Hänestä se oli hauskaa, niin hirveän hauskaa. Hän heilutteli käsiänsä kulkiessaan ja hyräili itsekseen — sellaista sävellyksetöntä hyräilyä, millä iloiset tyttölapset naamioivat epämusikaalisuutensa itseltäänkin.

Pari tuttua herraa tuli vastaan. He kohottivat nopeasti ruskeita huopahattujaan, ja katseiden kirkastuessa heidän keskustelunsa sekaantui tuokioksi.

Marjatta ei jäykistänytkään suutansa tervehdyshymyyn, sillä hän arveli entisen ilmeensä pukevan häntä paremmin. Ja toinen herroista oli Birger Valli.

Marjatasta oli todella niin hauska mennä pukemaan Mairea hänen ensimmäisiin tanssiaisiinsa. Voiko ajatella mitään sen hupaisempaa — lukuunottamatta omaa pukeutumistaan omiin tanssiaisiinsa.

Oh, portaat olivat kapeat ja korkeat, ja alaovelta aina viidenteen kerrokseen asti tuoksui kaalisopalle ja jollekin salaperäiselle. Marjatta astui kaksi askelmaa kerrallaan, kunnes huohottaen seisoi ovella, jonka lukemattomat, nastojen jättämät pikku reiät kertoivat hänelle omaa tarinaansa, jonka todenmukaisuutta vahvisti kolme jäljellä olevaa vaatimatonta nimikorttia.

Hän soittaa romisti kelloa ja siinä odotellessaan tavaili kortteja. Tilly Valanne — hassu nimi tuo Tilly, kunnes siihen tottuu — Bertta Sandberg, fil, kand. — Maire Pero. Kas vaan, Maire on hankkinut itselleen oikein nimikortteja, ja hienoja ovatkin! Kukahan on ollut mukana tilattaessa? Kerttu Palovaara varmaankin. Hän »ymmärtää», väittää Maire.

Mitä ihmettä he viivyttelevät noin?

Marjatta soitti vielä kerran, kopisti kirjelaatikkoa ja lopuksi vihelsi avaimenreiästä.

Hän oli kärsimätön ja tahtoi päästä käsiksi työhön. Hän rakasti tanssiaisiinlähtötunnelmaa — steariininhajua peilin edessä palavista kynttilöistä, hujan hajan viskattuja vaatteita, valkosukkajalkoja punaisissa tohveleissa, torilta-ostettuja kukkia silkkipaperiin käärittyinä pesukannussa, hermostumista, hikisiä poskipäitä, loistavia silmiä ja värähteleviä käsiä. Kuinka _lupaavaa_ tuo kaikki olikaan!

Hänen täytyi hymähtää itsekseen.

Mutta miksi ei Marjattakin tänään lähtenyt tanssimaan?

Niin, hänhän oli tullut vanhaksi, eikä se sopinut hänelle enää.

Mutta eihän Maire ollut kuin neljä vuotta häntä nuorempi, ja mitä on neljä vuotta ihmisen elämässä?

Neljä vuotta — se on iäisyys asetettuna kahdeksantoista ja kahdenkymmenenkahden välille, se on maailmanmullistus nuorelle ylioppilastytölle.

Kahdeksantoista — siinä on keltanokka: luennot, Ekberg, ylioppilaslakki kallellaan, suorat suortuvat lentäen tuulessa, pikkujoulukomiteat, vinot kannat, samanlaiset pitsikaulukset samanlaisissa tummansinisissä kävelypuvuissa ja Y.L:n tanssiaiset — tai ennen kaikkea juuri Y. L:n tanssiaiset.

Marjatan täytyi ääneen naurahtaa tuolle muistolle.

Ja kaksikymmentäkaksi — silloin jo ihminen herää, silloin on ylioppilas tullut _vanhaksi_ eikä enää käy Y.L:n tanssiaisissa.

Ja Marjatta nauroi yhä iloisemmin, sillä hänestä oli vain hauskaa vanheta tällä tavoin.

* * *

Marjatta ryskyttää ovea. Viimeinkin syttyy sähkö eteisessä. Tilly tulee aukaisemaan punaisenkirjava kauhavanhuivi hartioillaan. Se onkin ainoa lämpöväri koko hänen olemuksessaan. Hänen hameensa ovat aina tummansiniset, kaulukset korkeat, hihat pitkät, kengät matalakorkoiset. Huolimatta Marjatan ainaisista kehoituksista, rukouksista ja todisteluista on hänen vaaleanväritön mutta suurenmoisen runsas tukkansa kammattu kireästi ylöspäin, niin että jo muutenkin korkea otsa näyttää ihan kiiltävän pingoituksesta. Piirteet ovat aivan tavalliset, huulet kapeat ja verettömät, mutta hänen ystävättärensä selittävät, että noiden vesiharmaiden, ripsettömien silmien viisas katse, joka toisinaan voi pehmetä helläksikin, saattaa heidät aivan unohtamaan kalpeiden kasvojen arkipäiväisyyden. Mutta Maire puolestaan väittää, että Tilly on todellinen vanhanpiiantyyppi, ja hän taitaakin olla oikeassa, vaikk’ei Tilly vielä ole täyttänyt kahtakymmentäkahdeksaa.

Mutta Marjatta ymmärtää Mairen niin hyvästi. Maire tahtoo vain huvitella, ja Tilly tahtoo vain tehdä työtä. Ja Tillyllä on periaatteita ja mielipiteitä joka asiasta ja joka ihmisestä, ja arvostelukykyä ja -halua, eikä hän suinkaan pane kynttiläänsä vakan alle siinä suhteessa. Hän on suorastaan häikäilemätön, sillä hän tietää, etteivät ihmiset yleensä pidä hänestä, ja hän uskottelee itselleen, että se onkin hänestä yhdentekevää. Mutta hänen lähimmät ystävänsä tietävät, että hänellä on kultainen sydän.

»Luulin, että tantta menisi avaamaan, mutta se näkyykin smiitanneen kyökin kautta. Terve mieheen muuten! Olipa hyvä, että tulit, Marjatta.»

Marjatta huomasi ukkosta olevan ilmassa, mutta ei kysynyt mitään, paiskasipa vain kättä Tillylle, veti päällystakin yltään, loi silmäyksen pikkuruikkuiseen peilipahaseen eteisen laikkuisella seinällä, ja potkaisten vanhan sovinnaistavan mukaan vasemman ovenpuoliskon selälleen pisti päänsä sisään tyttöjen »paratiisiin».

