Kävelen mielelläni auringossa ja tomussa, peltojen ja vainioiden poikki, pitkin teitä, niittyjen raikkaudessa, nousuruohoista vihreän, mutkittelevan puron partaalla, kaikkialla, missä kesä väräjää ja liekehtii... Nicolas pitää siitä myöskin. Tarkastelemme tätä loistetta, joka valtaa maan, silmät täynnä aurinkoa, huohottaen, veren tulvehtiessa otsaan lierihatun alla.

Ohikulkeva nainen hymyilee meille. Hänellä on kori päänsä päällä ja kaula jännitettynä kuin ikeen alaisella härällä; hän on tanakka ja rauhallinen olento, ei pysähdy tasaisessa käynnissään.

»Älkää kursailko. Miksi se olisi tarpeen, kun on nuori, voimakas ja iloinen...»

Kauniilla aaltomaisella tiellä kulkumme tahti vie meitä mukanaan.

»Nicolas, mitähän se nainen tahtoi sanoa...»

»Ei mitään, hyvä ystävä. Varmasti hän ei tarkoittanut mitään erikoista...»