Niin Marjatta, sellainen hän oli, iloinen ja varma ja terve. Ja elämä oli järjestetty hänelle niin mukavaksi, että sitä tuskin taisi elämäksi nimittääkään.

Täällähän hän asui, tässä rakkaassa, nuoressa Helsingissään, äidin ja Lailan kanssa, ja isä oli kuollut jo niin kauan aikaa sitten, ettei sitä surua enää muistanutkaan.

Laila oli niin paljon nuorempi, etteivät he voineet edes riidellä keskenään, ja niin mielellään Marjatta lainasi hänelle korallinauhansa koulutanssiaisiin ja tossut, kun luokka meni Kaisaniemeen tennistä pelaamaan toukokuussa. Se suorastaan huvitti häntä. Laila oli hyvä ja paksu ja saamaton ja keskinkertainen oppilas — siis Marjatan täydellinen vastakohta ja nöyrä ihailija.

Ja äiti vakuuttaa kenelle tahansa olevansa ehdottomasti Marjatan tohvelin alla. Äiti onkin niin enkelimäisen hyvä. Hän järjestelee ruoka-aikoja, ompeluseuroja ja kahvikekkereitä Marjatan luentojen ja oikkujen mukaan ja vahtii tarkasti, että hän saa jotain vahvistavaa ja lämmintä suuhunsa aamuisin.

»Marjatta on niin heikko ja ahkera», selittää hän, ja toverit hymyilevät, kuten aina toverit hymyilevät äitien harhaluuloille.

Joskus äiti myöskin esittää selitykseksi tekoihinsa: »Marjatta on sitä mieltä, ja koska niin vähällä voin tehdä hänet iloiseksi, niin...» Eli toisin sanoen: kotityranni on sen määrännyt. Ja tuolle olisivat toverit nauraneet ääneensä.

Mutta äiti oli tottunut määräyksiin, ne viihdyttivät häntä, ja Marjatta kelpasi varsin hyvin valeisännäksi, jonka päähänpistot tehtiin laeiksi heti synnyttyään. Onneksi hän oli kuitenkin vielä niin nuori, että hänellä oli kosolta kauniita periaatteita ja hyviä päätöksiä, mitkä olivat sopusoinnussa äidin maailmankatsomuksen kanssa, joten kotirauha säilyi sangen ehjänä ja Marjatan elämä luisti niin mukavasti.

Häneltä odotettiin määräyksiä ja hän määräsi. Aluksi vain pikkuseikat: ostettaisiinko Fazerin kakku äidin syntymäpäiväksi, vai leivottaisiinko kakku kotona ja ostettaisiin sen sijaan Fazerin pikkuleipiä, tai voisiko äiti vielä neulottaa itselleen vaalean puvun kesäksi — mutta lopuksi Marjatta sanoi painavan sanansa äidin tärkeämmissäkin päätöksissä. Äidin täytyi tilata tämä eikä tuo lehti. Äidin täytyi puhua suomea kaupoissa. Äidin piti lähteä Nauheimiin kylpemään ja sijoittaa rahansa pankkiosakkeisiin j.n.e.

Sitten Marjatta tuli ylioppilaaksi. Tietysti. Marjattahan oli niin lahjakas. Täti Kunigundastakin se oli aivan luonnollista. Ja yhteiskoulussa luisti se ylioppilaaksitulo niin viekkaasti, ettei jäänyt ainoatakaan rakoa, mihin omaisten epäilys olisi ehtinyt iskeä periaatteelliset kyntensä.

Ja sitten piti Marjatan tietysti matkustaa vuodeksi ulkomaille oppimaan kieliä. Olihan äidillä toki sen verran varoja. Ja sitten hän kai tanssii ja pelaa tennistä pari vuotta Helsingissä, ja sitten hän tietysti menee naimisiin jonkun lääkärin tai asianajajan tai tohtorin kanssa. Asianajaja oli luonnollisinta ja vastasi parhaiten suvun traditsioneja, mutta jostakin tuntemattomasta syystä puolsi täti Kunigunda tohtoria. Kenties hän hieman haaveili professoristakin.