Mutta eipä siellä ollutkaan valoa kattolampussa, kynttilöitä peilin edessä, valkoisia alushameita ja hurmaavaa epäjärjestystä.

Ei, huone oli oikein ikävän siisti, paitsi toisen ikkunan alla olevaa pöytää, jota peittivät lukemattomat paperilaput hujan hajan kirjojen ja vihkojen alla ja päällä ja parilla viereen vedetyllä tuolilla. Näkyi, että Tilly oli noussut suoraan työstään avaamaan ovea.

Toisen kirjoituspöydän ääressä istuu liikkumattomana, selkä oveen päin, sormet korvissa Maire paksu kirja edessään. Hän lukee ja lukee kääntämättä sivuakaan, mutta niin hartaasti, ettei huomaa Marjatan tuloa, ennenkuin hän laskee kätensä kirjalle.

»Kas päivää, Marjatta!»

»Mitä tämä merkitsee, Mirri? Kello on kohta seitsemän, etkä sinä ole vielä alkanutkaan pukeutua.»

»Anna minun olla, en minä viitsi mennäkään tänään.»

»Oho!» Marjatta katsoi kysyvästi Tillyyn.

»Pentu on pahalla tuulella.»

»Pahalla? Mirri, Mirri, etkö sinä tiedä, että se on suuri synti?»

Mutta Maire oli jo ehtinyt uudelleen painaa päänsä kirjan ylitse.

Marjatan katse kysyi tarkempaa selitystä. Tilly oli tarkkanäköisenä kuten aina arvannut, ettei tätä pulmaa kädenkäänteessä selvitetä, huokaissut alistuvasti, asettanut mustepullon, paperiveitsen, rintasolkensa y. m. pöydältä saadut pikkuesineet lappujensa painoksi, kietoutunut lujasti liinaansa ja sovittautunut päättävästi keinutuolin syvyyksiin. Keinutuoli retkahti peloittavasti taaksepäin ja jäi siihen liikkumattomana kenottamaan.

Marjatta huomasi tästä, että asia oli jo loppuunpuhuttu huonetoverien kesken ja että Maire oli joutunut alakynteen, vaikk’ei taipunut. Nyt oli siis Marjatan vuoro toimia.

Hän äkkäsi aamua varten valmiiksi asetetut puut uunissa, sytytti ne viidennen tikun raapaistuaan, heitti sohvatyynyt valkean eteen ja odotti.

Tuli räiskähti iloisesti. Jo toisella räiskähdyksellä Maire kääntyi tuoleineen jyrkästi ympäri, löi kädellään pöydänlaitaan niin että teki kipeätä, vaikk’ei hän sitä kehdannut näyttää.

»Raakamaista!» hän sanoi.

Taas hän pyörähti ympäri, peitti uudelleen käsillään silmänsä ja oli lukevinaan.

Mutta Marjatta oli ehtinyt kuulla surkean värähdyksen hänen äänessään, työntyi pitkälleen lattialle käsivarsiansa varaan, tyyny leuan alla, ja kutsui:

»Maire!»

Ei vastausta, pieni nykäys vain niskassa.

»Maire, tule tänne!»

Hiljaisuus.

»Älä viitsi, Marjatta. Maire on kana.»

»Onnellinen hän, tule nyt, tipu!»

Äkkiä Maire nousi. Tämä tyyli alkoi jo väsyttää häntä, mutta vielä oli selkä aika jäykkä ja leuka eteenpäintyöntynyt hänen istuutuessaan tyynylle uunin kylkeen. Marjatalla hän ei aikonut ottaa vastaan toria, ei aikonut!

»No? Miks’et jo rupea pukeutumaan?»

»Minä en mene sinne.»

»Miksi et?»

»Kerttukin on nyt pyydetty, enkä minä voi mennä yksinäni.»

Keinutuoli heilahti, ja Marjatta näki Tillyn ankarien huulien aikovasti avautuvan. Siinä oli siis tuo arka kohta. Mutta Mairella tuntui olevan itku kurkussa, jonka tähden hän kiiruhti väliin:

»Entä Anni Varala?»

»En minä tahdo. Hän on niin — niin ruma — ja huonosti puettu. Ei kukaan tanssi minun kanssani. Kaikilla muilla tytöillä on kavaljeerit, enkä minä ole koskaan ollut Y.L:n tanssiaisissa.»

Ääni rupesi aivan katkeamaan.

Marjatan täytyi kätkeä pieni hymy käsivarteensa. Mikä hirveä onnettomuus! Maire ei ole koskaan ollut Y.L:n tanssiaisissa!

Sitten hän taas nosti päätänsä.

»Äläs huoli! Ostetaan pähkinöitä ja marmelaadeja, kutsutaan tytöt tänne ja pidetään oikein hauskaa! Minä hassaan puolen kiloa halvaa. Tiedätkö, mitä se on?»

»Risiiniöljyyn kastettua muurpruukia, kyllä minä tiedän. Mutta muuten olet oikeassa. Viidessä minuutissa olen päässyt L:n loppuun, sitten olen valmis ja vapaa kevytmielisyyksiin.»

Tillyllä oli tarkka työjärjestys, josta hän ei hiventäkään tinkinyt, vaikka maailma olisi hukkunut. Nyt hän astui sähkönappulan luo, ja kirkas valo iski silmiin varjottomasta lampusta. Mutta Mairen suunnalla oli epäilyttävän hiljaista.

Maire istui edelleen kädet polvien ympäri kiedottuina, selkä suorana katsellen ripsiensä lomitse tuleen, joka hienosti punasi hänen pyöreää leukaansa ja sileätä otsaansa.

Ja Marjatta huomasi, että hänen keltainen tukkansa oli kampaajan taidokkaasti muovaelema ja että hänen huulensa vavahtelivat, ja ymmärsi, ettei näitä tanssiaisia voinut mikään korvata, ja että Mairen sydän oli murtumaisillaan, kun »kaikki muut tytöt» olivat pyydetyt, mutta hän oli jäänyt huomaamatta. Ja Marjatan sydän heltyi.

»Voinhan minä tulla sinun kanssasi.»

Mutta sekään naula ei vetänyt. Maire käänsi häneen surkeat sinisilmänsä, ja nyt vasta Marjatta oikein käsitti, miten syvästi hän oli haavoittunut.

»En minä mene, en missään tapauksessa.»

