Agnete heittäytyi nyyhkien neiti Sparren syliin, heti kun vaununovi oli sulkeutunut.

»Oi täti Gertrud, he joivat ja pelasivat — varmaankin uhkapeliä — ja Aage oli — hän oli juonut enemmän kuin kestää. Ettei hän vain menettäisi kaikkia rahojaan — kunhan vain ei tapahtuisi onnettomuutta! Voi, mitä tehdä?»

»Emme me kai voi tehdä mitään, lapsi. Etkö pyytänyt häntä lähtemään meidän kanssamme kotiin?»

»Oi pyysin, pyysin — senhän vuoksi juuri meninkin häntä hakemaan. Ja hän olisi ehkä lähtenytkin — ellei herra Tholander olisi häntä estänyt.»

»Niin, Tholander tahtoo tietenkin kostaa.» — Täti Gertrudin pitsimyssy heilahti ikäänkuin vahvistaen hänen sanojaan. — »Mutta hän ei ajatellut, ettei syynä onnettomuuteen ole Aage, vaan hänen oma vaimonsa — senkin lutka!»

»Oh, täti Gertrud — — —»

»Säälitkö sinä häntä, Agnete?»

»Säälin, sillä luulen hänen olevan hyvin onnettoman, ja — jos hän rakastaa Aagea — —»

»Jos hän rakastaisi Aagea, niin hän ei olisi pettänyt häntä silloin», sanoi täti Gertrud ankarasti. »Hänen rakkautensa ei ole paljonkaan arvoinen. — — Mutta te nuorempaan sukupolveen kuuluvat olette kummallisia. Te pelkäätte aina kovin, että ajattelette asiata yksipuolisesti, niin että ette erota rajaa hyvän ja pahan välillä. Me vanhat olemme vallan toisenlaisia. Me olemme oppineet tarkoin erottamaan oikeuden ja vääryyden — ja minä luulen sen olevan terveellisintä ihmiselle.»

»Ehkä, Gertrud täti. Mutta sanohan, miten luulet — Aagelle käyvän?»

»Älä ole liiaksi huolissasi, pikku Agnete. Herra Sandell ei tosin ole mikään kunnian mies, mutta en usko hänen kuitenkaan sallivan, että joku hänen vieraistaan syöstään turmioon. Hänen on pakko sekaantua asiaan — ellei muun takia, niin ainakin välttääkseen skandaalia.»

»Mutta herra Sandell ei ollut siellä, täti Gertrud — — —»

»Hänen rouvansa oli siellä kuitenkin ja näki minnepäin asiat kallistuivat.»

»Oi, rouva Sandell parka, hän näyttää niin alakuloiselta — hänellä ei suinkaan ole rohkeutta puhua siitä sanaakaan. Miksi me oikeastaan lähdimme kotiin, täti Gertrud? Eikö olisi ollut parempi jäädä odottamaan Aagea?»

Agnete oli itse niin tuskaantunut, että neiti Sparren levollisuus vaivasi häntä. Hän oli aina ihaillut tämän vanhan naisen tasaista, arvokasta käytöstä ja toivonut itse kerran tulevansa samanlaiseksi — mutta tänä iltana hän ei ymmärtänyt häntä, tänä iltana, jolloin mielensä oli kuohuksissa, jolloin hermonsa värisivät niin, että hän tuskin saattoi istua alallaan vaunuissa — —

»Mitä meidän jäämisemme olisi hyödyttänyt? Hän ei kuitenkaan tulisi siitä syystä. Ja sinun täytyy myöskin muistaa, että minä alan jo olla vanha. Minun täytyy saada nukkua muutamia tunteja, muuten en voi huomenna täyttää tehtäviäni.»

Huomenna! Agnete ei voinut ajatella uutta päivää, jolloin elämä kuluisi vanhaan tapaan, jolloin jokapäiväiset askareet toimitettaisiin. Tähän yöhön sisältyi hänen kaikkensa, eikä hän jaksanut nähdä kauemmaksi.

»Voi, täti Gertrud, minkä arvoista tuo kaikki on — tuo jokapäiväinen askartelu — jos Aage kenties palaa kotiin kaikkensa menettäneenä, epätoivoisena — — Kukaan ei voi tietää, mitä voi tapahtua — —»

Agnete oli kohottanut päänsä neiti Sparren olkapäältä. Hän väänteli käsiään, niin että hänen hennot sormensa rusahtelivat. Kuumat, katkerat kyyneleet polttivat hänen poskiaan.