No, se oli siis sitä myöten selvä.

Ja Marjatta seisoi tummanpunaisena hiusrajaansa asti ylhäällä yliopistolla, piti valkeata lakkiaan kädessään, kuten kaikki muutkin, ja huusi, kuten kaikki muutkin, hieman vain kovemmin. Muuten olisi sydän haljennut, sen hän tunsi.

Kesällä hän matkusti ulkomaille annettujen ohjeiden mukaan, kulki ristiin rastiin Berliinin ja pari Saksan pikkukaupunkia, itki Goethen Gartenhausissa ja nauroi Kööpenhaminan Tivolissa sekä palasi syksyllä Helsinkiin, kirjoittautuipa yliopistoonkin.

Äiti selitti, että Marjatta tahtoo vähän maistaa ylioppilaselämääkin, koska kerran on näin pitkälle tultu. Ja osakunnassa kuuluu olevan niin hauska. Kevätlukukaudella hän aikoi ehkä sitten käydä Ateneumissa, mikä korvaisi tavanmukaiset lauluopinnot, ja ottaa jonkun hauskan kurssin.

Niinhän Marjatta todella ajattelikin. Oli niin hauska olla vapaa, oli niin ihmeen ihanaa olla keltanokka. Hurraa! Hänen jalkansa hypähtelivät kepeinä ja huolettomina.

Täytyi hänen sentään näön vuoksi olla opiskelevinaankin. Ja kun antaa pirulle sormensa...

Sillä niinhän se juuri kävikin. Marjatta meni päätä keikuttaen suoraan suden kitaan, latinan harjoituksiin, noihin realistin tulikokeisiin, ja sai kuvaannollisesti puhuen pahimman selkäsaunan nuoressa elämässään.

Herranen aika! eihän Marjatta latinaa osannut. Sehän hänen olisi pitänyt tietää. Ja nyt häntä haukuttiin, haukuttiin suut silmät täyteen. Se seikka, että hän oli lahjakas ja sievä Marjatta Salin, ei häntä hitustakaan auttanut, päinvastoin. Lahjakkuus oli häntä estänyt jo koulunpenkillä karaistumasta, ja koska hän oli tyttö, epäiltiin häntä vielä tyhmemmäksi kuin hän todellisuudessa olikaan.

Marjatta kyyristyi yhä pienemmäksi historiallis-filologisen auditorion etupenkissä, johon kaiverrettua kiinalaispäätä hän ei ikinä unohda, koetti kadota onnettomuustoveriensa vieraaseen ja välinpitämättömään joukkoon ja pelkäsi. Veri jyskytti kulmilla, ja korvissa humisi. Hän oli tottumattomana tällaiseen tuomiopäivään niin hätääntynyt, että änkytti _curriculum_in päättyvän _a_:han, ja häntä kehoitettiin menemään kiertokouluun ja kutomaan sukkaa, kunnes oppisi tuntemaan kirjaimet.