Nythän Marjatta muistikin. Ei ollut sen suurempaa köyhyyden todistusta. Hänhän oli jo _vanha_ siivetär. Ja kuitenkin hän oli Mairen _ihanne_ ja _jumalatar_. Hänen mielessään liikkunut aatteenpoikanen alkoi saada määrätyn muodon. Täytyihän Mairen päästä noihin tanssiaisiin, Marjatta julisti aina, että jos me voimme torjua ystäviltämme pienenkään vastoinkäymisen, on meidän se tehtävä, sillä elämä on täynnä sellaisia suruja, joihin ei ystävän apu pysty — tämän jälkimmäisen totuuden hän oli oppinut kirjoista eikä suinkaan omasta elämästään. Ja Birger oli ilmeisesti ollut matkalla kotiin päin. Marjatta juoksi puhelimeen. Ovi oli jäänyt raolleen, ja hänen täytyi sovittaa sanansa varovasti. Tilly ei hyväksynyt vallattomuutta, ja Marjatta oli ikävän arka äänettömälle kritiikille. Mutta Birger, hän sai puhua omalta kirjoituspöydältään mitä tahtoi. »Tanssia — tietysti minä jumaloin tanssia — miltei yhtä paljon kuin sinua itseäsi — tänään — Herra taivaassa, mikä kanan muisti — en minä tanssi keskiviikkoisin — aivan kuin söisi livekalaa juhannuksena — nuori neiti Pero — tietysti hurmaava — nuoret tytöt ovat aina hurmaavia, ikäviä jos ovat tyhmiä, ja nenäkkäitä jos ovat viisaita —» Marjatta loukkaantui. Oikeastaan loukkaantui, tai hänen olisi pitänyt loukkaantua aina Birgerille. »Hyvästi sitten — anteeksi että vaivasin.» Marjatta painoi torven nopeasti koukkuun kesken Birgerin vastausta. Birger olisi omasta puolestaan jatkanut vielä kauan. Puhelin oli niin miellyttävä ja hienotunteinen seurusteluväline. Ei tarvinnut rasittaa kasvojaan eikä ottaa huomioon keskustelutoverin häiritseviä huomautuksia. »Haloo!» Torvi oli taas Marjatan korvalla, eikä yhteyttä oltu vielä katkaistu. Birger oli huomannut Marjatan poistumisen, ja hänellä oli ilmeisesti hyvä halu kuluttaa aikaa. Ääni ei ollut niin murhaava kuin äsken. »Vai pitäisi minun siis tulla paimeneksi Y.L:n tanssiaisiin, nyt kun juuri olen parhaalla työtuulella — sinäkin teet työtä? sehän on mielenkiintoista ja niin pukevaa sinun iälläsi —» Näin olisi Birger jaksanut veistellä miten kauan hyvänsä, mutta Maire oli tullut ovelle. »Juu vai ei?» »Mitä annat jos tulen?» »Mitä vaan.» »Alkuperäisen runokäännöksesi Walter von der Vogelweideen vai suudelmanko?» Tuota ei Birger olisi rohjennut silmätyksin. Ja tietysti hänen piti taas pilkata Marjatan työtä. »Molemmat.» Marjatta vapisi kärsimättömyyttä, ja Maire seisoi ihan vieressä. »Kello kahdeksan tulen siis hakemaan. Mutta olekin valmis, etteivät kiharani oikene.» Marjattaa jo kadutti itsepäisyytensä ja harmitti koko homma. Taas tuli valvotuksi yö ja huomenna oli kiire ja Birger oli taas ollut koppava. Mikä _panikin_ hänet noin puhumaan! Mutta Mairen kasvot hohtivat, ja Marjatta ilostui. Kannattihan se hänen tähtensä, Mairen ensimmäisten tanssiaisten tähden. Marjatta leppyi itselleen yhtä nopeasti kuin oli suuttunutkin. Maire oli niin huvittava. Hän hypähti riemusta kuullessaan heidän todellakin saavan kavaljeeriksensa Birger Vallin. Eihän hän tosin ole Y. L:läinen ja onhan hän tosin sangen vanha, mutta hän on sensijaan ja ennen kaikkea juuri Birger Valli, ja Kerttu sanoo, että Vallin seurassa esiintyminen merkitsee aatelislyöntiä. Hän _näkyy_ aina, ja hänen naisensa näkyy myös. Ooh, nyt hän näyttää tytöille tulevansa Birger Vallin kanssa tanssiaisiin. Kenties he luulevat, että Valli on hänet itse valinnutkin. Hän, Maire, ei ainakaan ota heitä siitä harhaluulosta. Eikä hän vain myönnä, että Valli olisi vanha — onko nyt kaksikymmentäkahdeksan mikään ikä? ja hän on kohta tohtori. Ja Kerttu sanoi, että hän käyttää silkkisukkia. Mutta sydämensä syvyydessä Maire toivoo kuitenkin saavansa illalla tanssia niin paljon, ettei hän tarvitsekaan mitään vakinaista seuraa. Se on sittenkin kaikkein hauskinta. Oi on, on! Ja hänen mielessään keinuu jo valssi, ja kuin siivillä leijaa hän pukuaan kootessaan. Ei hän huomaa, että Tilly on saanut päivätyönsä tehdyksi, että Marjatta on saattanut hänet eteiseen ja nyt palannut Mairea auttamaan. Marjatta, hän nyt vain seisoo ja nauttii. Nythän onkin huoneessa sotku ja sohina, jota hän äsken kaipasi, on valkeat kengät pöydällä ja mustat sohvalla, ja kaiken yllä lepattelee kaksi keltaista kynttilänliekkiä. Hän ojentaa lukkoneulan täällä ja sukkaparin tuolla ja pyörii kuin hullu ympäri huonetta etsiessään Mairen laukkua, joka ei sisällä muuta kuin reikäompeleisen nenäliinan, jonka kulmaan tipautetaan pisara hajuvettä, ruskean nahkakukkaron ja kaksi avainta, kun se viimein löytyy lampussa riippumassa. Ja sitten on tyttönen valmis. Marjatta lepää sohvalla hänkin raukeana kiireestä ja katselee tansseihin-lähtijää. Hyvä hän on, varsin hyvä, valkea, vaalea ja punertavan pehmeä. Kengät ovat valkeat ja sukat, hame on valkea, valkea silkkinauha vyöllä, valkeat, kapeat käsivarret, valkea kaula, josta ei näy kuin pienen pieni viaton kolmikulma, ja valkea nauha komeassa tukkalaitteessa. Niin — tuo tukka. Marjatta taistelee kauan itsekseen sen takia, mutta muistaa Birgeriä eikä sano mitään. On Maire jo