Ah!... Elämäni on pysähtynyt... se on saavuttanut täyteytensä, ylimmän päämääränsä; se on hetkeksi suurentunut, paisunut suunnattomaksi, musertavaksi... ja sitten pysähtynyt.

Nicolas on täällä.

Olen nähnyt Nicolasin jälleen.

Olen nähnyt hänet jälleen, ja meidän silmämme ovat kohdanneet toisensa.

Olen tuntenut sisimmässäni repivää ja yli-inhimillistä tuskaa, ikäänkuin synnytysvaivoja. Sydämeni lakkasi lyömästä, ja ajattelin, että kaikki oli lopussa ja sillä tavalla voisi kuolla ja että kuolisin pitäen Nicolasia silmäterieni pohjalla. Sitten aloin jälleen elää, nopeasti ja voimallisesti, suurin huumaantunein ja suloisin sykähdyksin.

Söimme päivällistä Fancyn ja Jeanin luona.

Kun astuin Maximen seuraamana suureen valoisaan salonkiin, missä puhuttiin seisaallaan, näin hänet. Hän oli kasvot oveen päin. Hän näki minun tulevan keskustellessaan erään naisen kanssa, josta erotin mustan puvun ja valkoisen selän. Nicolas oli tyyni ja kalpea. Silmämme kohtasivat toisensa. Nicolas astui eteenpäin ja suuteli kättäni tervehtiessään.

»Mitä kuuluu, Marceline...?»

»Miten Christine voi, Nicolas?»

Maxime laski painavan kätensä jonkun hännystakkisen hennolle olkapäälle ja huudahteli kaikuvalla äänellään, tietämättä tarkoin, niitä kukin sanoi: »Kuules...! Hän kiinnitti ihmisten katseita puoleensa.»

Nicolas istui pöydässä hyvin kaukana minusta; en kääntynyt milloinkaan hänen suunnalleen; keskustelun häly kuului sieluuni valtameren aaltoilevalta soitannolta, hunaja- ja valomeren soitolta; hurmiomainen, suloinen ja polttava onni oli saanut minut valtoihinsa. Minulla ei ollut enää kiirettä hengittää saadakseni ravintoa elämälleni... Illan kuluessa Nicolas lähestyi minua luontevaan ja kunnioittavan rakastettavaan tapaansa. Hän lausui sanoja, joita kaikki olisivat voineet kuunnella, enkä enää muista, mitä ne olivat; kuulin hänen puhuvan minulle sellaista kieltä, jota henkevät ihmiset taitanevat, täsmällistä ja oppinutta kieltä, joka vaihtelee ja iskee suoraan sielusta toiseen. Kerran hänen huulillaan kauan väreili henkäys, kutsu, sana, johon keskittyi kaikki rakkauden hehku, kaipaus ja sekavia huokauksia... katselimme toisiamme vakavasti, ja katseemme oli pitkä kuin iankaikkisuus.