Oh, kuinka Marjatta häpesi ja harmitteli ja päätti heti pudistaa tieteen tomut pienistä jaloistaan. Kesken tuntia ei sentään voinut karata, niin että hän ehti hyvästi jäähtyä. Professorin ilkeille silmille hän oli kuin ilmaa — Marjatan satu oli nyt lopussa — ja tuo hänen absoluuttinen mitättömyytensä auttoi hänet tasapainoon takaisin. Tuli kysymyksiä, joihin hän olisi osannut vastata — koulutenttiin hän oli sattumalta päntännyt päähänsä ablativukset, ja hänellä oli hyvä muisti — mutta vaikka hänen silmänsä loistivat kuin tähdet, ei hän saanut enää kysymystä. Hänen täytyi vain kiltisti kuunnella, miten loistavasti vierustoveri tunsi Nipperdeynsä, ja hämmästyen todeta, miten leppeästi professorin pistävä katse kirkastui jokaisesta täsmällisestä vastauksesta. Marjatta ei sietänyt tuota tyttöä, se oli niin sanomattoman ikävän näköinen. Hän oikein vihasi tuota kiiltävää otsaa harvoine kulmakarvoineen, noita sinertäviä, kyhmyisiä käsiä, itsetietoisesti nyrpistettyjä suupieliä ja tummaa, kireää pukua, mutta oli samalla ylpeä hänestä. Osasipa, osasipa joku tyttökin latinaa. Vähitellen alkoikin Marjatan mieli sulaa.

Kun sitten äkkiä taas singahti hänelle kysymys kuin salama kirkkaalta taivaalta ja hänen ajatuksensa taas jähmettyi liikkumattomaksi, näki hän äkkiä tuon tytön vikkelästi muodostavan kirjaimia sormillaan pöydän alla. Hän vastasi tyydyttävästi, olihan hänellä sentään joitakin tietoja — ja oli voitettu.

Kuin anteeksipyytäen hän lähestyi tuota kynttilää luennon loputtua. Keltanokka lähestyy ylipäänsä kaikkia, vasta myöhemmin ruvetaan karttamaan uusia tuttavuuksia. Tilly — luultavasti Ottilia — Valanne on uuden toverin nimi. Hän tuntuu heittävän sangen epäluuloisen katseen Marjatan käherrettyyn tukkaan ja lyhyihin hihoihin, ja Marjatta on ylpeä, kun tuo ihmeotus sentään alentuu puhumaan hänen kanssaan. Heillä on sama kotimatka.

Mutta sehän on hirveän hauska ihminen! Sanoo kuivaan tapaansa sattuvia sutkauksia ja vääntelee lauseensa yllättävän hassunkurisiksi. Marjatta kulkee suu ammollaan eikä oikein tiedä uskaltaako nauraa, mutta kun hän sen kerran tekee, huomaakin että se onkin tarkoitus. Paljon ei Marjatta enää muista tuosta keskustelusta, mutta muuan kohta painui jo silloin hänen mieleensä. Tilly sanoi: »Ei oppi ole mikään vehnäpulla, jota hauskassa seurassa kahvin kera popsitaan. Se on kova reikäleipä, ja harva sitä jaksaa kylläisekseen jyrsiä. Rusinatkin ovat vain pikkukiviä, joihin tottumaton hampaansa katkaisee, kuten teille tänään kävi.»

»En minä ollut huono latinassa koulussa, minulla oli yhdeksän.» Samassa hengenvedossa Marjatta ehti jo hävetä kehumistaan, mutta hänen tuomarinsa ei ollut odottanut sen parempaa.

»Näkeehän sen heti päältäkin, että te olette hyväpäinen ja hyvästä kodista myös — ei teillä ole edellytyksiä opiskeluun. Menkää naimisiin te, ennenkuin ehditte aivan paljon alentaa naisylioppilaiden keskitasoa.»

Marjatta ihmetteli itsekin, ettei suuttunut.

»Minusta tulee filosofian tohtori eikä rouva.»

»Minusta ei ’tule’ mitään. Minä teen itseni, tosin sanoen luen kandidaatiksi, ja se on jotakin aivan toista.»

Koko päivän Marjatta mietti tuota vehnäpullaa. Hänen hampaansa olivat harjaantumattomat, sen hän myönsi. Eivät ne, herra nähköön, koulussa harjaannu, jos on hyvä pää ja hyviä opettajia. Ja tänään oli hänen _todellinen_ arvonsa, työarvonsa, punnittu ja köykäiseksi havaittu. Hänen itserakkautensa aivan kiemurteli.