ilmankin tarpeeksi viehättävä. Marjatta siristää silmiään ja sipaisee kielensä kärjellä ylähuultaan, mutta mikään ei auta. Kun Maire ottaa pari valssipyöräystä, _täytyy_ hänen sanoa se. »Maire —» »Mitä, Marjatta?» »Saanko minä kammata sinut uudestaan?» »Mitä kummaa?» Maire loi peilissä hämmästyneen katseen hienoon taideteokseen. Hän raukka ei tietänyt, miten huonosti muodikas, mahtava kampaus soveltui hänen kehittymättömään vartaloonsa ja kulmikkaisiin voimistelutyttö-liikkeisiinsä. Hänestä se oli kovasti sievä. Mutta nyt ei Marjatta voinut enää peräytyä. Maire taisteli rohkeasti tukkalaitteensa puolesta, mutta mikään ei auttanut. Hänen täytyi istahtaa peilin eteen, joka oli niin pieni ja niin korkealla, ettei hän nähnyt muuta kuin kappaleen tukanrajaansa istuessaan matalassa nojatuolissaan. Marjatan taitavat sormet nyppivät nopeasti pois nuo lukemattomat neulat, irroittivat verkon, joka oli painanut kullankimalteiset pikkuhiukset aivan lakoon, suorivat kampaajan sotkemat röyhelöt ja päästivät paksun tukan valloilleen. Sitten hän silitti hiukset pehmeiksi laineiksi päälaella, palmikoi ne kahdeksi palmikoksi, jotka äskeisestä käherryksestä olivat puolta paksummat kuin tavallisesti, kietoi ne notkeasti pikku pään ympärille, kiinnitti ne tottuneesti pitkillä neuloilla, asetti tuoreen ruusun kummankin korvan juurelle, työnsi Mairen luotaan ja huokaisi helpotuksesta ja ihailusta kuin ihminen, joka on saanut suuren voiton itsestään. Ja nyt seisoikin Maire siinä niin sanomattoman somana, nuorena ja onnellisena. Hän heitti päähänsä kevyen, valkean villahuivin, otti ylleen ulsterin, veti kenkäinsä päälle paksut valkeat sukat ja päällyskengät, ja niin sitä lähdettiin. Marjatta pukeutui paljon rauhallisemmin. Mitäpä hänen pukeutumisestaan olisikaan sanottavaa? Joka osa solui niin sievästi paikalleen. Jo vuosia sitten hän oli oppinut kiinnittämään tukkansa ainoalla oikealla tavalla, jota ei tanssiaisiinkaan uskaltanut muuttaa. Pari keikailevaa kiharaa vain kähersi entisten lisäksi hyväilemään ruskeahkoa poskeaan, ja sillä hyvä. Maire seurasi aroin silmin hänen puuhiansa. Nyt vasta hän huomasi valkeiden sukkiensa olevan vain pumpulia, ja nyt hän vasta oikein ymmärsi, että Marjatassa todellakin oli »jotakin», kuten Kerttu sanoo. Kas, kuinka hame valahti hänen yllensä. Hän mahtoi kuulua niihin, joiden vartaloa kaikki kaunistaa. Maire sanoikin sen hänelle. Mutta Marjatta vain naurahti ja heilautti hieman kopeasti päätään. Hän tiesi varsin hyvästi, etteivät tädit milloinkaan hänelle päivitelleet nykyajan kureliivittömiä tyttöjä, jotka olivat kuin mitäkin heinäsäkkejä. Mutta eivätpä täti-parat myöskään aavistaneet, että hänen eleganssinsa takana piilivät Müllerin liikkeet, hiihtoretket, N.Y.V., tennis ja neljän lukuvuoden valssit, polkat ja masurkat. Se oli totta tosiaan kalliimpaa lystiä kuin paras korsetti, johon viime vuosisadan naiset piilottivat ruumiinsa hyllyvät irvikuvat. Hän asetti peilinsä niin että näki itsensä joka suunnalta. Peili oli tänään häneen sangen tyytyväinen. Maire ei vain oikein ymmärtänyt syytä siihen. Eihän Marjatan nenä ollut suora, tukka luonnonkihara eivätkä silmät suuret ja mantelinmuotoiset, mitkä ominaisuudet olivat Mairesta kaunotarelle välttämättömät. Sitäpaitsi hän oli tummaverinen ja mustatukkainen ja käytti kuitenkin tavallisesti puvuissaan sinistä väriä. Maire sanoikin sen hänelle mahdollisimman hienotunteisesti. »Tahtoisin niin mielelläni kerran nähdä sinut keltaisessa tai punaisessa. Eikö se pukisi sinua?» »Kenties.» Marjatta tarkasteli kuvaansa vielä kerran. Kouluajoiltaan hän tiesi sen varmastikin. »Mutta se ei pukisi minun sieluani. Minä en ole mikään mustalaisruhtinatar.» Äkkiä Mairelle selvisi jotakin. Marjatan silmäthän olivat oikein pohjoismaisen, oikein jäätävän siniset. Sitähän hän tietysti tahtoi näyttääkin kapeilla, välkkyvän sinisillä reunuksilla, mitkä nytkin kirkastivat hänen mustaa silkkihamettaan. Silmistä levisi omituinen sinertävä heijastus poskillekin antaen etelän lämminväriselle tyttötyypille viileän ja kuivahkon suomalaisleiman. Se oli erikoista ja mieltäkiinnittävää. Marjatta itse kaipasi kuitenkin oikeata tanssipukua. Sen hän oli tahallaan jättänyt hankkimatta tänä syksynä tukeakseen askeettisia päätöksiään. Teatterihame oli sentään tarpeeksi avokaulainen ja lyhythihainen tällaiseen tilaisuuteen, eikä hän ensimmäisen ylioppilasvuotensa jälkeen _voinut_ panna ylleen huonosti neulottua pukua tai rumia kenkiä. Vielä silmäys. Meneehän tuo mukiin. Kevyt pyyhkäisy puuteritöyhdöllä, ja Hänen Majesteettinsa Marjatta Salin on valmis lähtemään huveihin. Hän kääntyi hovineitinsä Maire Peron puoleen, näki hänen hehkuvat kasvonsa, aikoi juuri tarjota hänellekin valkeaa töyhtöänsä, kun äkkiä palasi todellisuuteen. Herranen aika! Mainehan nyt olikin pääasia. Hänhän oli tuo Hurmaava Nuori Tyttö, jolle ei suinkaan sopinut tarjota puuteria ja jonka »esiliinaksi» Marjatta oli lupautunut. _Esiliina_, muista se, Marjatta, esiliina, eikä mikään tanssiaiskuningatar.