»Mutta rakas lapsi» — täti Gertrudin ääni muuttui hyvin vakavaksi, melkein juhlalliseksi — »etkö sinä luota taivaalliseen Isään? Etkö luule Hänen voivan suojella Aagea paljon paremmin kuin sinä tai minä?»

Agnete oli vaiti. Tämä vanhojen ihmisten vakaa usko oli aina kummastuttanut häntä. Mikä hänestä tuntui toivolta, mahdollisuudelta, sielunkaipuulta, se oli heistä varmin, eittämättömin totuus. He eivät hetkeäkään epäilleet Jumalan olemassaoloa, että Hän käänsi kaiken parhain päin. Eivätkö he todellakaan nähneet elämässä hirveitä vääryyksiä? Sulkivatko he silmänsä ollakseen näkemättä elämän varjopuolia?

»Oi, täti Gertrud», kuiskasi hän. »Jospa sinä tietäisit, miten olen rukoillut rakkaimpieni puolesta — ja kuitenkin minun on täytynyt nähdä heidän kärsivän ja kuolevan — kaikkien —»

»Heille on ollut silloin parasta päästä pois.»

»Miten varmasti sinä sen sanot! — Etkö ole koskaan itse ollut epäilyksien vallassa? — — Oi, tahtoisin omistaa saman uskon kuin äitini, mutta tapahtuu niin paljon, joka hämmentää käsitteet, niin paljon, jonka ei voi ajatella lähteneen Jumalan rakkaudesta.»

Neiti Sparre katseli ulos vaununikkunasta, katseli tähtikirkasta taivasta, joka kaartui yössä uinuvan maan yli. Hän puhui lempeästi ja hellästi:

»Jos nyt olisikin asioita, joita emme ymmärrä, niin uskon kerran näkevämme selvästi — iankaikkisuuden valossa.»

Iankaikkisuuden valossa — nämä sanat rauhoittivat mielen, tuottivat lepoa. Jotain kaukaista tähtientakaista, äänetöntä kuin talviyö — —

»En minäkään ole aina ollut näin rauhallinen», jatkoi neiti Sparre. »Mutta aika, joka riistää meiltä niin paljon, tuo myös mukanaan sielunrauhan. — Pidin eräästä miehestä nuoruuteni päivinä, mutta hän petti minut. Kului aikoja, jolloin en ymmärtänyt miksi näin piti käymän — minä en voinut saada elämääni sisällystä, kun suuri rakkauteni oli ollut turhaa. Minusta oli vähällä tulla pahin mitä maailmassa on — katkera vanhapiika. Mutta sitten huomasin olevan muita, jotka minua tarvitsivat. Ensinnäkin veljeni — ja sitten hänen poikansa, Aage. Kunhan vain on joku, josta oikein pitää, kunhan ei sydän piinny itsekkyydessä, ei koskaan ole aivan onneton — ja siten ei ole niinkään vaikea uskoa, että kaikkea täällä elämässä ohjaa hyvänsuopa tahto.»

Agnete katseli täti Gertrudia. Hänestä täti näytti kasvavan puhuessaan. Tässä istui vanha, valkohapsinen nainen, pettyneenä ja petettynä, rakkauden marttyyri — ja kuitenkin hän puhui rakkauden puolesta. Se oli suurta. Agnete sulki neiti Sparren ryppyisen käden omaansa.

»Sinä olet niin herttainen, täti Gertrud, minä pidän sinusta niin äärettömän paljon — —»

»Ja minä sinusta — jospa sinä voisit ainiaaksi jäädä luoksemme Koivulaan.»

»Oi, Gertrud täti —» Agnete purskahti itkuun.

Neiti Sparren käsi tarttui lujemmin Agneten käteen.

»Minä ymmärrän mitä tarkoitat, lapsi. Sinä luulet, ettei Aage sinusta välitä. Mutta se on aivan väärä luulo. Hänen mieltään reutova huumaus menee varmasti ohi, ja hänen silmänsä avautuvat näkemään sinun oikean arvosi. Kunhan sinä vain jaksat olla kärsivällinen ja vahva tämän ajan — — —

»Niinkuin minä voisin tuomita ketään — häntä kaikkein vähimmin.»

»Niin, niin, tiedänhän miten hyvää sinä ajattelet kaikista. — — Mutta emmekö käänny koivikkokujaan? Kohta olemme siis kotona.»

»Me kaksi yksinäistä naista», sanoi Agnete surumielisesti.

»Älä menetä toivoasi, lapsi. Saat vielä joskus sen seuran, jota eniten rakastat.»