Se kai juuri olikin päätekijä, kun hän myöhemmin illalla teki päätöksensä. Heitti uuniin sanat ja käännökset ja veti kätköistään esille alkeiskirjat, kieliopit ja sanakirjat. Kokonaisen tunnin hän ehti vielä noita vanhoja lauseita tonkia. Hän tahtoi näyttää Tillylle, ettei hän vielä sentään ollut hammastaan katkaissut. Vaikk’ei mitään muuta saisikaan aikaan yliopistossa, niin toki kykenisi pro exercitiot suorittamaan!

Ja seuraavana aamuna herätessään hän mietti, mistähän tämä merkillinen tyytyväisyys johtui.

Vähän myöhemmin hän sai Tillynkin avukseen, ja he rupesivat lukemaan yhdessä. Tilly, joka pyrki arvosanaan latinassa, sanoi Marjatan kanssa lukiessaan erinomaisesti tarkistavansa pohjatietojaan. Kuta tyhmempi oppilas, sitä parempi.

Ja Marjatta edistyi. Latinankielen salaisuudet aukenivat hänelle kuin maisema sumun hälvetessä, ja hän mielistyi tuohon jaloon näkyyn. Hän viihtyi yhä paremmin siinä, kun Horatiuksen rytmikkäät laulut panivat jäykät laineet loiskumaan, puut huojumaan ja klassillisen auringon lämpimästi heloittamaan.

Tillyn täytyi nauraa hänen innostukselleen. Myöhemmin hän jo tottui Marjatan tapoihin, eikä ottanut niitä niin juhlallisesti.

Suurimman palkinnon Marjatta sai, kun professori silkasta hämmästyksestä laski silmälasit pikkuriikkiselle ruskettuneelle kirjalleen, kohottautui makaavasta levostaan pöytänsä takaa ja tuli oikein likeltä katsomaan, mikä otus tuo oli, joka ekstemporeerasi mukiinmenevästi, skandeerasi Horatiusta virheettömästi, ja jolla kuitenkin oli kirkas ja heleä tytön ääni. Jopa alkoi Marjattakin siirtyä tytöstä ihmiseksi. Hän keikautti päänsä vielä pystympään kuin tavallisesti.

Mutta äiti oli huolissaan. Mitä nyt tuo tuommoinen on, istua päiväkaudet kirjansa ääressä eikä tulla sisään, vaikka täti Kunigundakin olisi vieraana. Ja sitten on Marjatan luona alkanut käydä kaikenlaisia vieraita tyttöjä, joista kukaan ei tiedä mitään.

Mutta Marjatta välitti viisi äidin valituksista, sillä hänellä oli syytä olla hirmuisen ylpeä. Hän oli ylpeä juuri siitä, että jaksoi istua nenä kirjassa tuntimäärin — sitä hän ei, sivumennen sanoen, olisi itsekään aikaisemmin uskonut — ja vielä enemmän juuri siitä, että hänen luonaan oli alkanut käydä noita vieraita tyttöjä.

Kun Tilly ensimmäisen kerran avasi hänen ovensa, tuntui hänestä, ikäänkuin olisi saanut diploomin, niinkuin olisi tullut otetuksi jäseneksi _todellisten ylioppilastyttöjen_ salaiseen veljeskuntaan. Tillyllä ei ollut tapana tuhlata aikaansa »kanoille», sen Marjatta tiesi. Hänelläkin oli vapaahetkensä, ystävänsä ja huvinsa, siitä Marjatta oli vähitellen päässyt selville, mutta niille kuului vain se aika, mikä ei ollut edeltäpäin määrätty työlle. Sillä Tilly, jos kukaan, antoi keisarille mikä keisarin oli.

Sunnuntain hän oli nimenomaan pyhittänyt noille pienemmille jumalille. Aamupäivät hän vietti kävely- ja hiihtoretkillä, iltapäivät ystävien seurassa tai teatterissa — musiikkia hän ei ymmärtänyt eikä sentähden katsonut olevansa oikeutettu käyttämään yliopiston sataa konserttilippua.

