Keskustelu oli tauonnut.

Äidin sukkapuikot helisivät hiljaa. Veli tupakoi juron näköisenä penkillä akkunan alla, ja veljen vaimo istui jakkaralla uunin edessä kuorien perunoita.

Lyyli keinutteli polvellaan veljen pikku tyttöä hyräillen hiljaa.

— Ei ole mitään moittimista, hyvä on minulla paikka Jaakkolassa, virkkoi hän vihdoin äskeisen keskustelun päätökseksi. — Mitä siihen tulee, että olen palveluksessa, eihän se mikään häpeä ole paremmin teille kuin minullekaan. Työ kuin työ. Suotta te aina siitä muistutatte.

— Eipä silti, mutta olisihan sinulla täällä kotonakin tilaa ja työtä, vastasi veli tyynellä tavallaan.

— Olisi kylläkin, mutta minkä sille luonnolleen voi. Minä tahdon omin voimin päästä maailmassa eteenpäin, siinä se.

Hän nousi lähteäkseen. Pikku Leena nyki häntä itsepintaisesti hameen helmasta ja hoki:

— Täti, nostakaa Leena vielä korkealle, täti...!

— Nostaahan täti sen kullanmurun, sanoi Lyyli nauraen ja kiikutti lasta käsillään ilmassa.

Hänen äänessään oli äidillinen sävy, kun hän laskiessaan lapsen lattialle lisäsi:

— Leena ei saa aina pyrkiä korkealle, sieltä voi helposti pudota nurinniskoin maahan. — Mutta nyt tädin pitää lähteä. Voikaa hyvin!

Pienokainen pillahti itkemään.

— No noo, älähän itke! Pian täti taas palaa ja tuo makeisia Leenalle, jos Leena vain pysyy kilttinä eikä itke.

Lyyli suuteli poskelle pienokaista, joka heti lakkasi itkemästä.

Äiti seurasi tytärtään pihaveräjälle ja puheli hiljaisella äänellä:

— Pidähän silmäsi auki siellä vieraiden ihmisten parissa. Olisi sinun jo aika katsoa itsellesi toveri. Meidän suvussa on aina menty nuorina naimisiin, se veri kuin meissä lienee tavallista kuumempaa ja väkevämpää. Minäkin vanhenen ja raihnaannun vähitellen, niin olisi turvallisempaa ajatella kuolemaa nähdessäni sinun pyörivän omassa kodissasi. — On siinä Jaakkolassakin hyvä emännän paikka — lisäsi hän kuin epäröiden ja salaa tarkastellen, minkä vaikutuksen sanansa tekisivät tyttäreen.

Mutta tytär sitoi pääliinansa tiukempaan solmuun ja alkaessaan astella maantielle johtavaa peltotietä virkkoi tuskaisesti ja kuin toruen:

— Miksi te aina sitä yhtä ja samaa hoputatte. Vielä sitä on aikaa kylliksi.

Äiti pudisti päätään ja palasi pirttiin.

Lyyli kulki ripein askelin, hypähdellen ketterästi tielle muodostuneitten jääsohjuisten vesilätäkköjen yli. Mitä se äitimuori lasketteli! Ikäänkuin hän ei pitäisi ajastaan vaarin. Kyllä hän kulkee avoimin silmin, sen verran hän jo oli maailmaa kokenut.

Hän ei voinut kieltää, että äiti oli osunut oikeaan vihjailussaan hänelle Jaakkolaa, jonka emännöitsijänä hän syksystä asti oli ollut. Hän oli aina pitänyt tuosta tyynestä, hiljaisesta miehestä. Jo lapsuudestaan asti.

Emännöitsijästä emännäksi — eihän se ollut mikään mahdoton hyppäys.

Hän naurahti itsekseen, poikkesi peltotieltä maantielle ja karkottaakseen mielestään nämä tällaiset asiat koetti ajatella muuta. — —

Nuoruuden ajat, jotka hän oli viettänyt kotona omaistensa parissa, olivat hauskimmat muistella. Ensin kansakoulu iloisine, viattomine muistoineen, sitte kansanopistossa-olo innostuksineen ja puuhineen. Sitte oli isä kuollut, veli oli ottanut haltuunsa pienen, köyhtyneen kotitalon ja nainut emännän itselleen. Hän ei enää tuntenut viihtyvänsä kotona, vaikkei mitään nurisemistakaan ollut, vaan oli perintöosuutensa saatuaan lähtenyt maailmalle.

Ennen Jaakkolaan tuloaan hän oli palvellut Heikkilän talossa naapuripitäjässä.

Tyly, katkera piirre ilmestyi hänen suupieliinsä, kun hän johtui ajattelemaan tätä aikaa.

Sekö veri, viekas ja väkevä, josta äiti äsken oli puhunut, oli kaiken takana?