Puutarhakäytävän hiekka narskui vaununpyörien alla. Äkkinäinen nykäys, kuski pysäytti hevoset kuistinoven eteen. Palvelustyttö unenpöpperössä näyttäytyi pidellen lamppua käsissään.

»Vieläkö sinä valvot, Maija? Sepä kiltisti», sanoi täti Gertrud, kun tyttö auttoi hänet vaunuista. »Oletko pitänyt huolta, että neidin huone on oikein lämmin?»

Tyttö vakuutti siellä palavan aimo takkavalkean. »Mutta missä herra on?» kysyi hän katsellen hämmästyneenä vaunuihin.

»Herra tulee myöhemmin. Nyt voit mennä nukkumaan, Maija. Hyvää yötä, Kustaa!» Neiti Sparre nyökäytti päätään kuskille, joka tervehti piiskallaan, ennenkuin käänsi vaunut ajaakseen tallipihalle.

Agnete seisoi hetkisen portailla tuijottaen kuutamoiseen yöhön ja sen mustiin, teräviin varjoihin. Hän katseli lehdettömien oksien hienoja ääriviivoja tummansinistä taivasta vasten, jossa tähdet tuikkivat — — —

Peltojen yllä näkyi aaltoileva usvapilvi, hopeanhohtavana kuutamossa — — — Tämä yö oli melkein samanlainen kuin se, jolloin hän Aagen kanssa oli seissyt puutarhanportilla. Nyt oli vain talvi, puut lehdettömät, kukat kuolleet — — —

»Tule sisään, Agnete. Sinähän vallan väriset vilusta.»

Täti Gertrud laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän lysähti kokoon ja kääntyi ympäri.

»Niin, nyt minä tulen», sanoi hän väsyneesti.

Porstuassa Maija auttoi heiltä päällysvaatteet yltä, kumarsi ja poistui. Neiti Sparre saattoi Agneten tämän huoneeseen ollakseen vakuutettu siitä, että siellä oli lämmintä ja valoisaa.

Agnete kyyristyi takkavalkean ääressä olevalle matolle. Hän ojensi värisevät kätensä tulta kohden. Hänen hampaansa kalisivat vilusta.

»Onko sinun noin kylmä, lapsi?» kysyi täti Gertrud pelästyneenä. »Etkö joisi lasillista viiniä lämpimiksesi?»

»En, kiitos, en halua mitään.» Agnete nousi ja meni neiti Sparren luo. — »Rakas Gertrud täti, sinä ajattelet aina meitä muita etkä koskaan itseäsi!»

»Me vanhat olemme saaneet tottua siihen. Siinä on ainoa elämisen oikeutuksemme. Oma elämämmehän on jo loppuun eletty. — Mutta nyt sanon sinulle erään asian, Agnete, — minä en poistu luotasi, ennenkuin olet kunnolla sängyssä. Sinä olet niin sairaan näköinen, että olen enemmän huolissani sinun takiasi kuin Aagen. Tule nyt tänne ja anna minun auttaa itseäsi.»

Agneten vastustelemiset eivät auttaneet mitään. Neiti Sparre alkoi aukoa hänen leninkiään ja päästeli neuloja hänen paksuista, ruskeista palmikoistaan. Ja pian hän lakkasi vastustelemasta ja nautti vain Gertrud-tädin rakkaitten käsien aikaansaamasta suloisesta hyvinvoinnin-tunteesta. Siitä oli niin kauan, kun joku oli häärinyt hänen ympärillään osoittaen äidillistä hellyyttä — — Ja nyt hän vasta tunsi, miten väsynyt itse asiassa oli. Viimeisten tuntien jännitys ja mielenkuohu laukesi, ja hän ikäänkuin herpaantui. Jouduttuaan sänkyyn hän varmaankin nukahtaa, vaikka hänen ei tulisi nukkua tänä yönä — — —

Hänen päänsä vaipui pielukselle. Silmät sulkeutuivat kuin kuolemanväsyneen.

Neiti Sparre seisoi kumartuneena hänen ylitseen. Hän ajatteli, ettei ollut koskaan nähnyt ihanampia kasvoja kuin nämä kalpeat, tummien hiussuortuvien kehystämät kasvot. Puhdas, sileä otsa hienosti kaartuvine silmäkulmineen, pitkät silmäripset poskia vasten, vaaleanpunainen suu — — — Sinisellä silkkipeitteellä oli kaksi läpikuultavaa, valkeaa kättä.

Neiti Sparre suuteli häntä otsalle.

