Kevät tulikin tavallista aikaisemmin.

Suotuisain ilmain vallitessa oli saatu kaurat ja ohrat kylvetyiksi, ja tänään oli juuri parahiksi ehditty perunat istuttaa.

Martti, Jaakkolan talon isäntä, seisoi avatun akkunan ääressä ja katseli tyytyväisenä siihen näkyvää toukopeltoaan. Hän oli juuri tullut saunasta ja hengitti mielihyvissään illan kosteahkoa, raikasta, mullalle tuoksuvaa ilmaa.

Keittiöstä kuului tänne isännän kamariin palvelustyttöjen iloista puheensorinaa ja astioiden kilinää. Pihalla vihreällä nurmella, johon vielä viistosti sattuivat mailleenmenevän auringon säteet, lojuivat rengit velttoina äskeisen kylvyn jälkeen ja tupakoivat. Tarhassa kalahti silloin tällöin lehmän kello, kuului hyttysten heikkoa yninää, ja jossain kauempana kylällä haukahteli koira.

Martin voimakkaat, levolliset kasvot vetäytyvät pieneen hymyn kareeseen, kun hän näki palvelustyttöjen alushameisillaan ja paljaat jalat vilkkuen juoksevan pihan poikki joen rannalle saunaan ja kuuli heidän hilpeästi tirskuvan jollekin sukkeluudelle, jonka joku rengeistä heille ohimennen viskasi.

Hän avasi toisenkin akkunan, niin että lämmin leyhkä pääsi virtaamaan läpi huoneen. Maantie kulki aivan talon vieritse, välillä oli vain pari kolme syltä leveä puutarhakaistale, missä kasvoi muutamia omenapuita ja marjapensaita. Lyyli oli ne laittanut kauniiseen kuntoon, kääntänyt maan niiden juurelta, lannoittanut ja haravalla sirosti tasotellut. Aivan akkunan alle hän oli valmistanut muutamia somia ruutuja keittiökasveja varten.

Martti hymähti hyväntahtoisesti. Kaikkeen se Lyyli ehtiikin, hoitaa sisätalouden, huolehtii karjanhoidosta ja vielä ahertaa puutarhassakin. Hän itse ei ollut puutarhaan koskenutkaan, se oli äidin kuoltua saanut kasvaa omissa oloissaan, ruohottua ja sammaltua. Mutta kauniiltapa se näytti sentään noin siistittynä ja kunnossa.

Maantiellä näkyi ajavan muutamia pyöräilijöitä. Nähdessään isännän akkunan ääressä pysähtyi eräs heistä ja alkoi jutella hänen kanssaan pyöräänsä nojaten ja hikeä otsaltaan pyyhkien.

Se oli naapuritalon, Mattilan isäntä, nuori, iloisen näköinen mies.

— Olemme olleet tarkastelemassa kilpailuun ilmotettuja juurikasvimaita. Mikset ole sinäkin ottanut siihen osaa?

— Mitäpä minä, tuumaili Jaakkola harvakseen, vetäen paksun savupilven äsken sytyttämästään sikarista.

— Mitäpä minä, mitäpä minä! matki toinen. — Jos jokainen ajattelisi sinun laillasi, niin pian loppuisivat lehmät navetoista ja lantapatterit pelloilta.

— No jokohan, hymähti Jaakkola.

— Ei silti, ettei sinun maasi ja karjasi olisi hyvässä kunnossa. Mutta katsos, niitä on vielä paljon meidänkin kylässä, joita tällaiset kilpailut kannustavat ja joille ne ovat tarpeen.

— Niin kai. — Jaakkola imaisi pitkän savun. — Mutta antaa niiden nuorempain yrittää.

— Nuorempain. Mies on tuskin puolivälissä neljättäkymmentä ja puhuu jo kuin harmaapäinen vanhus. Eukko sinun pitäisi ottaa, niin nuortuisit.

Jaakkola naurahti toisen touhulle, mutta Mattila ei hellittänyt:

— Niin, eukko. Näethän jo tuosta puutarhastasikin, mitä nuoren naisen käsi vaikuttaa. Ennenhän se oli kuin mikäkin hautausmaa. Kuka tietää, vaikka jo sillä silmällä katselisitkin sitä...

— Älä höpise, vaan käy sisälle tupakoimaan.

— Kiitos, mutta en nyt jouda, sillä konsulentti lupasi tulla meille yöksi. Tule sinäkin sinne! On vielä jotain pullonkin pohjalla. Pidettäisiin hauska ilta.

— Toisella kertaa, vastasi Jaakkola. — Ei haluta tällä haavaa.

