Päivällisten jälkeisenä päivänä rouva Lotten Tholander tuli myöhään aamiaiselle; hän oli kalpea ja silmänsä olivat punaiset, ikäänkuin hän olisi itkenyt. Hän pyysi rouva Sandellilta anteeksi miehensä puolesta, joka ei ollut vielä noussut. Molemmat naiset olivat kahden aamiaispöydässä Göstan kanssa. Herra Sandell oli seurannut herra Tholanderin esimerkkiä ja nukkui vielä. Gösta uneksi Margitista ja oli iloinen siitä, ettei kukaan puhellut sinä päivänä ruokapöydässä, joten hän sai rauhassa ajatella. Hän oli hetkisen ihmetellyt rouva Tholanderin kalpeutta ja hiljaisuutta. Mutta eilisestä alkaen hän ei enää välittänyt hänestä hitustakaan.

Syötyä rouva Sandell vetäytyi omiin toimiinsa, ja Gösta lähti ratsastamaan — luultavasti Fallnavekaan päin. Lotten jäi yksikseen arkihuoneeseen. Hän oli vetänyt tuolin takkavalkean ääreen ja tuijotti liekkeihin. Ulkona satoi lunta.

Mitä olikaan tapahtunut eilen illalla? Hän ei ollut saanut tietää mitään mieheltään, joka oli ollut uninen ja humalassa, heittäytynyt vaatteet yllä sänkyyn ja nukkunut heti. Lotten oli kääntynyt hänestä pois halveksien ja inhoten. Hän oli mennyt viereisen, rouva Sandellin hänen käytettäväkseen luovuttaman huoneen sohvalle nukkumaan. Mutta hän ei ollut saanut unta. Hän oli vilaukselta nähnyt Aage Sparren kalpeat, epätoivoiset kasvot, ennenkuin tämä ratsasti kotiin sinä yönä, ja muisto hänen katseestaan seurasi häntä. Hän muisti nuoren, kirkassilmäisen ylioppilaan, jonka kasvot olivat sädehtineet, kun he tapasivat toisensa Kööpenhaminan tanssisaleissa. Silloin ei kumpikaan heistä olisi luullut, että hän oli syöksevä Aagen turmioon.

Lotten istui uunin ääressä polkien pientä mattoa. Hän nojasi kyynärpäänsä polviin ja kätki kätensä punertavan tukan kiehkuroihin. Miksi häntä rangaistiin näin kovasti? — Hän oli ehkä kevytmielinen nainen, liehittelevä ja itserakas, — mutta oliko hän silti huonompi monia muita, jotka saavuttivat onnen maailmassa? — Jospa Aage ei olisi menettänyt rikkauksiaan, jospa hän olisi joutunut Aagen vaimoksi, niin — niin, mitä sitten? Sielunsa sisimmässä Lotten tunsi, ettei sittenkään olisi ollut hyvä. Kyllä hän itse sittenkin oli syypää suurimpaan onnettomuuteen — — —

Mutta hänen luonteensa mukaista ei ollut pyytää anteeksi. Hän saattoi tosin joskus huomata virheitään, mutta katumatta niitä, tuntien vain hiukan katkeruutta ja kärsimättömyyttä. Hän syytti vanhempiaan siitä, että oli sellainen, vanhempiaan, kasvatustaan, kohtaloa, mutta ei koskaan itseään. Ja hänen miehensä oli tällä kertaa hänen erikoisen harminsa esineenä.

Nyt se nukkui tuolia ylhäällä ja kuorsasi minkä ennätti, senkin sika! Ja tuollaiseen ihmiseen hän oli sidottu elämäniäkseen — mieheen, jolla oli oikeus puolellaan! Vaikka Lotten halveksikin häntä, pelkäsi hän häntä kuitenkin. Hän tuskin uskalsi kysyä, mitä eilen illalla oli tapahtunut, sillä hän pelkäsi, että syytös kohdistuisi häneen itseensä.

Mutta jos tuo mies oli tuhonnut Aage Sparren, syössyt hänet turmioon, niin hän ei ikinä anna sitä hänelle anteeksi. Se oli varmaa se.