»Hyvää yötä, lapsi. Rukoile Aagen puolesta, jos luulet hänen olevan vaarassa, ja nuku sitten rauhassa.»

Hän sammutti lampun ja lähti huoneesta.

Siellä oli nyt aivan hiljaista. Kuu valoi hopeitaan eteenvedettyjen uudinten raoista ja kiinnitti ikkunakehysten ristin varjon lattialle. Vuoteen hohtavanvalkeat lakanat ja tyynyt erottuivat nurkasta. Arkihuoneessa kello löi hopeanheleällä äänellä kaksi.

Agnete vaipui uneen, uneen, joka seuraa ruumiillista ja sielullista uupumusta. Hänestä tuntui, kuin raskas käsi olisi painanut hänen aivojaan pakottaen hänet vaipumaan unholaan. Hän vaipui vaipumistaan pohjattomiin syvyyksiin — pimeys hänen ympärillään synkkeni, ikäänkuin hän ei enää koskaan heräisi valoon ja elämään.

Aamupuolella hän näki unta.

Hänestä tuntui, kuin käytävään vievä ovi olisi avautunut aivan äänettömästi. Haalistuneeseen, tumman siniseen sotilaspukuun puettu mies astui sisään. Hänen ryppyisiä, kalpeita kasvojaan ympäröi harmaa tukka ja parta. Mies katseli häntä kumman väsynein ja sammunein katsein. Agnete tunsi hänet — hän oli nähnyt nämä kasvot eräässä vanhassa vintiltä romunurkasta löytämässään taulussa. Se oli kapteeni, Koivulan entinen omistaja. Unissaan Agnete kummasteli, että kapteeni tuli hänen luokseen — hänhän tiesi hänen kuolleen. Haamu kutsui häntä, ikäänkuin tahtoen häntä nousemaan ja tulemaan muassaan. Hänen äänettömässä rukouksessaan oli sellainen voima, ettei Agnete voinut olla sitä noudattamatta. Hän nousi ja meni haamua kohden. Miten kummallista — hän näki kapteenin vielä vallan selvästi — ja kuitenkin hän saattoi nähdä oven hänen hahmonsa läpi, oven valkeaksimaalatun pinnan kiiltävine messinkiripoineen — — —

Kapteeni lähti huoneesta, ja Agnete seurasi häntä. Ylös vintinportaita ja pimeän vintin poikki. Aagen oven eteen hän pysähtyi, huoneen luo, joka kerran oli ollut hänen omansa, ja loi Agneteen kummallisen surunvoittoisen, pyytävän katseen. Agneten tuska yltyi. Hän toivoi unissaan heräävänsä, tarvitsematta uneksia eteenpäin — hän ei uskaltanut nähdä mitä lukittu ovi sulki taakseen. — Siinä oli jotain kauheaa. Mutta kapteenin katse pakotti häntä. Hänen täytyi seurata, minne haamu tahtoi.

Avautuiko ovi vai solahtivatko he sen läpi kuin kaksi varjoa? — Nyt he olivat huoneessa, ja tuossa — tuossa lattialla heidän edessään, kuun valaisemalla kohdalla, makasi Aage Sparre, kuolleena, ampumahaava ohimossa.

Agnete heräsi kirkaisten — — —

Huoneessa oli aivan pimeä. Kuu oli laskenut, eikä päivä ollut vielä valjennut. Hän ojensi kätensä ja haparoi tulitikkulaatikkoa, joka oli yöpöydällä, sängyn vieressä. Saatuaan kynttilän sytytetyksi hän katsoi kelloaan. Se oli viiden ja kuuden välillä aamulla.

Kauhea uni oli yhä hänen mielessään. Hänen sielunsa sisimmässä kantamansa tuska, hänen salaperäinen kauhunsa oli saanut kiinteän muodon tämän unen johdosta. Nyt hän tiesi mitä oli pelännyt.

Hän oli noussut istumaan ja kuunteli hermot jännittyneinä. Oliko Aage tullut kotiin? Oliko hän voinut nukkua niin raskaasti, ettei ollut kuullut Aagen tuloa? Talossa oli hyvin hiljaista. Ei kuulunut risahdustakaan — kyllä sentään, arkihuoneen kellon naksutus, hyvin, hyvin hiljaa. Kohta senjälkeen kuului kukon kieuntaa, johon toinen vastasi jossain hyvin kaukana. Luonto alkoi taas herätä, aamu sarastaa. Mutta missä Aage oli?