— Miksei haluta? Tule pois vaan. Vai aiotko — kysäisi Mattila ilveillään, hypätessään pyörän selkään — aiotko lähteä tavanmukaiselle kesämatkallesi?

— Kuka tietää, tuumi Jaakkola itsekseen, jääden katselemaan akkunanpieleen nojaten.

Mattila polki kovaa vauhtia ja näkyi jo kääntyvän talonsa pihalle.

— Ottaa eukko! Lähteä kesämatkalle! myhäili hän istuutuessaan keinutuoliin ja tuprutellessaan savuja sikaristaan.

Siitä sitten ajatus alkoi kulkea. Elpyivät vanhat muistot, heräsi vanhoja mielikuvia, syntyi uusia.

* * * * *

Hän oli Jaakkolan lapsista nuorin. Vanhempien kuoltua hän oli joutunut ostamaan kotitalon toisilta perillisiltä, jotka jo olivat ehtineet lähteä lentoon ja pesiytyä mikä minnekin. Vanhin, Amanda, oli emäntänä Loimaalla, Iisakki oli nainut toiselta puolen pitäjää nuoren, varakkaan lesken valmiine taloineen ja lapsineen, ja Kustaa hääräili isäntänä tuolla metsänreunassa puuntavassa Mäki-Uotilassa. Martti oli vasta palannut Hämeenlinnasta sotapalvelustaan suorittamasta, kun äitimuori kuoli, ja kun toisilla perillisillä jo oli vankat olot ja talot kullakin, joutui kotitalo hänelle.

Kymmenen vuotta hän oli nyt hallinnut taloaan ja sen ajan kuluessa suorittanut toisten perillisten osuudet. Hän ei ollut raskinut paljon kajota metsään — siellä kasvoi komeita punakylkisiä petäjiä ja harmaanaavaisia kuusia kyllälti — vaan oli yrittänyt ottaa maasta ja karjasta irti sen minkä tarvitsi, ja oli siinä niin onnistunutkin, että nyt oli jokseenkin velaton mies.

Mutta niinpä olikin aika kulunut niin tyystin työhön ja toimeen, ettei häneltä sitä ollut paljoakaan liiennyt huvituksiin, joihin hänellä muuten ei koskaan ollut erikoista haluakaan ollut.

Hänen tavanmukainen kesämatkansa!

Hän tiesi kyllä, että kylällä sille hyväntahtoisesti naureskeltiin ja pilaakin siitä laskettiin, mutta hän ei voinut sille mitään, että hänen kerta vuodessa, tavallisesti heti kevättöiden ja kylvöjen päätyttyä, piti päästä hieman tuulettumaan. Tuon matkan jälkeen tuntui talvikin hauskemmalta vastaanottaa, sillä paitsi tätä kesämatkaansa hän ei juuri muuta liikkunutkaan. Pari kertaa pikimmältään Turussa vuoden mittaan ja joskus vuosien väliajoilla sukulaisissaan.

Hänen kesäinen matkareittinsä kulki säännöllisesti Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Turkuun ja sieltä kotiin. Uskollisesti hän oli yhdeksänä kesänä kulkenut tämän reitin. Vain kerran hän oli sen jättänyt kiertämättä, käväisten sensijaan Tukholmassa erään halpahintaisen huvilaivamatkueen mukana.

Hän piti yksinäisyydestä. Siksi hän matkustikin aina ilman seuraa, vaikka väliin yksi ja toinen pitäjän nuorista isännistä olisi mielellään lyöttäytynyt mukaan. Mutta yksin, silloin vasta ihminen tuntee olevansa vapaa, ajatteli hän. Saa olla kuten tahtoo ja mennä mihin tahtoo, vaikka hän ei mennyt muualle kuin Hämeenlinnaan, Helsinkiin ja Turkuun... Hän istui vakavana junassa sikaria poltellen, kuunteli naapurien tarinaa ja itsekin otti siihen osaa, pistäysi Toijalassa kolmannen luokan ravintolassa ja söi pari voileipää, ryypäten puolikkaan olutta palan painikkeeksi, ja junan saapuessa Hämeenlinnaan hän jo seisoi valmiina ja sotilaallisen ryhdikkäänä vaunusillalla.