Kun Marjatta oli hieman kotiutunut hänen »paratiisiinsa», tuli ja meni hänkin siellä kuin kotonaan. Tavallisesti hän tuli kirja kädessä, mutta asiasta päästyään sitten samalla myös purki kukkuran omasta itsestäänkin.

Tilly kyllä murisi tapansa mukaan, mutta pian Marjatta lakkasi sitä pelästymästä, sanoi mitä sanoi ja sitten meni pois. Ja muut tytöt väittivät kademielin, että Tilly soi hänelle oikeuksia, mitkä muiden suhteen eivät olisi tulleet kysymykseenkään. Lopuksi Tilly itsekin myönsi, että Marjatta Salin oli samanlainen välttämätön paha kuin sunnuntai, tuli virkistävänä elementtinä, kun ei sitä muistanut odottaakaan, ja ryösti aikansa työltä, vaikka sitten savu olisi tuprunnut kynän kärjestä.

Ja jouluna Marjatta läpäisi latinassa.

Silloin hän vasta olikin ylen iloinen, mutta ylen väsynyt myöskin.

* * *

Ei kukaan rankaisematta opiskele keltanokkana. Siinä on illanvietot, pikkujoulut, siinä on koko nuoruuden huimaava _huvi_. Marjatta ei laskenut pikkutunneilla seuraavan päivän menetettyä työaikaa, sillä hän ei sitä menettänyt. Siitä hän suuresti ylpeilikin, sillä hän oli silloin vielä niin hirveän epäkäytännöllinen.

Eikä kevätlukukauden naisellisista kursseista tullut mitään, eikä asianajajista, tohtoreista ja professoreista. Marjatta oli antanut sormensa — ensin loukatulle itserakkaudelle, sitten toverihengelle ja lopuksi työlle, eli yhteenlaskettuna: jonkinlaiselle opinto-pirulle.

Kun äiti rupesi puhumaan kursseista, huomasi Marjatta, että Tilly kirjoitteli jo aineita, Anna tentti cumlaudea, ja Maija ja Toini, jotka hekin olivat vasta-alkajia, lukivat jo hikihatussa muinaissaksaa. Marjattakin oli tietysti, kiitos muodin ja ulkomaanmatkansa, valinnut germaanisen filologian pääaineekseen.

Herranen aika! Aivanhan hän oli jäädä jäljelle! Marjatta iski kiinni kuin mies hänkin.

Eikä kukaan ehtinyt sitä huomata. Taas luisti kehitys raoitta ja epäilyksittä. Hairahdus oli kerta kaikkiaan jo tehty, ja koska Marjatta oli niin menetellyt, oli se tädeistä vähitellen aivan mainiota. Äitikin rupesi miltei ylpeilemään hänestä. Äitihän oli aina pitänyt Marjattaa aivan kuin luotuna lukutielle. Kunhan voimat vain kestäisivät!

Marjatalle itselleen nousi elämä päähän. Sehän olikin aivan hurmaavaa.

Hänellä oli työtä, paljon työtä, hänellä oli hauskaa, hänellä oli nuoruutta, voimaa ja terveyttä. Ja hän seisoi niin varmalla pohjalla.

Luokkatoverit veivät hänet osakuntaan. Tilly vei hänet Y. R. Y:hyn, Arvo vei hänet konsertteihin, Greeta vei hänet voimisteluun, Birger vei hänet tanssiaisiin, ja koko maailma vei hänet tanssiin. Herra Jumala, sitä menoa. Hänhän lensi!