Nyt hän kuuli miehensä saapuvan ruokasaliin raskain, laahustavin askelin. Hän oli mennyt kaapin luo saadakseen ryypyn. Lotten hymyili katkerasti. Eikö hän ollut saanut kyllikseen eilen illalla? Mutta hän oli kai pohjaton — — —

Neljännestunnin tai kahdenkymmenen minuutin kuluttua, kun hän on saanut ryyppynsä ja syönyt suolaisen sillinsä, hän varmaankin tulee tänne Lottenin luo, ja silloin on selvittelyn hetki tullut. Kerran se kuitenkin tapahtuu.

Lottenin valtasi lamauttava herpaantumisen tunne. Hän tuijotti vain tuleen ajattelematta mitään ja odotti vain.

Viimein hän kuuli miehensä nousevan ja työntävän tuolin kauemmaksi. Heti sen jälkeen hän oli jo kynnyksellä lihavana ja rehentelevänä, kasvot punaisina, pöhöttyneinä ja silmäluomet turvonneina yön mässäyksestä.

Lotten katsahti häneen nousematta.

»Istutko siellä, Lotten! — No, sinä et näy edes viitsivän vaivautua toivottamaan minulle hyvää huomenta! — Niin, minähän en olekaan tottunut ystävällisyyteen sinun puoleltasi — — —»

Hänen äänensä kuului uhkaavalta. Lottenin sydän sykki kiivaasti. Mutta hän katseli yhä rypistynein silmäkulmin mieheensä. Hän ojensi pienen jalkansa ja työnsi kengänkärjellään tuolin lähelle tulta.

»Istu», sanoi hän.

»Sepä vasta kohtelias tapa tarjota tuolia.» — Mies näytti loukkaantuneelta, mutta istuutui kuitenkin.

He olivat kumpikin hetkisen ääneti. Lotten odotti jännittyneesti mitä nyt tuli. Hän saattoi nähdä miehensä kasvoista, että hän aikoi tänään torua häntä jostain erikoisesta. Ja vaikka hän pelkäsikin selvittelyä, niin hän kumminkin saattoi kiinnittää huomiota pieniin yksityisseikkoihin. Hän katseli Tholanderin suuria käsiä, jotka lepäsivät polvia vasten niin lujasti nyrkissä, että rystyt olivat valkeat ja suoniverkko näkyi selvästi. Hänen tuuheat, punertavat kulmakarvansa olivat rypyssä ja paksut huulensa yhteenpuristettuina riippuvien viiksien alla. Ikkunasta tuleva valo lankesi terävästi hänen lyhyeksi leikatulle vaalealle tukalleen. Hänen päänsä takaa näkyi huoneen tumma seinä, ja ikkunasta näki lumihiutaleiden leijailevan.

»Eilen illalla sain varmuuden eräästä asiasta, jota jo kauan olin aavistanut», alkoi herra Tholander viimein. Hänen äänensä oli käheä pidätetystä raivosta. »Kapteeni von Essen kertoi minulle, että sinä olit ollut kihloissa Kööpenhaminassa tuon kirotun tanskalaisen, Sparren kanssa. Mikset puhunut siitä minulle, kun kosin sinua?»

»Sehän oli sinulle yhdentekevää», sanoi Lotten soinnuttomasti. »Kyselinkö minä sinun rakkausseikkailujasi?»

Tholander kirosi hampaittensa välistä.

»On kai ero miesten ja naisten välillä. Minun entisyyteni ei kuulu sinulle, mutta sinun — — — Minä en olisi suinkaan sinusta huolinut, jos olisin tiennyt, että olit antanut toisen miehen syleillä ja suudella itseäsi ja että olit valmis sitä jatkamaan niin pian kuin hänet jälleen tapasit — — — Mikset sitten mennyt naimisiin Sparren kanssa, kun olit niin rakastunut häneen — ja olet vielä tänä päivänä?»

Lotten kohautti olkapäitään.

»Hänellä ei ollut rahoja», sanoi hän välinpitämättömällä äänellä.

»Ja minulla oli. Siis vain rahojen takia sinä minut otit. Kiitos vaan! — Ja minä olen uhrannut parhaimmat tunteeni sinunkaltaisellesi naiselle — sydämettömälle hepsakkeelle — joka — joka —»

»_Sinun_ parhaimmat tunteesi!» toisti Lotten ivallisesti.