Hämeenlinna... Se oli hänen mielestään paras ja hauskin kaupunki, ja siellä hän matkallaan kauimmin viipyikin. Kaikki hänen hauskimmat muistonsa liittyivät tähän kaupunkiin, nuoruuden ja sotilasaikain muistot... Hän tutki joka kerta tarkkaan Aulangon, katseli kaupungin puistot ja kulki katua alas, toista ylös. Siirtyi kasarmien luo ja viipyi siellä tuntikausia. Sielläpä siellä hän aliupseerina aikoinaan komenteli nahkapoikia... mutta toiset ja vieraat ovat siellä nyt olijat. Ei kaiu iloiset sotilaslaulutkaan sieltä enää, mitä surullista veisannee tuokin poika tuolla akkunassa... Toiset ihmiset, toiset tavat... Kas noita hulttioita, kun ovat antaneet portin rappeutua, ja vahtikoppikin on värinsä menettänyt... Kulkiessaan puistoissa hän muisteli menneitä iloisia päiviä... Tässä penkillä, tämän vaahteran alla hän ensi kerran halaili Hilmaa, ja tuota käytävää pasteeraili Marin kanssa kuutamoilloin ja syötteli sille rinkilöitä ja makeisia... Missä maailman kolkassa mahtavat nekin tyttöheilakat nyt olla...? Ähää, naapurit ja kylänmiehet, ei tämä poika sentään olekaan ollut sellainen jöröjukka kuin ehkä luulette... Se sotilastakki... ette te siviilimiehet kykene sotilaan rinnoille näissä... näissä lemmenasioissa, — lopetti hän hymähtäen vanhoille muistoilleen.

Emäntä sinun pitäisi ottaa, niinhän se Mattila sanoi, jatkoi hän ajatustaan. Todella, olihan hän sitä tuuminutkin. Taloudenkin kannalta se olisi tarpeen. Täti, joka oli hänen talouttaan hoitanut, oli vuosi sitten kuollut. Niin kauan kuin täti eli, ei hän ollut huomannut emännän välttämättömyyttä. Mutta kun täti kuoli, ei hänellä ollut ketään, kenen puoleen huolineen ja asioineen kääntyä. Veljistään ja sisarestaan hän oli jo ehtinyt vieraantua, ja Lyyli taas... niin no, hän oli sentään vieras, niin hyvin kuin muuten toimensa hoitikin.

* * * * *

Hän havahtui, kun Lyyli tuli laittamaan hänen vuodettaan. Hän tarkasteli tyttöä salaa tämän siinä puuhatessa. Hän oli vuoden varrella oppinut pitämään Lyylistä hänen ahkeruutensa ja hiljaisen käytöksensä takia.

Mutta hän ei ennen ollut sentään huomannut häntä näin miellyttäväksi. Hän oli solakka ja täyteläinen, ruskea tukka kiilsi kylvystä vielä kosteana, ja poskilla oli terve puna. Tasaisesti kohoilevan poven pehmeät muodot kuvastuivat selvästi valkoisen paidan läpi. Hän ei ollut huolinut enää saunasta tultuaan pukea puseroa ylleen ja oli paljain jaloin.

... Hänestä taitaisi saada hyvän emännän? Ei mutta siitähän riittäisi ihmisille puhumisen ja leikin aihetta: hän, suuren talon isäntä, joka saisi kenen tyttären hyvänsä, naisi Lyylin, emännöitsijänsä... Antaisi heidän vain puhua ja ilvehtiä, mitä hän niistä välittäisi... Pääasia on, että tyttö on hyvä ihminen, olkoonpa sitten talon- tai torpantytär... Mutta mahtaisiko tyttö hänestä välittääkään, tällaisesta jurosta köriläästä?

Hän tunsi mielensä niin kevyeksi hauteessaan tällaisia ajatuksia, että hänen täytyi hyrähtää hiljaiseen nauruun. Lyyli katsahti kysyvästi häneen.

— Mitä se isäntä siinä itsekseen ilakoi? uteli hän ihmeissään.

— Arvaa! virkkoi hän hilpeästi.

— Kunhan ei vaan olisi naima-asiat mielessä, tokaisi Lyyli käsi oven rivassa.

— Sinäpä sen sanoit, kiusotteli Jaakkola. — Eikö sillä Lyylillä vielä ole sulhasta tiedossa?

— Kaikkea vielä, nauroi Lyyli mennessään itsekseen ihmetellen muulloin niin harvapuheisen isäntänsä hilpeätä tuulta.

* * * * *

Jaakkola koetti saada unesta kiinni, mutta se ei ottanut onnistuakseen. Hän vääntelehti ja kääntelehti, koetti olla mitään ajattelematta ja tuijotti pitkät hetket kattoon...

Puhelin soi.

— Perhanan pojat! kirosi hän sängystä noustessaan.

Hän aavisti kuka soitti, sillä hän tunsi Mattilan tavat. Aivan oikein, Mattilahan se oli.