Agnete ei voinut kestää epävarmuutta kauempaa. Hän nousi ja puki kiireesti hiukan vaatteita ylleen — valkean villaisen aamunutun. Miten kylmä oli! Hänen kätensä vapisivat, niin että hän tuskin sai hameitaan kiinni. Sitten kengät. — Hiuksiaan hän ei ennättänyt kiinnittää. Pitkät, puolittain avautuneet palmikot riippuivat valloillaan valkealla aamupuvulla. Hetkisen hän oli kumartuneena uunin ääressä, jossa valkea ei ollut vielä vallan sammunut. Sitten hän nousi ja loi aran katseen ovea kohden. Mikä harmahtava haamu sieltä näkyi? Kapteeniko siellä häntä odotti seuraamaan itseään? Ei, se oli kai mielikuvitusta. Mutta uni ei jättänyt häntä ja hän alkoi kulkea unessa näkemäänsä tietä.

Eihän ollut soveliasta mennä Aagen ovelle koputtamaan kuullakseen, oliko hän tullut kotiin. Mutta sitä hän ei voinut ajatella tällaisella hetkellä! Ei hänen tarvinnut ajatella sitä, että oli nuori nainen ja että Aage oli nuori mies — tuskan ja hädän hetkellä he olivat vain kaksi ihmistä.

Pitäen kynttilää kädessään hän nousi vintinportaita ja meni ullakon poikki. Täällä kapteeni oli kulkenut viimeiset epätoivon askeleensa hautoen itsemurha-aikeitaan. Jos nyt Aage — ei, ei, Jumala häntä varjelkoon — Agnete ei voinut ajatella loppuun sitä ajatusta.

Ovenraosta näkyi valojuova. Aage oli siis palannut. Agnete koputti ja seisoi hetkisen äänetönnä pidättäen henkeään. Ei tullut vastausta. Hän kuuli vain oman sydämensä kiivaan sykinnän. Sitten hän avasi oven.

Aage oli siellä. Hän seisoi ikkunan luona, selin oveen, mutta kääntyi äkkiä, kun Agnete astui sisään. Hän oli vielä hännystakissa, mutta liivi oli auki ja kaulaliina riippui kauluksen syrjän alta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä paloivat tumman, otsalle valahtaneen tukan alla. Hän tuijotti Agneteen ikäänkuin epäillen näkemäänsä — ikäänkuin epäillen, ettei se ollutkaan Agnete, joka seisoi hänen edessään.

»Agnete, sinäkö siinä olet? Mitä sinä tahdot?»

»Suo anteeksi», änkytti Agnete. »Älä ole vihoissasi, vaikka tulen. Minä olin niin peloissani sinun takiasi. Minä tahdoin vain nähdä, olitko tullut kotiin.»

»Olen tullut, kuten näet», sanoi Aage lyhyesti ja kärsimättömästi. »Mene nyt huoneeseesi ja levolle.»

»Niin, mutta —» Agnete meni pelokkaasti muutaman askeleen eteenpäin. »Menetkö sinäkin nukkumaan?»

»Tietenkin, miksi en sitä tekisi?» Aage asettui samassa hänen eteensä. Agnetesta tuntui, ikäänkuin hän tahtoisi peitellä jotain.

»Siksi, että näytät niin kiihtyneeltä, siksi — —» hän pysähtyi ja huudahti kauhusta. Aage oli liikahtanut hiukan syrjään, ja Agnete oli nähnyt, mitä hän oli koettanut salata: kirjoituspöydällä kiilsi lampun valossa välkkyvä — revolveri — — —

Agnete tarttui hänen käsivarteensa vapisevin käsin.

»Aage, mitä tämä on? Et kai sinä — kaksintaistele herra Tholanderin kanssa?»

Aage nauroi terävästi.

»En, Agnete. Se ei ole tapana täällä Ruotsissa.»

»Mutta mihin sitten tarvitset revolverin? Sinä et ole oma itsesi tänä yönä, Aage. Sano minulle mitä on tapahtunut — anna minun auttaa — — —

Agnete tarttui yhä lujemmin hänen käsivarteensa ja loi rukoilevan, epätoivoisen katseensa häneen. Aagen kasvot olivat kovat ja kylmät, kulmakarvat rypyssä, huulet lujasti yhteenpuristetut. Ja kuitenkin oli Agnete nähnyt nuo silmät niin lempeinä, nuo huulet mitä herttaisimmassa hymyssä. Jospa hän vain löytäisi oikean tien hänen todelliseen olemukseensa, siihen, johon uskoi, jota uskonsa takia rakasti — — —

»Muista että me kaksi olemme olleet ystäviä vallan pienestä», pyysi hän. »Kukaan ei voi sinusta pitää niin kuin minä. Älä anna minun olla ulkopuolella kuten ventovieraan. Anna minun kantaa osa suruistasi, Aage. Enkö voi tehdä kerrassaan mitään puolestasi, Aage?»