»Niin, ivaile sinä vain — — pelkkää ivaa ja kiittämättömyyttä olenkin saanut osakseni siitä, että olen rakastanut sinua ja täyttänyt kaikki oikkusi — — — Minusta olisi voinut tulla parempi mies, jos olisin saanut rakastavan vaimon — mutta sinä saat vereni kiehumaan, Lotten, sinä herätät henkiin pahan hengen minussa — minä joudun perikatoon sinun tähtesi — — —»

Tholanderin ääni oli käheä itkusta, ja kyyneleet kiilsivät hänen vaaleansinisissä silmissään. Lotten katseli häntä jäätävän halveksivasti. Äkkiä hän ojensi kätensä ja osoitti hänen liivintaskuansa.

»Tuolla on nenäliinasi», sanoi hän. »Pyyhi silmäsi, Klaus, — ja siivoa nenäsi myös.»

»Lotten!» Hän polki kiivaasti jalkaa. »Pidä varasi, ettet ärsytä minua äärimäisyyksiin! Kärsivällisyydellänikin on rajansa. Minua ehkä haluttaa kostaa — kostaa teille molemmille — — —»

Lotten kalpeni. Hän hengitti raskaasti ja käänsi päänsä pois.

»Sinä olet ehkä jo kostanut — hänelle?» kysyi hän hiljaa.

»Kas, kas, nytpä osuin arkaan kohtaan! Niin, minulla on taskussani velkakirja, jossa hän sitoutuu maksamaan minulle summan, jota — jota hän ei voi hankkia, kerjäläisparka. Silloin minä otan talon ja ajan ystäväsi maantielle — —»

»Sinä olet kai pelannut väärin.»

»Mitä olen tehnyt!» — Hän tarttui lujasti Lottenin käsivarteen. »Uskallapa sanoa se kerta vielä, niin —»

»Laske irti, Klaus — se tekee kipeätä.»

»Tehköön. Sinä ansaitsisit raippoja, sinä — senkin —»

Hän oli tarttunut rautakourin hänen olkapäihinsä ja kumartui kiihtynein, vihaisin katsein hänen puoleensa. Lotten vapisi pelosta, mutta säilytti kuitenkin ulkonaisen, hämäävän levollisuutensa.

»Minä huudan apua, ellet päästä minua», sanoi hän hiljaa ja selvästi.

»Huuda vaan. Täällä ei ole ketään, joka kuulisi —»

Tuskin hän oli sen sanonut, ennenkuin ovi aukeni. Gösta sieltä tuli pitkävartisissa saappaissa ja ratsupiiska kädessä, punaposkisena ja reippaana ratsastusretkeltään lumipyryssä. Hetkisen hän tuijotti äänettömänä heihin kumpaankin. Sitten hän ymmärsi, että Tholander pahoinpiteli vaimoaan, ja heikosti huudahtaen hän riensi Lottenin luo ja asettui hänen tuolinsa taakse piiska ojossa.

Tholander hellitti otteensa ja katsahti Göstaan ivallisesti hymyillen.

»Vai niin — onko hänkin sinun ihailijoitasi?» kysyi hän vaimoltaan.

Lotten huoahti helpotuksesta ja vaipui takaisin nojatuoliinsa silmät puolittain ummessa.

»Mitä vielä, luulen Göstan pettäneen minut», sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. »Nyt hän ihailee tuota pientä papintytärtä, jolla on keltaiset palmikot — —»

Gösta lensi tulipunaiseksi. Hän ei pitänyt siitä, että Lotten mainitsi Margitin nimeä. Ei yksistään se, että salaisuutensa oli tullut ilmi, vaikuttanut häneen niin tuskallisesti, vaan hän ymmärsi vaistomaisesti, miten suuri ero näillä kahdella naisella oli. Pikku Margit avomielisine kirkkaine katseineen! Hänessä heräsi miehekäs halu varjella ja suojella häntä. Margit ei saanut koskaan kokea mitään raakaa ja rumaa maailmassa, jos hän vain saattoi sen estää.

»Kuka oli muuten neiti Hedénin äiti?» kysyi Lotten vihamielisesti. Tämä kysymys oli hänen mielestään sopivin rangaistus Gösta luopiolle.