Monesti aamuisin, kun hän suoritettuaan voimisteluliikkeensä asettui ikkunan eteen hengittämään raitista ilmaa, ja kimalteleva Helsinki lepäsi hänen allansa — milloin se ei kimaltelisi, ellei auringossa niin kuutamossa, ellei päivänsäteissä niin sadepisaroissa, ellei aaltojen helkyssä niin lumitimanteissa — silloin hän tunsi ruumiinsa niin höyhenkeveäksi, että mielensä teki vain levittää käsivartensa, ponnahtaa ikkunalaudalta ja liitää ylös taivaaseen asti.

Tiedättehän, että on paljon ihmisiä, joissa on aurinkoa itsessään. Toiset kulkevat iät kaiket sydän siintäen päivänpaistetta eivätkä anna ainoankaan säteen langeta harmaaseen maailmaan, mutta Marjatta oli niitä, jotka nostavat kynttilänsä korkealle ja saavat paljon ystäviä. Hän väitti aina, ettei hän koskaan vielä ollut tavannut _pahaa_ ihmistä, ja sentähden hän rakasti koko maailmaa.

Vanhat ihmiset eivät sitä uskoneet, mutta eihän Marjatta vielä voinut ajatella niinkuin he. Oikeastaan hän ei koskaan muistanut koko vanhuutta eikä sen ajan huolia. Hänhän ei itse aikonut tulla vanhaksi. Voimisteluiltoina hän näki suihkussa tyttöjä, jotka olivat ainakin kymmenen vuotta häntä vanhemmat, ja heidän vartalonsa olivat yhtä norjat ja kiinteät kuin hänenkin, heidän ihonsa pehmeä ja punertava, ja heidän silmänsä välkkyivät ja poskikuopat hymyilivät. Eivät he olleet vanhoja, eivät ikinä olleet! Hyvällä tahdolla oli hänellä siis vielä hirveän monta vuotta jäljellä, ei sellaiseen kannattanut ajatusta ja huolta tuhlata.

Toveruus, se oli toista, se oli olemassa jo nyt, ja se oli arvokasta. Tilly oli niin viisas, Greeta niin sukkela, Maire niin suloinen ja Anni niin kaunis. Eivätkä miestoveritkaan olleet hullumpia. Ei heissä ollut muuta vikaa kuin se, että Marjatta aina rakastui heihin, kaikkiin vuoron perään. Oikeastaan se oli hänestä hieman turhaa ja noloa, mutta kun ei voinut sitä estää, teki hän välttämättömyydestä hyveen ja lopuksi suorastaan kerskui heikkoudellaan — ei Tillylle sentään. Hänen rakastumisiaan pitivätkin kaikki ylen vähäpätöisinä, eivätkä ne ainakaan hänen työtänsä päässeet häiritsemään.

* * *

Oh, Marjatta ei itsekään tietänyt, kuinka onnellinen hän oli niinä vuosina! Mitä ihmiset turhaan tuskailevat? Eivätkö he _osaa_ elää? Eivätkö he tiedä, ettei maailmassa ole niin pahaa onnettomuutta, ettei sitä iloisella tahdolla lannista?

Olihan hänelläkin jo ollut suuria vastoinkäymisiä. Kyllä hän jo oli teoriojansa käytännössä toteuttanut.

Hän muistaa kyllä päivän, jolloin sai ensimmäiset reppunsa. Eihän sellaista hevillä unohda. Kyynelet pyrkivät väkisin silmiin hänen laahustaessaan Senaatintorin poikki. Mieltä kalvoi avuton harmi. Nyt hän jää lopullisesti jäljelle Maijasta. Niin sanomattoman ikävää! Silmät olivat niin sumeat, että hän vain vaivoin löysi avaimenreiän. Sisältä kuului ääniä. Tietysti vieraita pahaa-aavistamattoman äidin luona. Suutari! Silmät sattuvat seinällä riippuvan mailaan. Oh! Tennistunti! Hän on joskus saanut kuokkia Arvon tunnilla. Viivana puhelimeen. »Saanhan tulla, Arvo, saanhan? Lupaan pelata kovasti. Lähetä Karén Helsinkiin! Lähetä! On, tietysti on vastoinkäymisiä. Kerron sitten. Heti paikalla. Otan ratikan.»

