remmis riisut, vyöttää saat — mit' auttoi rientelys! vain maita marssi — riittää maat ja leiri-lönötys!

Majoitus alkaa, armoton maamiehen puristin ja vaiva vallaskartanon, ja poru porvarin. Saa säysy kehnon kestinnän ja tyly nurjan taas; käyt itse ohjiin isännän, niin ruoskit ruokkijaas.

Kanuuna vihdoin karjahtaa, kiväärit rätisee, soi rummut, torvet, jyskyy maa — hei, kas se vetelee! Kuin taisto vaatii, väistytään, päin käydään vuoroittain; sua sinne tänne siirrellään, ja risti viipyy vain.

Jo viimein lyijy viheltää, käy sääreen, luoja suo; ja hyvästi nyt, huoli, jää! Koht' aseveikot tuo sun kaupunkiin, mi kaapataan me tuimat voittajat; on naiset, toipuin kauhustaan, siell' armaan suopuisat.

Siell' aukee aitat, sydämet, on kyökiss' urakkaa; vain untuvilla uinailet siell' unta makeaa. Jo Amor hyörii, hypittää kuin hyrrää emäntääs, jo paitusenkin nypittää — moist' eipä nöyhtää, nääs!

On hoivannut jo sankarin hän miltei omakseen, niin syttyy nainen naapurin myös touhuun tuliseen. Ja kolmas tulla tuiputtaa, yks kaks kaikk' yhtyy luo; on ympärilläs palvojaa, kun kertyy kerho tuo.

Ja kuulla itse kuningas sun sankar-intos saa, koht' urhonristit rintahas kuin tähdet tipahtaa. Mi miekkamiestä enää vois enemmän miellyttää! Ja itkemään, kun lähdet pois, ihailu, lempi jää.

WILHELM MEISTERISTA

MIGNON