Velvollisuudentunne jähmetti todellakin hänen ilmeensä arvokkaan ikäväksi, ja eteisessä hän riensi heti itse etsimään turkkiaan ja antoi Birgerin kohteliaasti auttaa päällystakin kainosti punastelevan Mairen ylle.

Miesparat — vähänpä iloja heillä mahtaa olla! Tanssiaisiinkaan eivät saa valita pukuaan.

Marjatta tiesi kuitenkin, että _jos_ Birger saisi valita, hän valitsisi juuri frakin, ja siinä hän osaisi jumalallisen oikeaan. Birger oli sitä lajia miehiä, joiden käsikynkkään jokaisen tytön teki mieli ripustautua tanssiaisissa ja sanoa: »Hän on minun.»

Illalla hän ajoi henkisestä itsestään työpäivän sängen ja oli huviin mennessään kuin toinen ihminen. Silmien siristys ja suupielen nytkähtely eivät häntä vaivanneet. Ilkeyksiä ei kuulunut. Tieteellinen työ, politiikka ja muut vakavat asiat olivat jotain historiantakaista barbaarisuutta, joita sai korkeintaan käyttää sukkeluuksien lähteinä sähkövalossa ja parketilla. Hänen ei tarvinnut polttaa kynttiläänsä molemmista päistä, hänellä oli kaksi aivan erilaatuista kynttilää päivää ja iltaa varten.

Ja Marjatankin kasvatuksen hän oli ottanut omalletunnolleen, sillä siinä tytössä oli ainesta, oli helkkarissa mainiota ainesta. Vahinko vain, että hän oli niin epäkiitollinen kohde ja ettei Birger viitsinyt uhrata hänelle aivan monta kallisarvoista lauantaita. Marjatta oli hieman hermostuttava, ennenkuin oli tullut hiotuksi, ja Birgerin viimeistelty hakkailu ja sorvatut kohteliaisuudet olivat helmiä sioille. Mutta aika tekee ihmeitä — siihen Birger luotti. Ja siihen mennessä — niin, ei Birger kieltänyt viihtyvänsä silloin tällöin sangen hyvästi pikku Marjatan seurassa.

* * *

Ja nyt oltiin siis Ylioppilastalolla.

Marjatta seurasi siivona ja vaatimattomana tätinä Birgeriä ja Mairea vaatenaulakoille, nyökkäsi tervehdyksen ukko Saloselle, joka toimessaan tuppasi hänen hurmaavan, sähkönsinisen tanssihuppunsa teatteriturkin hihaan, juoksi vielä etäiselle peilille järjestämään kiharoitaan, jotka olivat kuitenkin jo ennestään paremmassa järjestyksessä kuin kenenkään muun, ja palasi sitten teennäisen huolimattomin askelin seuransa luo.

Mairen käsi värisi, kun hän tarttui Marjatan käsikynkkään, ja hänen silmänsä loistivat kuin tähdet.

»Siellä on jo alettu.»

Birgerin katseesta Marjatta luki selvästi, että Maire todellakin oli ihastuttava.

He menivät kolmisin sisälle ja hakeutuivat kolmelle maailman epämukavimmalle tuolille vetoisessa näyttämönpuolisessa nurkassa.

Mutta ei hätää mitään. Birger vei tietysti Mairen heti tanssiin. Olihan hänet pyydetty Mairen kavaljeeriksi, ja Marjatan piti olla vain esiliina.

Hän jäikin tyytyväisenä paikalleen. Oli niin hauska katsella ihmisiä — itserakkaita poikanulikoita, riemusilmäisiä tyttölapsia, tanssiaiskuninkaita ja -kuningattaria. Maire kuului ilmeisesti jälkimmäisiin ja olikin niin onnellinen, ettei sitä voi sanoin kuvata.

Neljä vuotta sitten oli Marjattakin ollut samanlainen sotkutukkainen herranenkeli. Nyt hän istui niin siistinä ja viileänä nurkassaan, eikä kukaan tullut pyytämään häntä tanssiin.

Alussa se huvitti häntä.

Mutta kun tanssi tanssilta solui ohi eikä kukaan tullut esittäytymään hänelle eivätkä sattuma-tuttavat olleet huomaavinaankaan, yllätti hän itsensä tulemalla loukkaantuneeksi.

Näkivätkö kaikki sitten heti hänestä, että hän, Marjatta, oli tullut tänne vain esiliinaksi, ja että hän oli jo neljän vuoden civis?

Birgerkin!

Sydämensä salaisessa sopukassa Marjatta oli laskenut, että Maire heiltä heti vietäisiin, ja sitten he, Birger ja Marjatta, istuisivat koko illan ja yön huomaamattomina muiden selän takana jonkun esi-isän alla ja arvostelisivat lapsekasta yleisöä ja pikkuhakkailisivat. Hulluhan hän olisi ollut, jos olisi nähnyt kaiken vaivan tyhjän tähden.

Kaikkea vielä!

Maire kyllä vietiin. Toinen vaalea airut toisensa jälkeen kumarsi hänelle, kunnes hän vähitellen siirtyi tanssi tanssilta toiseen, vertaiseensa seuraan.

Birger jäi Marjatan luokse.

Mutta hän istui vain siinä ja etsi silmillään Mairea, ja silloin tällöin hän ryntäsi ylös ja teki — useimmiten turhan — hyökkäysretken vihollisen leiriin. Hänen periaatteensa oli kerta kaikkiaan se, että tanssiaisissa hänen oli oltava rakastunut. Hänen aikansa oli kallis, ei sitäkään turhan tähden tuhlattu.

Mutta silloin nousi Marjatankin sisu.

Hän tahtoi tanssia — ihmekö tuo, kun oli tanssiaisissa — tahtoi tanssia enemmän kuin velvollisuusvalssin, tahtoi pitää hauskaa ja hieman kiusoitella Birgeriä. Muutenhan olisi yhtä hyvin voinut istua kotona nenä kiinni Hans Sachsissa.

»Birger, kuka on tuo nuorukainen, joka nojaa oveen? Sinä tervehdit äsken häntä.»

»Tuoko pitkä, eteläpohjalaisine poskipartoineen?»

»Äsh, tuo noin — vaalea, sileä tukka. Nyt hän katsoo tännepäin. Jupiter, millaiset silmät!»

