Pyhän Neitsyen kuukausi. Kukkia, muminaa, rukousnauhojen helinää, sydämen lempeyttä ja puhtautta, luonto kirkas kuin aamu...

Järjestäessäni äskettäin papereitani löysin hukkaan joutuneita vanhoja kirjeitä. Eräs, joka oli kirjoitettu punasinervällä musteella malvanväriselle paperille, puistatutti sydäntäni kuin kaukaisen kellon äkkinäinen kutsu. Se oli ensimmäinen morsiamenkirjeeni, kirjoitettu kymmenen vuotta sitten kahdeksantoistavuotispäivänäni; olin menossa naimisiin Maximen kanssa. Äiti oli riemuissaan, talo juhla-asussa. Maxime oli juuri tullut isänsä seuraajaksi tehtailla. Koko maailma hymyili, onnitellen meitä. Maxime oli kookas, ja hänellä oli mustat silmät; kun hän katseli minua, vapisin hiukan enkä häntä tuntenut. Kiinnitin häneen lukemattomia haaveita. Ja kirjoitin hänelle venytetyllä persoonattomalla käsialalla kovin arkoja ja ylpeitä kirjeitä, joita kaikkia kannatti toivo rakastaa häntä.

»Ah, hyvä Jumala, Pascal, mitä muistutatkaan mieleeni...»

Mutta Pascal onkin kaikessa viattomuudessa nukahtanut nuoreen heinikkoon, jäsenet koukussa ja suu auki; hän näyttää nieleskelevän sinistä taivasta. Kaikki tuo on niin kaukana, ja kevät on suloinen lasteni ympärillä...

»Älkää kiistelkö, rakkaani. Älkää herättäkö Pascal-setää. Eikö Boula ymmärrä leikkiä? Keksikää jokin toinen!»

Sassy selittää minulle hikisenä, kiihdyksissään, vaaleat hiukset hajalla, ettei ole olemassa muuta leikkiä, että ainoastaan tämä leikki antaa hänen elämälleen arvoa. Boula taasen istuen heinissä pyylevästi jalat ristissä, pää olkapäihin painautuneena, julistaa leikin olevaa tyhmää »mielikuvitusta», tyttöjen konsteja, joissa ei ole perää. Totte poimii itsekseen kylvömailasia, erillään toisten pahuuksista, käsivarret ja reidet ilmassa.

Luettelen toisia viehättäviä leikkejä, mutta Boula mutisee halveksien, että nekin ovat »mielikuvitusta», ja Sassy sopertaa vapisevin huulin, ettei hän leiki enää mitään, että hän on kyllästynyt elämään ja muuhunkin, kaikkeen, kaikkeen!

»Katso, äiti! Boula musertaa koko heinäparankin...»

Ja koska Sassyn tuska on liian raskas, heittäytyy hän nyyhkyttäen rintaani vasten.

Niitty kuvastuu vihreänä harjanteena taivaalla; sen toisella puolen voisi olla maailman loppu. Totte poimii kylvömailasia, ja hyönteiset surisevat hienosti. Mutta hyvin kaukana muistuttaa käki mieleen, että siellä on olemassa vielä jotakin: metsiä, kyliä, vainioita, maaseutua...

Pascal on herännyt meluun; hän jää koukkuiseen asentoonsa, mutta hänen suuret vaaleat silmänsä ovat auki.

»Sassy, mene hakemaan piippuni ja veitseni. Matkalla laske, montako sittiäistä näet, montako heinäsirkkaa kuulet, ja laske myös kaikki valkoiset kivet, jotka Justin on meidän mieliksemme unohtanut soraan.»

Sassy lähtee tehtävää suorittamaan nikoitellen vielä, mutta silmä tarkkaavaisena, suunnaten päänsä puoleen ja toiseen kuin pieni vilkas lintu.

Kerran kuusi tai seitsemän vuotta takaperin minäkin itkin niin kovasti, että Pascal, joka oli tulossa vierailulle luokseni, harppasi ylös portaita hengästyneenä, kauhistunut ilme silmissä. »Mitä on tapahtunut? Oletko satuttanut itseäsi?» Kun hän sitten näki minut jäsenet ehjinä, lyyhistyneenä pöytää vasten kasvot ristiinpantujen käsivarsien välissä, katseli hän minua ääneti, istuutui, sytytti kolme savuketta ja heitti ne tuleen ja sanoi minulle: »Marceline, mene hakemaan kaunis vauvasi ja tuo hänet tänne kauniin uunivalkean ääreen. Matkalla laske lukumäärältään ne esineet, joista pidät ja jotka ovat kauniita, mukaanluettuna pianosi ja kirjastosi, ikkunasi, josta näet kaistaleen taivasta, ja suuri kuvastin, josta peilailet terveyttäsi ja nuoruuttasi.»

Totten polvihousujen valkoinen takamus on kuin suuri pyöreä kaunokki vihreällä niityllä laskiessaan ja noustessaan hänen poimintansa aikana. Ympärilläni on ruoho lämmintä, ja lämmenneen apilan ja kylvömailasen tuoksu leviää suloisesti. Niin... olen laskenut kauniit esineeni: niitä on paljon; niitä on kylliksi tyydyttämään tämän onnenkaipuun, jonka olen ammentanut unelmieni äärimmäisestä pohjukasta.

Pensasaidan varjosta tavoitan välipalaa sisältävän pajukorin: ruisleipätorttuja ja mansikoita, ensinmainitut kiedottuina suureen kaalinlehteen. Pyylevän Boulan äsken niin ikävystynyt katse vilkastui: tämä ei ilmeisestikään ole »mielikuvitusta».

Silloin kuuluu aidan takaa huutoja, ja Sassy tulee näkyviin, uudelleen mitä surkeimman tuskan vallassa. Hänen loukkaantuneesta polvestaan tipahtelee pienoisia veripisaroita.

»Minä juoksin... siellä oli kolme sittiäistä, setä Pascal... ja kymmenen valkoista kiveä, loistavia kuin marmori... vielä kaksikymmentä pientä, ehkä enemmänkin, kun niitä oikein hakee...heinäsirkkoja oli liikaa, niitä en laskenut... Olin niin mielissäni... Kas tässä on piippusi, mutta, veitsesi hukkasin... juoksin, olin niin mielissäni ja ylpeä... Silloin kompastuin suuren omenapuun juurta vasten... se koskee, äiti, se koskee...»

Nopeasti setä Pascalin englantilainen vetolaastari ja suudelma haavoitettuun paikkaan kivun poistamiseksi... »Katsohan välipalaa, Sassy, maukasta välipalaa mansikkoineen...»

Mutta Pascal pysyy kerrassaan vakavana. Hän on sytyttänyt kelpo piippunysänsä. Hänen litteä otsansa poimuttuu kolmeen töyhdönmuotoiseen ryppyyn. Hän katselee minua salavihkaa ja alkaa räpytellä silmiään. Hän mutisee omissa mietteissään:

»Sassykin oli niin mielissään... ja sitten hän kompastui suuren omenapuun juurta vasten... hän kaatui... ja se tekee niin kipeää...»