»Kyllä, kyllä voit», sanoi Aage äkkiä päättävästi. »Sinä voit pitää huolta täti Gertrudista, kun minä — —»

Agnete ei antanut hänen puhua loppuun. Epätoivoisesti huudahtaen hän heittäytyi hänen syliinsä.

»Ei, ei, ei sitä sanaa! Sinä et saa kuolla — sinulla ei ole oikeutta lopettaa elämääsi, kun minä rakastan sinua niin äärettömästi —»

Aagen silmät himmentyivät, kulmien välinen syvä ryppy katosi. »Pikku Agnete», kuiskasi hän hiljaa. Hänen kätensä hivelivät hellävaroin Agneten hiuksia.

»Lupaatko minulle, että tahdot elää?» rukoili Agnete painaen huulensa hänen poskeaan vasten.

»Sinä et tiedä, miten arvoton se elämä on, jonka puolesta rukoilet, pikku, rakas ystävä parkani — —»

»Minä tiedän, että sinun elämäsi on myöskin minun. Minä tiedän jaksavani kantaa kaiken, kunhan sinä vain elät ja sinun on hyvä olla. Mutta ilman sinua on elämä tyhjää.»

»Mutta, Agnete — — —» kädet hänen olkapäillään Aage piti hänet loitompana ja katsoi terävästi ja tutkivasti hänen silmiinsä. »Jospa minä olisin uskoton ja kunniaton? Jospa minä olisin pettänyt sinut toisen naisen tähden ja pannut koko tulevaisuuteni kevytmielisesti alttiiksi — menettänyt kaiken omaisuuteni? Sanoisitko sittenkin samoin?»

Agneten silmiin kihosivat kuumat kyyneleet, ja huulet alkoivat vavista. Hän koetti kätkeä kasvot käsiinsä, mutta Aage piti ne omissaan. Armottomasti hän tuijotti toisen tuskasta vääntyneisiin kasvoihin.

»Sanoisin, minä sanoisin samoin», kuiskasi Agnete viimein heikosti, melkein soinnuttomasti. »Elä itsesi takia, ei minun. Älä ensinkään välitä minusta —»

»Sinä pyydät siis minua elämään — ilman ehtoja?»

»Niin.»

»Hyvä. Anna siis revolveri minulle. Minä otan patruunat pois.»

Agnete pysyi tuskin seisaallaan, kun Aage laski hänet irti. Huone pyöri hänen silmissään. Hän näki kuin unessa suuren ikkunan, josta talviyö kirkkaine tähtineen katsoi sisään, sängyn, jäykän jouhisohvan, kirjoituspöydän, jolla revolveri kiilsi — nämä näyt liitivät hänen silmiensä ohi, ja lattia keinui hänen jalkainsa alla. Hänestä tuntui, kuin hän sairastuisi jälleen. Tuo ajatus tuntui helpotukselta. Sairaus oli kuin syvä, synkkä kuilu, johon hän vaipuisi lepoon täytettyään ensin tehtävänsä, pelastettuaan Aagen.

Hän antoi hänelle revolverin ja katseli, kun Aage tyhjensi patruunasäiliön ja lukitsi aseen kirjoituspöytänsä laatikkoon. Sitten Aage ojensi hänelle kätensä hymyillen entisellä herttaisella tavallaan, ja tuota hymyä Agnete rakasti.

»Kiitos», sanoi hän. »Ellet sinä olisi tullut, olisin minä nyt kuollut.»

»Jumalalle kiitos, että tulin!» Ja hän kertoi Aagelle unensa.

Aage pudisti päätään ja hymyili jälleen.

»Vai niin, kapteeni on varoittanut sinua! Sepä kummallista. Voisi melkein luulla hänen tahtoneen pelastaa minut omasta kohtalostaan. Ehkei itsemurhaajan ole hyvä olla haudantakaisessa maailmassa.»

»Niin, sinä olet oikeassa. Meillä ei ole oikeutta kuolla, ennenkuin aika on tullut — — Mutta, rakkahin, sano minulle nyt, miksi olit niin onneton — — Rouva Tholanderinko takia?»

