Advertisement
Kaikki on nyt lopussa: me lähdemme huomenna. Välimatka vaimentaa varmasti sieluni kuolettavan vaikeroimisen...
Olimme tänään päivällisellä Saulnayessä. Siellä oli vieraita, muutamia naapureita, Christinen serkkuja. Olin iloinen ponnistelematta sitä varten ja tosiaankin olin tyytyväinen ja näytin huvitetulta; mutta vain joku toinen nainen puhui siinä istuutuneena Nicolasin pöytään ja pukeutuneena valkoiseen hameeseeni; toinen siinä katseli Nicolasin rakastettavia ja tarkkaavaisia silmiä, tämän toisen Nicolasin, joka istui isännän paikalla ja joka haasteli myöskin, oli iloinen ja näytti huvitetulta. Siinä oli kaksi muuta henkilöä; todelliset Marceline ja Nicolas, nämä värisevät ihmisolennot, olivat horrostilassa, köysiin pantuina ja heitettyinä kuolontuskissa kamppailevan tahtonsa salaiseen kaivoon.
Ilta oli kaunis; me astuimme pengermälle, jonka valkoinen kiveys loisti kuutamossa. Kävelin Christinen ja muiden kutsuvieraitten kanssa. Olen varma siitä, että Nicolas käveli muualla. Mikä voima siis sai kaikki ihmiset häipymään ja toi Nicolasin läheisyyteeni? Miksi kaikki katosivat kuin varjot ja miksi me jäimme yksin? Kenties meidän kaksoisolentomme jatkoivat siellä kävelyään ja eleitään. Mutta todelliset Nicolas ja Marceline ovat löytäneet toisensa jälleen, kuten magneettiset esineet yhtyvät toisiinsa. He kävelevät rinnatusten, ja siteet, jotka ovat heidän jäseniään rutistaneet, putoavat hiljaa heidän ympäriltään; he tulevat verkkaisina ja vaiteliaina esille horrosmaisesta unestaan; he kävelevät epätodellisessa, kokonaan kuun valaisemassa puistossa, joka leviää rauhallisena kuin suuri loiston ja onnellisuuden maa; he kävelevät tummassa ja lempeässä hämärässä pitkiä teitä; he kävelevät hiljaisuudessa, joka vetää heitä puoleensa tummien käsivarsien lailla. He kävelevät, he menevät salaperäistä ja traagillista pistettä kohti, josta tuulahdus tulee heihin päin yhä kuumempana ja tukahduttavampana. He kulkevat kuin sinfonian mieltäliikuttavassa crescendossa. Kuitenkaan ei ohenneessa ilmassa, johon he tunkeutuvat, ole ääntä eikä ilmakehää; siellä on autio hiillos, missä kaikki on lakannut, vieläpä heidän hengityksensäkin ja heidän elämänsä sykintä.
Petollinen puutarhako siellä huhuaa, vai Nicolasin äänikö minulle puhuu tästä pitkästä huohottavasta hiljaisuudesta? Näännyn tästä äänettömyydestä: se kauhistuttaa minua, se huumaa minut; olen kuin yön säikähtynyt ja voimaton saalis.
»Nicolas...»
Nicolasin äänettömyys... hän vapisee, värisee, paisuu kuin suuri purje, joka tulee nielaisemaan minut...
»Mitä te tahdotte, Nicolas, mitä te tahdotte...»
Tämän äänettömyyden huumaus panee minut huutamaan, jotta keskeyttäisin sen ja yrittäisin paeta siitä.
»Nicolas... Minähän olen täällä... Minä se olen...»
Ah, äänettömyys särkyy: paisunut äänettömyys purkautuu huudoksi:
»Marceline!»
Nicolasin ääni, vapisevana, tuntemattomana...
»En voi enää... en jaksa enää vaieta. Marceline...»
»Nicolas, mitäpä aikaisemmat sanani enää vaikuttavat... Mitä merkitsee mikään muu paitsi te?»
Nicolasin kasvot ovat kokonaan surun ja ilon jäytämät...
»Onko se totta? Onko se totta, Marceline? Teille tuottaa mielihyvää se, että rakastan teitä!»
Oi, kasvot, jotka näin lähestyivät toisiaan, silmät, jotka näin rukoilevasti katsovat toisiinsa, sielut, jotka näin koskettavat toisiaan, ovat enemmän toisiinsa yhtyneitä kuin käsivarsin ja huulin...
»Ystäväni... ystäväni...»
»Voi, kuule... Kuule...»
Voimattomia sanoja...
»Tiedätkö, sano... tiedätkö?»
»Oi, tiedän... tiedän...»
»Rakastan sinua, Marceline... rakastan sinua, ymmärrätkö? Rakastan sinua...»
Nicolas ei vetänyt minua luoksensa: meidän olemuksemme ovat ikäänkuin sielujemme lennon innoittamina lähestyneet toisiaan saman sakramentin vastaanotossa.
Hetkiseksi Nicolas ja minä jäimme riippumaan äärettömyyteen, avaruuteen, ajan ulkopuolelle ja ikuisuuteen; en edes tiedä, koskettiko hän huuliani, sinetöikö huulten yhtyminen rakkautemme täydellisen piirin...
Sitten palasimme verkalleen ja ääneti valkoisen taivaan alla, joka laskeutui puiden väliin.
Advertisement