»Ah, Pascal! Mikä sinun on? Jätä minut rauhaan! Kiellän sinua kiusaamasta minua näin! Nukuin! Anna minun nukkua! Tätä ei voi enää sietää, kuuletko!»

Ääneni kauhistuttaa minua, kaupunkilaishuoneiden kumeassa hiljaisuudessa, ja hallitakseni sitä puhun vielä kovemmin paksuilla brokaadipieluksilla varustetun leposohvan pohjalta, jossa makaan haaveisiin vaipuneena.

Pascal istuu suuren uuden, palisanderipuisen pianon ääressä. Hän on soittanut: julmat ja suloiset säveleet ovat temmanneet minut sokkeloihinsa, tuudittaen minua kaihoisalla povellaan. Sitten ne vaimenivat. Äänten vaimenemista seuranneessa hiljaisuudessa Pascalin molemmat värittömät silmät kohosivat etäisten ja liikkumattomien meduusain lailla kuin kaksi mykän omantunnon majakkaa.

»En ole tehnyt sinulle mitään, Marceline. Soitin kaukana sinusta.»

»Nukuin. Herätit minut silmilläsi...»

Pascal on noussut. Hän kävelee salin poikki, polkee persialaista mattoa ja karhuntaljaa. Kristallikruunu kilisee hiljalleen hänen askelistaan.

»Marceline, tahdotko, että juttelisimme... kuten ennen?»

Voi näitä asioita, näitä olentoja, tätä todellisuutta, joka estää minua ajattelemasta Nicolasia... odottamasta Nicolasia... elämästä Nicolasin totuudessa...

»Minulla ei ole mitään sanomista, Pascal. Nukuin.»

»Sinä olet surullinen, Marceline...»

»Surullinenko? En ole surullinen. Etkö ole kuullut minun nauravan?»

»Tahdotko, että menemme kävelemään?»

»Kiitos. Katu on liian likainen.»

»Kutsu lapsia.»

»He ovat ulkona.»

»Ota siis jokin käsityö. Luen sinulle jotakin.»

»Minulla ei ole mitään käsityötä, Pascal, ja tunnen sinun kirjasi.»

»Siis, Marceline, minä poistun.»

»Mene vain, Pascal, jos niin haluat.»

En voi antaa hyvyyden, säälin ja hellyyden tunkeutua itseeni. Olen tunteeton kaikelle sille, mikä ei ole Nicolasin. Säilytän paratiisini koskemattomana; puolustan sitä...

»Marceline, kuuntele minua.»

Minussa alkaa syttyä suunnaton, äreä halu puolustaa itseäni.

»En kuuntele sinua, Pascal; korvani ovat ummessa, koko olemukseni on suljettu sinulta ja kaikelta.»

Alan vapista sisintäni myöten, kooten voimani vihollista vastaan.

»Mene pois. Sinä olet sennäköinen kuin hämähäkki ikkunanvaloa vasten.»

Pascal ei naura eikä suutu. Hän katselee minua.

»Marceline, sinä käytät nykyään aikasi elämäsi pilaamiseen.»

Säpsähdän ensin, mutta toinnun heti.

»Tosiaanko?»

Voittaakseni aikaa:

»Sinä uneksit.»

Tiedän kuitenkin, että hetki on tullut. En voi estää sitä, että tämä hetki nyt lyö. Pascal aikoo puhua. Pascal tahtoo repiä rikki kaikki verhot, joilla olen tarkoin peittänyt ajatukseni, kaiken tämän hiljaisuuden ja salaisuuden suojan, jossa rakkauden mielettömyys puhkeaa. Silloin joudun näkemään, kuinka paratiisiani loukataan, olemaan sen paljastetuissa salakätköissä vastakkain uusien avoimien, muukalaissilmien kanssa...

Äänellä, joka hätäilee vielä suojatakseen paratiisia, sanon:

»Elämässäni ei ole mitään... Vakuutan sinulle... Olen sama kuin ennen... En unohda mitään velvollisuuksiani... ei mitään ole muuttunut...»