»Sehän on Rainer Borg, Aholan tädin lellipoika. Etkö tosiaankaan tunne häntä?»

»En, mutta sinun täytyy tuoda hänet tänne. Heti. Keksi jokin tekosyy. Minä olen rakastunut häneen.»

Birgerin paras valtti oli tavallisesti se, ettei hän totellut Marjattaa, mutta tällä kertaa hänellä oli lieviä omantunnonvaivoja, ja hän meni.

Marjatta käänsi päänsä profiiliin, nojasi vartalonsa eteenpäin, seurasi välkkyvin silmin käymässäolevaa valssia, käsi lepäsi nyrkissä polvella, ja sormet puristuivat ja aukenivat tanssin tahdissa. Hän oli niin innoissaan, ettei huomannut edessään seisovia herroja, ennenkuin Birger kosketti hänen olkapäätänsä.

»Saanko esitellä?»

Hyi, kuinka Marjatta saattoi noin teeskennellä!

»Anteeksi — en huomannut», ja sitten hän lämpeni. Olihan hän aina Aholassa kuullut niin paljon puhuttavan Rainer Borgista. Mutta nähtävästi oli koko hänen sielunsa vieläkin kiinni tanssissa.

Rainer Borg vei hänet lattialle.

Ja he tanssivat valssin ja menivät istumaan toiselle puolelle salia, ja Marjatta sormeili pientä viuhkaansa ja hymyili kiitollisena Rainerin keltanokkavitseille.

Ja he tanssivat two-stepin. Sitten he hävisivät yläkertaan ja palasivat vasta kun puolalaisen masurkan fanfaarikutsu oli raikunut läpi talon.

Ja he tanssivat masurkan, ja silloin oli jo Marjatankin kampaus asianmukaisessa epäjärjestyksessä, kädet tulisen kuumat, suu huohotti autuaana, ja poskipäät kiilsivät, eikä hänen päähänsä olisi pistänyt käyttää pikkuneuloja ja puuteria.

Hän ei olisi sitä ehtinytkään. Eivät Talon juhlasalissa tytöt tempaa noin vain peiliä laukustaan ja parsi kaikkien nähden vaurioitaan.

Rainer Borg oli seitsemännessä taivaassa. Hän ryntäsi Birgerin luo, kun tyttö vietiin häneltä.

»Hänhän on suurenmoinen, jumalallinen, hän on oikein _kaunis_, tuo sinun Marjattasi.» Rainer ei kyennyt löytämään kyllin vahvoja sanoja ihastukselleen.

Birger nyökkäsi isällisesti hymyillen.

He olivat aina ennen tanssineet masurkan yhdessä, hän ja Marjatta. Hänhän sen oli suurella vaivalla Marjatalle opettanutkin. Mutta mistä helkkarista Rainer sen oli oppinut, ja tuolla tavalla? Nekin vuorot, joita hän itsekään ei osannut, joihin hän oli liian pitkä ja kankea?

Oikeastaan oli aika hassua, että Marjatta tuolla tavalla juoksenteli tuollaisen poikanulikan perässä. Eikä se mitenkään sopinut, että Marjatta katsoi noin saamarin hellästi, niin, juuri hellästi Rainerin vaaleaan päähän, kun tämä polvistui suutelemaan parinsa kättä viimeisessä vuorossa. Kaikki saattoivat sen nähdä, eikä Marjatta enää ollut siinä iässä. Nyt Birger ajatteli ikää!

Pitkin askelin hän riensi Marjatan luo ja varmuuden vuoksi pyysi häntä tanssimaan.

Mutta, niin ikävää kuin olikin, Marjatta raukka ei tällä kertaa _jaksanut_ tanssia. Masurkka oli ollut niin rasittava, eikä hän milloinkaan ollut uhrannut siihen näin koko sieluaan.

Samassa tuli Rainer, ja Marjatta nousi heti kuin koulutyttö, ja hänen norja vartalonsa taipui alttiisti nuorukaisen otteeseen.

»Kuule, Rainer, onko...»

Enempää ei Birgerin korviin ehtinyt, mutta hän pudisti päätänsä. Nyt ne ovat jo lähemmin tutut!

Kuka olisi uskonut sitä Marjatasta. Hänhän on täysi koketti.

Ylipäänsä Birgerillä on se periaate, että tyttö, jonka hän illan alussa onnellistuttaa huomiollaan, kuuluu sitten kerta kaikkiaan hänelle loppuajan, vaikkakin hän pitäisi häntä tyhmänä ja rumana jo puolen tunnin kuluttua. Ei hän viitsinyt vaivautua vaihtamaan tyyliä ja tanssitapaa monta kertaa samana iltana. Jos näköpiiriin ilmestyy suurempi kaunotar — hyvä! — hänellehän saattaa siis uhrata seuraavan lauantain. Enemmän on tanssiaisia kuin kaunottaria tässä pienessä pääkaupungissa, huokaa Birger aina näitä asioita ajatellessaan.

Mutta tänään hän ei jaksanut juoksennella koko iltaa tuon valkotukan perässä. Helkkarissa, jauhaa polkkaa ja two-stepia kuin konventtilainen! Mikä piru hänet tänne narrasikin pitkästä aikaa?

Vähitellen hän sentään alkoi leppyä koko hommalle. Marjatta oli ilmeisesti sittenkin kehittymässä oikeaan suuntaan. Oikeastaan voisi hän, Birger, tänään poiketa tästäkin periaatteesta — ei rakastumisen vuoksi — Marjatta tarvitsi vielä pari kolme vuotta, ennenkuin oli valmis — mutta puhtaasti sielutieteellisestä intressistä. Olisiko Marjatan kuivahkon yhteiskoululais-nokkavuuden takana sittenkin oikea tytön sielu, jonka kenties saisi ärsyttämällä esille? Siltä näytti. Helkkarissa, miten hänen ulkonäkönsä parani näin lämmetessä, ja miten hänen aistinsa oli hienostunut. Sellaisen tytön ja sellaisten pukujen rinnalla kannatti hyvästi esiintyä, jos vain muuten oli hyvällä tuulella ja jaksoi vikuroida varsojen kanssa.

Tänään oli Marjatta kuitenkin vaikea saavuttaa. Hän oikein hohti onnea ja riemua ja kauneutta, mutta ainoakaan säde ei langennut Birgerin osalle.