»En suinkaan, Agnete.» Aage naurahti lyhyesti. »Hänet olisin saanut millä hetkellä tahansa.»

Agnete vetäytyi vaistomaisesti askeleen taaksepäin. Hän tunsi itsensä syvästi loukatuksi. Mutta hänen suuri rakkautensa oli niin ylivoimainen, että kaikki Aagen virheet ja rikokset joutuivat varjoon. Oliko Aage kyynillinen, katkera, kova — —? Mutta yhdentekevää. Aagea hän rakasti ja oli ollut vähällä menettää hänet — —

»Olen pelannut kuin mieletön», jatkoi Aage. »Olen menettänyt Tholanderille niin suuria summia, että minun on pakko myydä taloni maksaakseni velkani. Enkä voinut kestää ajatusta, että minut ajettaisiin talostani, kodistani. Siksi tahdoin mieluummin kuolla.»

»Mutta kuinka saatoit ajatella itsemurhaa rahojen takia! — Etkö tiennyt voivasi käyttää omaisuuttani kuten omaasi?»

»Tahdon olla rehellinen, Agnete. Olen ajatellut sitäkin. Minä tiesin sinun tahtovan auttaa minua, siksi että pidät minusta. Mutta sitten minusta tuntui olevan raukkamaista ja kunnotonta käyttää hyväkseni sinun rakkauttasi, kun en kuitenkaan tahtonut pyytää sinua vaimokseni.»

Agnete oli kuin kivettynyt, veri kuohui hänen suonissaan, ohimoissa jyskytti — — Oi, miksi Aage tahtoi nöyryyttää häntä näin syvästi! Oliko se välttämätöntä? — Hän oli niin häpeissään, niin nöyryytetty, ettei luullut enää koskaan voivansa katsoa Aagea suoraan silmiin.

»Luulitko minun haluavan tulla vaimoksesi tietäessäni, ettet minusta välittänyt?» kuiskasi hän poispäin kääntyneenä.

»Mutta minähän pidän sinusta, Agnete.» Aage kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja veti hänet luokseen. »Jumala tietää, että on vaikea päästä selville tunteistaan. Minä en ehkä ole yhtä rakastunut sinuun kuin aikoinani Lotteniin. Mutta minä kunnioitan sinua ja luotan sinuun, ja sinä olet ainoa, jonka kanssa voisin ajatella yhdyselämää. Jos minä vain voisin luottaa itseeni — — — mutta olisi sääli sinua, jos nyt sitoisin sinut. Ajattele, mimmoinen olen ollut. Vaikka minä näin sinut joka päivä, vaikka minä tunsin sinun pitävän minusta, en kuitenkaan voinut vastustaa Lottenia. Minä olen pannut koko tulevaisuuteni alttiiksi väärän ja turhan ylpeyteni takia, sillä en voinut alistua kilpailijani ivaan. Minunkaltaisellani miehellä ei ole oikeutta sitoa itseensä nuorta, viatonta naista. Ja katsohan — minä kärsisin sanomattomasti ajatellessani olevani velkaa sinulle kaikki voimatta antaa sinulle mitään. Minä muuttuisin kärsimättömäksi, mahdottomaksi seurakumppaniksi — minä tekisin sinut äärettömän onnettomaksi. — Minulla on vain yksi mahdollisuus. Minä kiitän sinua, jos tahdot lainata minulle rahaa suorittaakseni velkani, ja tahdon tehdä parhaani maksaakseni lainan korot. Sitten pyytäisin sinua matkustamaan täältä pois. Luulisin sen olevan parasta meille kummallekin. Sinä unohdat minut, sinä tapaat muita miehiä, jotka voivat rakastaa sinua, niinkuin sinä ansaitset, ja tulet onnelliseksi. Minä alotan uudelleen taisteluni, köyhyys toverinani; ehkä joskus voitan itsekunnioituksen ja muiden kunnioituksen.»