Pascal on istuutunut lähelleni sohvan kulmalle. Hän on omituisen näköinen vuorotellen vavistessaan ja kovetessaan. Hän ei uskalla katsoa minua, sillä hän on säikähtynyt ja häpeissään luettuaan kasvoiltani tuskan ilmeen.

Hän sanoo kömpelösti:

»Sinä rakastat erästä miestä, pikku ystäväni.»

Veri ryntää yhtenä suihkuna kaikkiin suoniini, pullistaa ne pakahduksiin saakka ja virtaa sitten pois, jättäen ne tyhjiksi, kurjiksi ja surkastuneiksi.

»Vakuutan sinulle, Pascal...»

Antaakseen minulle aikaa tyyntyä Pascal tutkii tarkoin pieluksessa olevaa kultakukkasta. Mutta veren vetäytyessä takaisin ovat kaikki voimanikin loppuneet...

»Pascal, vakuutan sinulle...»

Äkkiä muutan mieltäni. Puolustukseni lannistuu. Pascalin silmät, joiden katse on jälleen minuun kiintynyt, tekevät kamppailun lapselliseksi. Ja lisäksi olen liiaksi heikentynyt.

»Pyydän sinulta... Pascal... Pyydän sinulta... Älä estä minua...»

Pascalin laajentuneista kivikasvoista katsoo kaksi silmää minua tuikeasti.

»Estä sinua? Mistä?»

Äitelä ja huumaava aistimus, ikäänkuin suloisen viehätyksen, raukeuden ja kuoleman virta, täyttää minut kokonaan; menetän tajuntani, sorrun pyörtymyksen suloiseen unohdukseen ikäänkuin turvapaikkaan; huuleni mutisevat kuolevan ajatukseni kaikuna:

»Olemasta onnellinen...»

Pascal, kristallikruunu, suuret huonekalut, ikkunoiden kalpea päivänvalo huojuvat äkkiä ylhäältä alas asti. Sitten kaikki on mustaa.

Siitä pistää hitaasti esille liikkumaton loiste, herättää minut, ikäänkuin katkera tuska tulisi hälventämään unen huumauksen: Pascalin silmät tarkkaavat minua. Minun tuskaniko niistä kuvastuu? Vai onko Pascalilla oma tuskansa, kirvelevämpi ja traagillisempi, tuska, jonka voima on vetänyt minut horrostilastani tajuntaan?

»Pascal... Anna minun olla onnellinen...»

Selvästi näin Pascalin kasvojen kauheasti vääntyvän. Mutta kaiketi olen vain uneksinut, sillä tässähän hän on, hentona ja lempeänä, täynnänsä rajatonta heltymystä.

»Olla onnellinen, Marceline? Pikku Marceline-parka... Tahdon, että olisit onnellinen...»

Nyt alkaa suusta suuhun lyhyt, kokoonpuserrettu vuorokeskustelu, joka on kuin sykkivän sydämen kumea edestakainen liike:

»En ole onnellinen, Pascal...»

»Olit ennen.»

»Olin alistunut kohtalooni.»

»Se juuri on onnea, Marceline.»

»Et tiedä, mitä olen kärsinyt. Et ole nähnyt mitään. Et ole käsittänyt mitään. Olen kärsinyt, Pascal...»

»Mitä se tekee?»

»Ja tahdon olla onnellinen...»

»Et tule olemaan onnellinen. Joudut itkemään, niin juuri, itkemään, Marceline.»

»Niin kylläkin. Saan itkeä. Mutta silloin myöskin elän. Koska se on oikeuteni ja koska vaadin palkkani! Tahdon saada maksun, Pascal, kaikesta siitä, mitä minussa on rakkautta, iloa, ajatuksia, kaipuuta... Tahdon saada rakkautta osakseni, Pascal, koska minua ei milloinkaan ole rakastettu! Ja koska tahdon, että minua rakastetaan... Koska mikään muu ei ole mitään, ellei saa rakkautta...»

»Sinua ei ole rakastettu!»

Kuulen naurun, todellisen vihlovan naurun Pascalin valkoisilta huulilta.

»Sinua muka ei ole rakastettu!»