— Ei, en viitsi enää näin myöhään... Ei, kaikki on lopussa... En sittenkään... Kuinka vaan haluatte.

Hän väänsi loppusoiton, veti housut jalkaansa ja pani tupakan.

— Perhanan pojat, jämäsi hän keinutuolissa kiikkuessaan. — Eivät anna yörauhaa, vaan soittaa ritkuttavat läpi yön... Tietysti ne vielä kompuroivat tänne... Kas niin, siinä ne jo ovatkin.

Pihalle suhahti kaksi polkupyörää, ja Mattila ja konsulentti astuivat hiljaa kolistellen sisään.

— Täällä se vain murjottaa ja mätänee siihen paikkaan, kun ei missään liiku! pauhasi konsulentti iloisesti.

Mattila otti taskustaan pullon ja asetti sen pöydälle, Jaakkola löysi piirongistaan kolme lasia ja kävi kellarista muutaman pullon limonaadia, ja jokainen valmisti itselleen mieleisensä seoksen.

Tarinoitiin ja maisteltiin.

Lopulta Mattila alkoi tapansa mukaan kehua vaimoaan, ja Jaakkola kuunteli hartaana. Konsulentti istui keinutuolissa silmät kirkkaina ja vihelteli hiljaa.

— Kyllä minä, sanoi Jaakkola, joka mielellään, niin vanhapoika kuin olikin, puhui naisista, — kyllä minä en vaan uskaltaisi liittäytyä toiseen. Sattuisi vielä saamaan minkälaisen äkäpussin tahansa, ja silloin olisi totinen paikka edessä.

— Mitä sinä, pisteli Mattila. — Mies pelkää jo hameen heilahdustakin.

— Älä, älä, hymyili Jaakkola. — Sinua kyllä on siinä suhteessa onnistanut.

— Mies saa ja mies pääsee minne tahtoo, leventeli Mattila. — Kun minä riiailin ja tytön vanhemmat panivat vastaan, se vain kiihotti minua. Kerran sitte yöllä, hän oli jo makuulla, minä istuin tuolilla hänen vuoteensa ääressä ja valitin kohtaloani. Uhkailin hyppääväni vaikka kaivoon, jollen häntä saisi omakseni. — »Mitä sinä kaivoon hyppäisit, hölmö», nauroi tyttö, »hyppää ennemmin tänne viereeni!» — No, minä hyppäsin sinne, sinne jäinkin, ja sitä mukaa oli asia valmis. — Niin sitä pitää menetellä. Häh!

Konsulentti remahti nauruun.

— Olipa se reima tyttö.

— Mutta voi sitä saada liiankin reiman, vilkastui Jaakkola, jonka kieli oli hieman kirvottunut. — Niinkuin esimerkiksi velipoikani, tuo Mäki-Uotila. Sillä sitä vasta on morakka muija. Käydessäni äsken siellä jouduin kuulemaan heidän kotihartauttaan. Jo porstuaan kuului emännän kiivas ääni, mistä lie turhasta suuttunut, ja isännän hätäinen, puolusteleva puhe. — »Hiljaa!» jyrisi emäntä. »Minä tässä talossa komennan. Äläkä luulekaan minun miestä pelkäävän, vaikka hametta kannankin... ehei!» Ja sitten jalka paukahti lujasti lattiaan... Sellaisen akan kanssa mies on helisemässä.

Kaikki nauroivat.

— Mutta kun ei valitse sellaista, tankkasi Mattila.

Ja sitte hän alkoi selitellä, mistä hyvän vaimon tuntee. He syventyivät kaksin pohtimaan tätä pulmallista asiaa, mutta konsulentti ei viitsinyt kuunnella heidän juttujaan, vaan pistäytyi pirttiin selittämään talon voudille turnipsinviljelyksen siunauksia. Istuen voudin sängyn laidalla ja takoen käsin polviaan hän puhui kovalla äänellä ja innostuneesti. Vouti nojasi päätään kyynäsvarteensa, imi konsulentilta saamaansa paperossia, kuunteli ja muhoili. Muurin vieressä olevasta tyttöjen sängystä kuului tukahutettua naurun tyrskettä, kun tytöt peittonsa piilosta kuuntelivat konsulentin kovaäänistä esitelmää ja voudin myhäilevää myöntelemistä.

Aurinko jo loisti idän taivaalla, kun vieraat poistuivat.

Jaakkola antoi akkunan jäädä auki, ja päästyään vihdoin uneen hän oli yhä kuulevinaan Lyylin heleän naurun.

Aamulla hän läksi kesämatkalleen Hämeenlinnaan, Helsinkiin, Turkuun...