Agneten kuunnellessa alkoi veri hänen suonissaan virrata yhä hitaammin — niin hitaasti, että hänestä tuntui, kuin sydän lakkaisi lyömästä. Agnete ei jaksanut tajuta puoliakaan Aagen sanoista. Hän ymmärsi vain sen, että oli menettävä hänet nyt kokonaan. Hän ei edes saisi elää hänen läheisyydessään hänen ystävänään. Hänen näkemisensä tuottaisi Aagelle tuskaa, koska se muistuttaisi hänelle hänen rakkausvelkaansa, jota hän ei koskaan voinut maksaa. Ehkä oli välttämätöntä, että hän joutuisi pois, jotta Aage voisi vapaana miehenä hallita itseään ja elämäänsä tarvitsematta kantaa edesvastuun ja velvollisuuksien taakkaa. Hänen läsnäolonsa Aagen kodissa olisi sanattomana syytöksenä. Hän ymmärsi nyt olevan Aagelle parasta, että hän lähtisi pois. Tämä oli suurin, raskain uhraus, mutta kieltäytymisen kaikki olisi silloin tyhjennetty. Hän oli kysynyt kerran, uskoisiko Aage rakkautta, joka uhraa kaiken vaatimatta mitään. Nyt hän oli näyttävä tarkoittaneensa silloin täyttä totta.

Oli äärettömän raskasta lähteä avaraan, tyhjään maailmaan, missä hänellä ei ollut ystäviä, missä hänellä ei ollut päämaalia — lähteä yksinäisyyteen ja kaipuuseen. Hän oli luullut työalansa ja kotinsa olevan täällä. Mutta hän oli valmis tekemään tämän uhrauksen. Hän voisi koettaa, kuten niin monet naiset ennen häntä, kestää elämän epätoivoista tyhjyyttä alistuvasti ja kärsivällisesti. Ehkä hänen elämänsä ei tullut niinkään pitkäaikaiseksi. Hänen rinnassaan ja selässään pisti taas kuin puukolla, mikä enne ilmoitti yskäkohtauksen lähestyvän, verensyöksyn olevan tulossa. Häntä vuoroin vilusti ja hiotti, ja lattia alkoi taas huojua. Hän näki pienien valopilkkujen tanssivan.

»Lähden, koska sitä toivot», sanoi hän. Hän melkein pelästyi omaa ääntään, niin murtunut ja soinnuton se oli. »Vaikeaksi lähtö kyllä tulee — minähän olen niin yksin, ja olin luullut saaneeni kodin täällä. Mutta mitä minusta, kunhan sinä olet onnellinen.»

Hän oli vetäytynyt aivan rauhallisesti Aagen sylistä. Nyt hän seisoi hänen edessään vaaleana, pitkässä valkeassa mekossaan, laahustin kietoutuneena jalkainsa ympäri. Aage ei voinut katsella hänen silmiensä ilmettä.

»Agnete, sinä et saa käsittää minua väärin — — Sinusta tuntuu varmaankin, että minä olen julma ja kova, mutta Jumala tietää, että olen enemmän ajatellut sinua kuin omaa parastani.»

Aagen kasvot olivat ikäänkuin hyvin kaukana. Agnete näki ne sumuharson läpi. Hänen sanansa tulivat niin kaukaa, eikä Agnete niitä oikein ymmärtänyt. Oli kuin hän ei siitä olisi erityisesti välittänytkään. Kärsimysten katkerin hetki oli ohi, ja hän oli nyt niin oudostuttavan veltto ja väsynyt. Nyt hän vain halusi päästä huoneeseensa, heittäytyä vuoteelleen kuin haavoitettu eläin, joka kätkeytyy kuollakseen.

»Minä menen nyt», sanoi hän. »Me tarvitsemme kumpikin lepoa, eikä minua pelota enää jättää sinua — minullahan on lupauksesi — —»

»Ei, älä mene, Agnete — meillä on vielä niin paljon puhuttavaa — —»

Aage tahtoi tarttua hänen käteensä, mutta Agnete veti sen pois — vihatta, mutta silti päättävästi. Hänen siinä seisoessaan Aage tunsi, miten katkerasti tuli häntä kaipaamaan, sillä hänen omat sanansa olivat avanneet leveän kuilun heidän välilleen.

»Luullakseni kaikki on jo sanottu», vastasi hän. »Hyvää yötä, Aage.»

Agnete hoippui rappusia alas. Hänestä tuntui, kuin portaat liukuisivat hänen jalkainsa alta — hän luuli kävelevänsä myrskyisen meren keikkuvilla aalloilla. Nyt hän tuli alas, Jumalan kiitos. Hän meni huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelle.

Päivä oli valjennut. Uudinten välistä hohtavassa valossa hän näki äitinsä kuvan.

Äiti — hän oli tuntenut kuoleman katkeruuden ja voittanut sen. Seurasiko pimeyttä valo — löytyikö siellä suruista väsähtäneelle sielulle lepoa? Hyljätylle, halveksitulle, kodittomalle maan päällä — — —

Oi äiti, äiti, tule luokseni, jos voit, ja auta minua, sillä nyt pimeys valtaa minut — — —