Margitin äiti — niin, miten sen asian laita olikaan? Ketään rouva Hedéniä ei ollut, eikä ollut koskaan ollutkaan — — Nuorukainen katsahti hämmentyneenä herra Tholanderiin, joka äkkiä alkoi häntä puolustaa.

»Älä välitä siitä, poikaseni.» — Hän meni Göstan luo ja taputti häntä toverillisesti olalle. — »Tyttö voi silti olla hyvä, jos onkin jotain muistuttamista hänen syntynsä suhteen. Sydän ratkaisee, sydän — muista se, Gösta Sandell. Mies joutuu perikatoon naidessaan sydämettömän naisen.»

Lotten purskahti kovaan ivanauruun.

»Niin, sinä oletkin juuri sydämellisen ihmisen perikuva, Klaus, eikö totta? Sinä olet kuin luotu idyllistä kotielämää varten!»

»Minä olen luotu ainakin parempaa kotia varten kuin minkä sinä olet minulle valmistanut! — mutta sen minä sanon, Lotten, minä en kestä kauempaa. Minä vaadin avioeroa — — —»

»Hyvä. Se on kauan ollut hartain toivoni. Gösta on sanojesi todistajana.»

Gösta katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen. Hän oli monasti ollut näkemässä isänsä ja äitinsä välisiä tuskallisia kiistoja, mutta hän ei ollut koskaan nähnyt kahden ihmisen katselevan toisiaan niin vihaisin katsein kuin herra ja rouva Tholander. Hän tuli levottomaksi. Oli niin paljon pahaa ja surkeata, jota tuskin saattoi aavistaa. Tämäkin ihana rouva Tholander, jota hän oli ihaillut kokonaista kaksi kuukautta, mimmoinen nainen hän itse asiassa oli? — Saattoiko niin erehtyä ihmisistä? — Mutta Margitiin hän saattoi luottaa — aivan varmaan Margit oli puristanut hänen kättään rehellisesti ja lujasti kuin mies — — — Hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli tuota kädenpuristusta ja Margitin valoisaa hymyä.

»Vai niin, sinä siis haluat erota minusta! Sinä kai menet naimisiin Sparren kanssa?»

Tholander oli kääntynyt Lottenin puoleen. Hänen mustasukkaiseen, kysyvään katseeseensa sisältyi hitunen entistä rakkautta.

Mutta Lotten ei huomannut sitä. Klaus Tholander tunteineen oli hänelle vallan olematon. Hän pudisti päätään ja hymyili katkerasti.

»Älä luule, saat nähdä, ettei hän huoli minusta, kun niiksi tulee. Hän tekee samoin kuin Gösta. Minä olen sopiva hetkellinen leikkikalu, mutta sitten miehet hakevat muita naisia — naisia, joilla on ylevä luonne. Minulla — ei ole sitä enää — — —»

Hän tunsi äkkiä kummakseen, että kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Hänen päänsä vaipui alas, ja hän kätki kasvot käsiinsä.

Hän näki nyt selvästi, miten pirstottu elämänsä oli. Hän ei ollut kyennyt voittamaan kenenkään ystävyyttä ja rakkautta, ei Aagenkaan, jota hän kuitenkin oli rakastanut siten kuin kykeni, ja jonka takia hänen avioliittonsa nyt purkautui. Hänen tulevaisuutensa oli oleva katumusta ja omantunnontuskia; ehkä siihen oli sisältyvä uusia rakkausseikkailujakin — hän tunsi itsensä kyllin hyvin tietääkseen, ettei tulinen luonteensa, kuuma verensä vielä moniin vuosiin suo hänelle rauhaa ja lepoa. Ja niin hän on vajoava yhä syvemmälle, kulkeva kädestä käteen, sylistä syliin — ja kuitenkin hän oli ollut iloinen tyttönen, kun oli ensimäisissä tanssiaisissaan nojannut Aage Sparren käsivarteen.

Lotten ei tiennyt, kuinka kauan istui siellä itkien.

Kun hän viimein kohotti päätään, oli hän yksin huoneessa. Hänen miehensä oli mennyt, Gösta oli mennyt. Kumpikaan ei ollut katsonut maksavan vaivaa lohduttaa häntä.