Vielä pukuhuoneessa hän oli masentua katkeruuteensa, ja kyynel tipahti valkealle kengälle hänen solmiessaan sen nauhoja. Mutta kun hän seisoi peilin edessä kiinnittämässä värikästä silkkisolmua rintaansa, oli aivan kuin kukkura hänen surustaan olisi jo valunut pois. Hän tunsi joka neuletta myöten mukavan tennispukunsa lyövän polviinsa, puristi rakasta mailanvartta kämmenellään jotta rystyset vaikenivat, ja mieli paloi peliin ja ponnistukseen.

Hän oli hyvällä tuulella sinä päivänä. Kuin haukka iski maila palloon hänen syöttäessään, kuin salama suhahti lyönti nurkasta nurkkaan, ja jo ilmasta hän palautti Arvon murhaavat leikkaukset. Arvo ei luopunut ainoastakaan pelistä ilmaiseksi — ei hän turhan tähden ollut tosi-urheilija ja serkku, mutta kunnioitettavan paljon vastusta Marjatta teki kuitenkin. Tasapelistä tasapeliin kiiti tunti, kun seuraava oli vapaa, he jatkoivat vielä saman verran, ja kun Marjatta viimein ojensi hikeätippuvalle Arvolle polttavan kätensä, oli hän jo parannettu siinä määrin, että oli unohtanut surunsa syyn, kun Arvo sitä kysyi. Hyväinen aika. Kannattiko sellaista surra? Niinkuin tämä tyttö ei jaksaisi vielä paria viikkoa tai kuukauttakin lisäksi lukea. Oikein nauratti.

»Tämä oli hurjan fiksua. Hei nyt sitten vaan!»

»Entä se vastoinkäyminen?»

»Pyh, pikku reput. Mitä niistä.»

Noin se kävi.

* * *

Ja raskaimman päivänsä raskaimmat ajatukset hän hautasi työhön. Rakas pikkusisko kamppaili keuhkotulehduksessa, ja Marjatta oli saanut päähänsä, ettei Laila tuosta hehkuvasta horroksesta koskaan enää nouse hänen kanssaan jutustamaan. Eihän Marjatta ollut ennen sairautta nähnytkään. Oh, sitä tuskaa! Sisällä sairaan luona ei saanut eikä voinut olla. Kaksi päivää Marjatta makasi aamusta iltaan ja illasta aamuun polvillaan vuoteensa edessä pää tyynyissä ja itki ja itki ja itki, mutta jo kolmantena päivänä hän suori tukkansa, huuhtoi boorivedellä tulehtuneet silmänsä ja saapui seminaarikirjastoon tavalliseen aikaansa, ei ensimmäisenä, mutta kenties neljäntenä sentään. Nyppi taas esille koko kummallisen kirjastonsa, järjesti sen selittämättömään järjestykseen pulpetillaan, tunki väkipakolla ajatuksensa vanhaan, tuttuun uomaansa ja niin oli pelastettu. Kun hän kuumeisen työpäivän iltana saapui kotiin, tuntui siltä, kuin _hän_ olisi omin käsin vetämässä Lailaa takaisin vanhaan, kiihkeään elämään, joten hän tuskin hämmästyi, kun Laila alkoi parantua. Eihän hän voinut jättää elämää, joka niin voimakkaasti kutsuu meitä kaikkia, arveli Marjatta itsekseen.

Niin sekin kävi.

Ja miten monta pikku surua hän onkaan karistanut voimistelusalin lattialle tai pessyt sen suihkussa pois tai heittänyt kireään pakkaseen hiihtoretkillä.

Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista, niin iloista ja riippumatonta. Koko maailmanhan pitäisi kadehtia häntä.