Sunnuntai. Kellot soivat laajalti pitkin maaseutua. Kaikkialla näköpiirissä tuikkivat pienet kylät kuin kotoiset tähtiryhmät. Puolipäivän messu. Talonpoikaisnaisten nauhoilla koristettuja hattuja, ihon ja saippuan tuoksua. Urut ovat ahdashenkiset ja lukkari vailla ääntä. Tulemme sisään kuin juhlakulkueessa, Maxime etunenässä kastanjanruskeassa puvussaan, niska irtokauluksen päälle pullistuneena. Liikettä, uteliaisuutta, vihamielisyyttä. Nicolas ja Christine ovat kuorissa, hentoina ja hartaina...

Ah, mieleni on niin tuskainen... niin tuskainen. En uskonut, että joutuisin sellaisen tuskan valtaan. Miksi sitten olen niin tuskainen? Tässä on kirkko, lempeä, ystävällinen ja neuvova kirkko. Laukean kasvoilleni kädet ristissä, yhdyn rukouksiin, olen sydäntäsärkevän uhrin ilmenemismuoto. Rukoilen, maahan vaipuneena, äärimmäisen nöyränä. Mitähän on hartaudessani huomaamattomasti muuttunut? En edes Jumalalle voi avata tätä salaperäisiä sydäntä; siinä pyörii äärettömyys, joka murtaisi esteet tieltään, peittäisi minut tulvaansa ja peloittaisi minut sellaisella sekasorrolla, etten saa siitä selvää enkä tahdo oppia sitä tuntemaan...

Sunnuntaiaamiainen. Paistia, peltopyynpoikasia ja burgundinviiniä. Lapset ovat uuteloita, lautasliina kaulassa, katse harhailevana. Lempeästi paistava aurinko saa kulkiessaan ruutujen läpi raskaan hohteen, valaisten hehkullaan pullojen kauloja, pöytään järjestettyjen lautasten ympyrää ja kullanväristä päärynäkasaa; sivulla pullistelee melooninkupu ikäänkuin valmiina räjähtämään suuresta lämmöstä.

Maxime juo ääneti, suonet sinisinä, silmät ulkoilevina ja kädet nyrkissä pöytäliinalla. Kello lyö kaksi.

Joka sunnuntai olen kahdeksan vuoden aikana näin istunut suorana tuolissani Maximen edessä, kuunnellen kuinka hetket lyövät. Näen hennot lapseni pöhöttyneinä ja kyllästykseen asti syöneinä, heidät, joita ruokin vihanneksilla ja keveillä puuroilla, silmissään lievä, samea, liharuuista ja viinistä johtuva kuumotus.

Kahdeksan vuotta jo... Ja tänään tämän suljetun ja lukitun sydämen pohjalta nousee ääni, joka sanoo: »Ei, en kestä sitä enää. En kestä sitä enää...»

* * * * *

Pöytäliinaan on ilmestynyt reikä, ja hedelmäkauppiaalta on saatu pilaantuneita päärynöitä; Maxime korottaa ääntänsä. Hänen äitinsä ei jättänyt näitä asioita palvelijoiden huoleksi. Vastaan pää painuksissa ja kumealla äänellä, purkaen sitä pahansuopaisuutta, joka olemuksessani herää. Maxime sivaltaa vastaiskuja. Yhdellä silmänräpytyksellä lähetän lapset puutarhaan. Välillämme kuuluu väittelyn melu, inhoittava, alhainen meteli, joka häpäisee kaiken kodissamme saavutetun arvokkuuden.

Ja sydämestäni nousee taas ääni, joka lyö yhä kovempaa, niinkuin vasara alasimelle:

»Ei, en kestä tätä! Ei, en kestä tätä!»

Kun sitten ojentautunut pääni liikahtaa, on Nicolas äkkiä ilmestynyt ovelle.

Nicolas on kuullut...

Sanat ja eleet joutuvat sekasortoon, sillaikaa kun veri vetäytyy pois aivoista. Ah, mikä häpeä ja tuska tässä loukatussa kodissa...

Nicolasin katse kohtaa minun katseeni.

Tuntuu siltä kuin sieluni seinä repeäisi; paljastunut sieluni jakautuu pohjia myöten Nicolasin katseesta.

Jotakin syvää ja vahvaa tunkeutuu minuun... voimallinen suloisen hellyyden tunne... voimakas ja rauhallinen tahto, joka ympäröi minut, sulkee syleilyynsä ja lannistaa alastoman, vapisevan ja turvattoman sieluni.

Saan pitkin päivää kokea tätä Nicolasin katsetta avoimeen sieluuni, ilman mielenliikutusta ja ilman tietoisuutta. Elän horrostilassa ikäänkuin talvehtiva eläin, joka nukkuu ja kuitenkin tietää heräävänsä jonakin päivänä.

Ilta on tullut rajoittamattomana ja vakavana. Herättääkö se minut, ja sanooko se minulle kaiken sen, mitä tiedän ja mitä en tahdo tietää? Sekö avaa tietoisuuteni kätketyt sulkuluukut?

Sielussani nousee ja kasvaa levottomuus, kiihtyy kuin tuhoa tuottava tuuli, paisuu, hajoittaa, tuhoaa, yltyy ja kieppuu, kohoaa vieläkin...

Salaperäisenä pyörii sydämeni syvä ja sinetöity ovi näkymättömillä saranoilla. Ensiksi siellä on pitkällinen väristys, empivän ja ulappaa arastelevan vapaan veden pyörre; sitten suoneni saavuttaa hekumallisesti virtaava vedenkieleke; vetten kohina seuraa sitä heti, ja ne virtaavat edelleen. Sieltä tulevat suuret hyökyaallot jälkimaininkeineen, muurinmurtajan iskut, pärskeet ja kuohut... Siinä on kaikki se, mitä säilytin suljettuna itseeni ja mikä tuotti niin paljon tuskaa.

Ah! Koko sydämeni on laajentunut; olen vaipunut tulvan alle, lannistunut ja huumaantunut.

Ystäväni... Oi, Nicolas!

Ristiin pannut ja yhteenpuristautuneet käteni eivät voi estää tätä Nicolasin valtausta. Olen kaikkineni tulvan alla, Nicolasilla kyllästetty, huumattu...

En voi enää torjua sinua... rakastan sinua... rakastan sinua.

Mitä ovat hyödyttäneet nämä tuskat, nämä lupaukset, nämä suljetut katseet, nämä sanat, nämä hillityt äänet, nämä muurien sisään suljetut elämät, jotka on opetettu toinen toistaan vastaan ja joiden rakkaus virtasi salakavalasti ja irroitti liitoksistaan jokaisen kiven, jyrsien tiilet ja muurilaastin, kunnes kaikki sortui äkkiä ja kunnes tahtomme luhistuvien muuriparkojen tuho sittenkin tuli?

Muurit, portit, saranat ja lukot, kaikki on antanut perään, murtunut ja sortunut, ja minut on temmattu mukaan, uponneena sekasortoon ja suloiseen nautintoon.

Kyllä, niinä olen sinun... Kyllä! Minä olen sinun...

Niin, minä tunnen olevani nöyrän ja kuninkaallisen ylpeä siitä, että rakastan sinua, että olen vihdoin antautunut onnelle rakastaa sinua! Näin saan elää ihmeen parantamana jumalallisen puhtaasta rakkaudesta...

* * * * *

Pimeydessä, joka laajenee ympärilläni, kohoan jälleen ja kasvan verkalleen, otsa illan ilmalle alttiina. Minusta tuntuu kuin kirkkauteen pukeutuneena valaisisin yön.