Nyt hän, jumaliste, saa tanssia. Häntä odotellaan, hänet ympäröidään, hänestä kiistellään, sanalla sanoen, hän vajoaa yhä syvemmälle. Rainer on niin hauska poika ja niin sopivasti ihastunut häneen, kenties hieman rakastunutkin.

Nyt Marjatta huvittelee kerran hänkin ja nauttii täysin siemauksin — ja pitää salaa silmällä Birgeriä, jolla on ikävä, mutta joka ei saa suuttua sentään.

Marjatta pysähtyy kerran hänen viereensä ja laskee pienen silkkilaukkunsa pitkine nauhoineen hänen syliinsä. Tanssittaja, tietysti Rainer, ei päästä hänen vyötäröään. Marjatan suupielet värähtelevät, kun hän kumartuu lähemmäksi Birgeriä ja kuiskaa:

»Minulla on _niin_ hauska. En voi _sanoa_, kuinka kiitollinen olen sinulle.»

Birger hymyilee hilliten haukotustaan niin että korvat liikahtavat.

»Mainiota, tyttöseni.» Ja Marjatta lähtee liukumaan eteenpäin.

Hänellä on todellakin äärettömän hauska. Ensinnäkin on tanssi äärettömän viehättävää, toiseksi Rainer on äärettömän viehättävä, ja kolmanneksi vaihtelu on kaikkein viehättävintä — Marjatta onkin ollut aivan liian kiltti ja ahkera koko syksyn.

Birger siis vain hymyilee ja odottaa aikaansa. Hän ei viitsi tanssia, katselee vain voitonriemuista Marjattaansa, milloin saa vilaukselta häntä nähdä ihmisvilinässä tai yläkerran ikkunain aitaukseen nojaavana.

Vihdoin kaikuvat merimiesvalssin tutunkaihoisat sävelet, joihin parit hiljaa hyräillen yhtyvät, toistaen tuntehikkain kädenpuristuksin sen helliä hyvästelysanoja.

Birger on vetänyt Marjatan päällysvaatteet tungoksesta naistenhuoneen pöydälle ja auttaa ne laiskasti hengästyneen ja hikisen tyttönsä päälle. Marjatan kädet ovat niin raukeat, että Birgerin täytyy solmia hänen myssynsä nauhat.

»Herranen aika, miten suloinen tuo Marjatta on», hän arvelee Birgerin tuumaavan. Mutta tämän kasvoista ei voi lukea mitään. Ne ovat sileät ja vaaleat ja kohteliaat. Greeta nimittää niitä hänen frakkikasvoikseen.

Marjatan täytyi nauraa, kun Birger niin kovin huolellisesti painoi hänen pitsihuivinsa takin alla suoraksi.

»Pysyi se itsestään tänne tullessa.»

»Silloinpa _sinä_ et ollutkaan minun holhokkini.» Hän tarttui lujasti Marjatan käsivarteen. Maire siellä portailla kikatteli suuren parven keskellä. Hyvää yötä! Hyvää yötä! Birger ei antanut Marjatan pysähtyä. Oikeastaan ei Marjatan tapoihin kuulunut tällainen käsikoukussa kävely, mutta Birgerille hän ei tahtonut näyttää lapsellista kokemattomuuttaan, eikä hän enää muistanut täkäläisiä tapoja.

Vasta torilla Rainer saa heidät kiinni.

»En ehtinyt edes hyvästellä.» Päällystakki on auki, ja sen taskusta valuu leveä, valkoinen kaulahuivi.

Birger päästää irti Marjatan käsivarren ja tunkee kädet taskuihinsa odottaen tyynesti. Marjatta ojentaa molemmat valkohansikkaiset kätensä Rainerille.

»Oh, hyvää yötä, hyvää yötä, ja kiitos kaikesta! Minulla on ollut niin sanomattoman hauska. Tiedätkö miten hirveän hyvästi sinä tanssit!» Marjatan silmät säteilevät sinistä iloa, ja Rainer puristaa hänen käsiänsä ylen kauan. Hän ei keksi sanoa mitään. Häntä häiritsee Birgerin siristävä katse.

»Hyvää yötä, Marjatta. Näkemiin.»

»Oh, sinä vilustut.» Marjatta yrittää napittaa hänen päällystakkiansa, mutta luopuu siitä nauraen. Miesten kankaat ovat inhoittavan kovia.

Birger on taas tarttunut hänen käsivarteensa.

»Terve, Borg!»

»Hyvää yötä!»

Rainer jäi vielä seisomaan hetkeksi, sitten hän kääntyi ja katosi Heikinkadun puiden varjoon.

»Otamme kai auton?»

»Eikä mitä. On niin suloinen yö. Sitäpaitsi en periaatteesta aja autossa miesten kanssa, joita olen luvannut suudella.»

Birger puraisi huultaan. Hemmetin tyttö. Olisipa mielenkiintoista tietää...? Hän olisi vielä aamupäivällä voinut vannoa, ettei suudelma-sanakaan ollut päässyt koskettamaan noita lapsenhuulia, mutta nyt hän alkoi epäillä. Hän näki vain kolmanneksen tytön kasvoista, mutta posken linja kavalsi Marjatan. Mikä veijari!

»Varsin kaunis ja terve periaate. Milloin olet sen omaksunut?»

»Parikymmentä vuotta sitten kaiketi. En muista päivää.»

He lähtivät kävelemään pitkin Aleksanterinkatua. Kaupunki oli kuollut. Kylmä maa ratisi askelten alla. Tyhjät raiteet juoksivat oudon hyljättyinä keskellä autiutta. Harvat vastaantulijat väistyivät tarpeettoman kauas, ja Marjatan päällyskengät painoivat väsynyttä jalkaa.

Ei oltu enää tanssiaisissa. Marjatta alkoi jäähtyä ja tylsistyä. Häntä nukutti. Birger sai turhaan odottaa vastauksia, kun hän ei heti keksinyt mitään erikoista.

Birgerkin huomasi Marjatan virityksen lauenneen. Siihen sai olla valmistunut näin pikkutyttöjen seurassa. Vahinko, vahinko. Vain harjoitus kykeni ylläpitämään henkeä yli minimiajan, t. s. juhlahetken. Marjatan askelet laahasivat, ja hänen kasvonsa alkoivat sammua.

Birger oli kohtelias saattaja ja kertoili ja jutteli, ja Marjatta vastaili yksitavuisesti. Oikeastaan Birger oli kiitollinen hänen väsymykselleen, sillä näin ollen ei Marjatta ainakaan yrittänyt häiritä hänen viimeisteltyä seuranpitoaan.