»Ei, minua ei ole rakastettu... Ja minä tahdon rakkautta osakseni... Koska olen erään olennon toinen puolisko ja koska tämä olento huutaa puoleeni... Ja koska minun olemukseni huutaa hänen puoleensa, päästäkseen hänen yhteyteensä!»

»Voi sinua onnetonta!»

Pascal on noussut pystyyn nyrkit ojossa, korkealle yläpuolelleni, suurempana kuin Maxime, suurempana kuin Nicolas...

»Sinä onneton!»

Minkälaisen vamman tai kuoleman nuo nyrkit tuovatkaan tullessaan? Huudan, sulkien silmäni niiden uhatessa:

»Niin... Tapa minut... tapa minut...»

Suoraan uudesta kärsimyksestä, jonka on täytynyt paisua aavistamattani haaveen keskellä, nousee huutoni:

»Kuolisin niin mielelläni!»

Onko mahdollista, että kaikki tämä onnellisuus on herättänyt tämän huudon... Yläpuolellani hurjat kasvot vääristyvät, taas nuo kauheat värähdykset. Ah, tällä kertaa näin sen hyvin... Sitten nyrkit vapisevat, laskeutuvat alas.

Ei väkivaltaa, ei huutoja, ei iskuja eikä kuolemaa.

Pascal vaikenee kädet ristissä. Hän katselee sitä alhaista inhimillisen kurjuuden kappaletta, jollainen nyt olen kyyristyneenä pieluksien väliin.

»Voi pikku... pikku... pikku Marceline-parkaa...»

Jokainen näistä säälin ja hellyyden sanoista putoaa kuin kellon läppäys, kuin tuomio sielulleni ja esiin raadellun salaisuuteni päälle...

»Minua ei tarvitse surkutella, Pascal! Miksi säälittelet minua? Minua ei tarvitse surkutella! Pian minusta tulee rikas, Pascal! Et tiedä, kuinka tahdon olla rikas!...»

Lievä kuume tulee avukseni ja tekee minut vahvaksi, nousen tukien itseäni molemmin käsin pieluksiin:

»Minä kostan, Pascal! Kostan kaikesta siitä mitä olen uneksinut, tahtonut ja toivonut... kaikesta, mitä minulta on puuttunut, kaikesta siitä, mikä minulle on tuottanut pettymystä. Kostan siitä, että olen hetkisen uskonut rakastavani Maximea, koska olimme nuoria ja hän halusi saada minut. Kostan tästä häpeästä. Tästä vieläkin suuremmasta häpeästä, että olen myöntynyt pitämään itseäni onnellisena...»

Pascal keskeyttää minut hiljaa, ojentaen käsiään:

»Ah, vaikene, Marceline... Vaikene... Sinä et ole koskaan puhunut näin...»

Hän lisää vielä hiljaisemmalla, särkyneellä äänellä:

»Ei saa puhua sillä tavalla. Siitä puhuminen, näetkös, on häpeällistä...»

»Häpeä on kärsiä sitä, Pascal!»

»Ei», väittää Pascal, »ei».

»On! Ja minä puhun siitä. Minä olen täynnä vihaa ja tarvetta siitä puhua...»

Silloin Pascal painaa päänsä alas ja antaa minun puhua. Hän kuuntelee ääneti, käsi silmillä, kun kiihkeästi jatkan houreitteni kuvailua. Kun vihdoin vaikenen, sanoo hän pitkän tauon jälkeen:

»Kyllä. Tiedän. Valitetaan. Tunnetaan tuskaa. Tahdotaan vapautua.»

Hän katselee kauas, etäisyyteen, jota en tunne.

»Kyllä. Se tuottaa kovin suurta tuskaa.»

Voi noita Pascalin surullisia, onnettomia ja kärsivällisiä silmiä...

»Köyhät, sairaat, perinnöttömät... Ne, jotka kärsivät rakkaudesta... He kaikki tahtovat kostaa, tahtovat kaikki saada korvauksen. Mutta elämä ei kosta teidän puolestanne, Marceline... elämä ei suo teille korvausta...»

Hän kääntyy minuun päin, kasvot kauttaaltaan vääristyneinä.

