Mutta en voi päästää meheviä ja ruskeanpunaisia syyspäiviä tunkeutumaan sydämeeni. En voi avata niille sydämeni ovea. Sydämeni on niin täynnä, etten uskalla sitä avata. Se tekee kipeää salpautuneessa sydämessäni tuottaa omituista mojottavaa tuskaa, joka on kuin padotun nousuveden raukea kohina.

* * * * *

»Te olette todellinen ja herttainen ystävätär, Marceline.»

Christine vetää minut luokseen ja hymyilee minulle surumielisillä ja aina hiukan nurinpäin kääntyneillä silmäterillään. Näen hänen sinertävän kehän reunustamien silmäluomiensa sisään ja paljastuneitten ikenien kalpeuden. Hymyilen Christinelle huulet yhteenpuristettuina ja surullisina.