»Katso, millaista Venetsiaa!»

Sataman mustissa laineissa keinui kaksinkertainen lyhtyrivi himmeänä helminauhana kiertäen Kaivopuistosta heidän jalkainsa juureen ja jatkuen sieltä taas Katajanokan oikullisiin pimentoihin. Mainingit murtuivat kivilaitureihin helisten kuin ohut lasi.

»En päässyt sinne asti matkallani.» Marjatta työnsi taaksepäin huppuansa. Koristekampa oli alkanut kiristää arkoja hiusjuuria.

»Sepä vahinko!» Birgeristä tuntui, kuin tuo väsynyt tyttö olisi hänen pikku sisarensa. Niin tuntuu usein miehistä, joilla ei ole pikku sisaria. »Sinun tukkasi on kuin italialainen sonetti, tiedätkö sen?»

»Isän suvussahan on romaanista verta.» Marjatta nosti katseensa kiitollisena ja näki miten tyytyväinen Birger itse oli kohteliaisuuteensa. Hän vetäisi kiivaasti silkin otsalleen.

»Itsekö tuon keksit, vai oletko sen jostakin lukenut?»

»Itse, aivan yksinäni, noin vuosi sitten Seurahuoneella. Muistathan tohtorinna Viialan?»

Josko Marjatta muisti! Vanha — ainakin kolmekymmentä — paksu ja tietysti yhtä mustatukkainen kuin hän. Mutta Birgerin kiusaksikin hän sanoi vain:

»Se etelämainen kaunotar. Olen ylen imarreltu.»

»Täydellä syyllä.»

Marjatta oli raivoissaan ja tiesi, ettei ollut kauneimmillaan tällä hetkellä, väsyneenä, harmaana ja vihaisena. Mutta Birgerille ei mitään voinut. He jatkoivat matkaansa nopeammin, vaihtaen epämiellyttäviä kohteliaisuuksia ja miellyttäviä ilkeyksiä niinkuin sata kertaa ennenkin. Tämän illan kiusanteko oli ollut kuin vettä hanhen niskaan.

Birger puolestaan oli täysin rauhoittunut. Ei, ei Marjatta vielä ollut herännyt. Hän heijasti vain kovin herkästi ihailua ja tanssimusiikkia. Se oli vain nuoruutta ja sinänsä varsin anteeksiannettavaa. Birgerillä oli nykyään mielenkiintoisempiakin tehtäviä. Marjatan vuoro tulisi vasta myöhemmin. Birger rakasti järjestystä.

He saapuivat Marjatan ovelle. Katulyhty valaisi leveää portaalia.

Birger otti Marjatan avaimen, avasi oven ja asettui sen eteen seisomaan. Sopihan kokeilla sentään. Marjatta tiesi, mitä tuleman piti, ja häntä ujostutti, ei itse asia, vaan se, ettei hän tietänyt miksi nimittää tätä, kostoksi vaiko rangaistukseksi.

»Aiotko täyttää lupauksesi nyt heti?» Birgerin katse oli tutkiva, ja Marjattaa harmitti, että lyhty valaisi niin kirkkaasti hänen punastumisensa.

Mutta sitten häntä rupesi naurattamaan. Hän keinutti viivytellen toista särkevää jalkaansa.

»Saanko siis suudelman, juu vai ei?» kysyi Birger.

Silloin Marjatta ei voinut enää muuta, hän purskahti nauramaan.

»Ole niin hyvä.» Mutta kumpikaan heistä ei liikahtanut, ja Birgerkin yhtyi hänen nauruunsa. Sehän _oli_ niin hassua. Iloiset silmät loistivat sinisinä ja luottavina pehmeiden röyhelöjen varjossa. Ei hän Marjattaa voinut suudella.

»No, pidätkö lupauksesi?»

»Pannaan säästökassatilille.»

»Korko on kovin pieni, mutta kiitos kuitenkin. Onhan edes tallessa sitten.» Naurava Marjatta siellä hämärässä näytti taas aivan tanssisalin sulottarelta. Birger ei voinut olla sanomatta.

»Tokkopa olisit nauranut Rainerille?»

»Tokkopa hän olisi ensin pyytänyt lupaa.» Marjatta osasi olla terävä.

Jumaliste! Ei Birgerkään, jos olisi ollut kysymys jostakin toisesta kuin Marjatasta. Hän oli totta puhuen hieman arka heidän raittiista suhteestaan. Ja kun hän ei tietänyt... Mennä siinä antamaan ensimmäinen suudelma tuollaiselle tytölle. Siitä tulee joko korvapuusti tai ikuinen rakkaus vastaukseksi, ja kumpikin oli yhtä vaarallista heidän ystävyydelleen.

Mutta eipä Marjattakaan olisi tuota sanonut, ellei olisi ollut niin ehdottoman varma Birgeristä. Hänellä oli, vaikk’ei hän sitä myöntänyt itselleenkään, omituinen ennakkoluulo rakkautta ja sen ilmenemismuotoja kohtaan, ja vaistomaisesti hän koetti pitää sitä mahdollisimman kauan loitolla itsestään. Se oli kuin uusi, kaunis kenkä, jonka saattoi epäillä puristavan jalkaa ajanpitkään, vaikk’ei ollut sopivaa sitä näyttää irvistyksillä maailmalle.

Marjatta oli matkalla hieman pelännyt tätä loppukohtausta, ja nyt hän oli virkeä ja iloinen kuin peipponen, kun vaara oli vältetty.

Samoin Birgerkin.

»Hyvää yötä, Birger! Olet ollut niin kiltti.»

»Ahkeruus on iloni. Hyvää yötä!»

* * *

Marjatta juoksi oikein loikkimalla rappuset ylös ja sulki kieli hampaiden välissä oven, mutta kaasi tietysti eteisen tuolin, joka vaani häntä tavallista keskemmällä, heitti vaatteet yltään parilla tempaisulla eikä muistanut tukkaansa, ennenkuin jo oli sängyssä.

Olkoon. Se saa jäädä huomiseen.

Puolihorroksissa hän rupesi vielä hautomaan mielessään, miten olisi käynyt, ellei Birger olisikaan pyytänyt lupaa. Käänteli ja väänteli tätä ajatusta yhä tihenevien torkahduksien välillä, kunnes se oli aivan ihmeellinen. Yritti kyllä taistella vastaan, mutta lopuksi ajatteli taas:

Olkoon. Huomenna herää Marjatta kuitenkin työhön.