»Elämä on julma, tyly ja epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan sääli. Se tuottaa maailmaan ihmisiä, köyhiä, raihnaisia ja naurettavia ihmisiä ja istuttaa heihin kaikki kaihot ja halut... ja rakkauden... rakkauden...»

Hän keskeyttää puheensa tahdonponnistuksella, kuten mies, joka äkkiä tajuaa humaltuneensa ja pysähtyy lavertelussaan, silmät tuijottavina ja hampaat yhteenpuristettuina. Sitten hän sanoo hiljaa, värittömällä äänellä:

»Malta. Tuli sammuu. Minä panen sinne halon.»

Se puuha kestää kauan. Ja päivä painuu mailleen.

Pascal tulee takaisin.

»Mutta vielä on muutakin, Marceline. On totisesti. Jumalasi, pienokaiseni. Hän antaa näille köyhille, näille perinnöttömille naisille, jotka pysyvät uskollisina ihanteelleen, syvän rauhan, jotakin, mikä suo heille korvauksen, jotakin, mikä kostaa heidän puolestaan jotakin, mikä sallii heidän elää...»

Pascalin kasvot... häipyyköhän niiden kaamea ja samalla suloinen loiste milloinkaan muististani?

Perin yksinkertaisesti Pascal jatkaa:

»Et siis käsitä, pikku raukkani... Milloinkaan et olisi onnellinen... Koskaan et voi siepata itsellesi tuota onnea... Koko puhdas menneisyytesi on ripustettu kaulaasi...»

Syvässä hiljaisuudessa Pascalin sanat vaimenevat pitkiksi kaiuiksi.

* * * * *

»Nyt ottakaamme valoa. Kutsu lapset.»

Hän menee pronssisen lampunkannattimen luo ja kumartuu kääntämään nappulaa. Varjostimen keltaama voimakas valo leviää äkkiä yli koko huoneen.

»Niin juuri. Usko minua. Kutsu tänne lapset. Minä, näetkös, lähden pian pois.»

Huudan häpeissäni ja tukahtuneella äänellä: »Pascal!»

»Ei», vastaa Pascal, »minä olen lopettanut. Meillä ei ole enää toisillemme mitään sanottavaa...»

Ääneni kohoaa uudelleen, vapisee ja särkyy.

»Pascal... malta. Kyllä minulla on sinulle sanomista... Minulla on sinulle sanomista, Pascal. Voi, en tiedäkään, mitä kaikkea minulla on sinulle sanottavana...»

»Sinulla ei ole mitään minulle sanottavana, Marceline. Usko minua, sinulla ei ole mitään minulle sanottavana.»

Hän lisää:

»Ei saa sanoa koskaan mitään... ei mitään... ei mitään... ei mitään...»

Kuulen äänettömyyden värähtelevän ja lämmön ja Pascalin sanojen. Onko totta, ettei saa mitään sanoa... ei milloinkaan... ei helliä sanoja, ei lupauksia eikä valoja, jotka juovuttavat ihmisen, jotka saavat ihmisen häipymään elämästä, elämän kurjuudesta, elämän jäätävästä kylmyydestä, jotka siirtävät ihmisen unelmaan, hetken todellisuuteen... Onko totta, ettei mitään ole sanottavana, ei tuotavana esille, ei huutoja, vastustusta, vaikeroimista... Onko totta, ettei ole onnea eikä paratiisia... Onko totta, että Pascal on näin kärsinyt... sanomatta mitään... mitään... mitään...

Kohotan silmäni. Suljen ne sitten.

»En tiedä. En tiedä mitään. Olen liiaksi tuskissani.»

Ja torjun luotani Pascalin, ikäänkuin hän olisi se ajatus, omatunto, elämä, joka tuli tielleni vastukseksi, joka hangoitteli minua vastaan eikä tahtonut antaa minun olla vapaudessani, iloisena, voimakkaana ja onnellisena.

»Mene pois... mene pois...»

Kasvoni painuvat äkkiä käsieni turviin, ja Pascalin sanat nousevat huulilleni, samat surkeat sanat, jotka sinkosivat hänen sydämestään, kun hän näki kurjuuteni:

»Mene pois... pikku... pikku... pikku Pascal-raukka... Voi, mene pois...»