Kuinka suloinen onkaan tämän syksyn katoavainen kauneus, joka painaa leimansa sieluun, panee voimat heikkenemään ja iskee sydämeen tuskaisesti...

Pian palaamme kaupunkiin.

Maxime ei pidä lehtien putoamisesta, sillä silloin haravoidaan ja lakaistaan; se on soran rapinaa ja kuivien lehtien kahinaa, mutta punaisia ja keltaisia lehtiä putoilee yhä.

Matka-arkut ovat auki; kamfertti ja naftaliini tuoksuvat. Suuret nurmikoille levitetyt matot kaikuvat kovista iskuista kuin kumeat malmirummut.

»Ei, rakkaani, ei, älkää tulko minun lähelleni. Äidillä on surua, ja äiti on hyvin kiireissään.»

Voi, tämä soran rapiseminen haravan piikkien alla tuntuu kuin auringon haravoimiselta.

Ei, en tahdo kuunnella tätä... Se on kauheata ratinaa, kun haravoidaan aurinkoa, joka menee pois syksyn kerällä, ainiaaksi...