Heikkilän isäntää, joka oli nuori, lapseton leskimies, pidettiin siivona, kunnon miehenä. Hän osasi oivallisesti peittää heikkoutensa ja harha-askeleensa hurskauden ja hyvyyden verholla. Hän kyllä tunsi hänet! Kunnon mies! Uh, häntä inhotti tuo mies, hän halveksi hänen hurskauttaan ja tekopyhyyttään. Hän oli nuori ja verevä ja kaipasi lämmintä kättä. Miten tuo mies osasikaan teeskennellä ja luikerrella ja käyttää hetkelliseksi huvikseen hänen kokemattomuuttaan ja nuoruuttaan! Hän oli antautunut luullen rakastavansa, mutta nyt selviydyttyään huumauksestaan hänen täytyi itselleen tunnustaa erehtyneensä, sillä hänet oli osaksi sokaissut Heikkilän varallisuus ja huolettoman tulevaisuuden toivo... Mitä merkitsivät äidin sanat — olikohan joku hänen esivanhemmistaan joutunut vilkkaan verensä uhriksi? Pitäisikö hänen käydä samoin, talttua ja ottaa elämä vastaan ikäänkuin jonkinlaisena armopalana? Hän ei tahtonut alistua sellaiseen kohtaloon, vaan päätti kamppailla ja nousta... Hänen silmänsä olivat vasta silloin auenneet, kun Heikkilä oli hänelle sanonut, ettei ikipäivinä nai sellaista... sellaista... — »Millaista?» oli hän väristen kysynyt. — »Kevytjalkaa!» vastasi Heikkilä rivosti nauraen. — Siinä tuokiossa hän oli perinpohjin oivaltanut tuon miehen todellisen luonteen ja sielunalhaisuuden. — »Ei kannata sinun oikeudenkaan kautta yrittää», oli vielä pilkkaillut, »kukaan ei sinua uskoisi eikä ole näkijöitä». — Herra jumala, eihän hän sellaista ollut aikonutkaan. Ja lisäksi hän tiesi, että turhaa se olisi ollutkin, sillä kyllä tuo mies oli osannut jälkensä lakaista, hiljaa ja varovasti oli kaikki käynyt... Hän ei ollut tästä kertonut kenellekään, ei edes äidilleen, se oli jäänyt heidän kahden salaisuudeksi... Kaikki mennyt ja likainen inhotti häntä, milloin se vielä mieleen johtui; se tuntui hänestä nyt, kun oli siitä irti päässyt, ilkeältä unennäöltä, jota ei mielellään muistellut. Hän piti nykyisestä olinpaikastaan, isäntä oli lapsuudentuttu ja hyväsydäminen, suora ihminen, ja työ antoi hänelle uutta uskoa ja uusia voimia. Olihan hän vielä nuori, ja elämä kutsui häntä kaikesta huolimatta.

Hän näki postinkuljettajan juuri kääntyvän kylän kauppiaalle. Hän poikkesi sinne saadakseen Jaakkolan postin.

— Siinä on kirje Lyylillekin! virkkoi kauppias, nuorenpuoleinen, punakka mies, nojautuen tiskiinsä ja tarkastellen häntä pienillä, nauravilla silmillään. — Sulhasilta varmaan?

Lyyli hymähti jotain vastaukseksi. Kauppias kurkisti vielä akkunastakin hänen jälkeensä ja kääntyi sitte suutaan maiskautellen postimiehen puoleen.

— Helkutin pulska vaimoihminen siitä onkin kasvanut. Kelpaa sen Jaakkolan...

Postimies naurahteli.

— Mutta taitaa pahus olla vähän ylpeä.

— Ylpeä! vastasi kauppias vilkuttaen merkitsevästi silmäänsä. — Jos minä olisin Jaakkolan housuissa, ei tyttö totisesti kauaakaan niskojaan nakkelisi.

Oli vielä sen verran valoisaa, että Lyyli hyvin saattoi kulkiessaan lukea kirjeen. Se oli Heikkilältä. Hän oli kerran ennenkin saanut häneltä kirjeen. Se hävytön ei anna hänelle rauhaa! Kyllä hän tietää avaamattakin, mitä kirje sisältää. Heikkilä oli edellisessä kirjeessään sanonut katuvansa ja tahtovansa sovittaa kaiken, sillä hän oli viime aikoina tullut totiseen kääntymykseen ja tunsi tehneensä pahoin Lyylille ja... Hän repäisi kirjeen auki. Aivan samaa tässäkin! Hän rypisti sen palloksi ja tunki taskuunsa. Antakoon hänen vain olla rauhassa. Hän ei muuta pyydä. Sen oli hän lyhyessä kirjelipussa selittänyt hänelle. Mitä oli heillä enää keskenään tekemistä!

Alkoi vähitellen hämärtää.

Pellot levisivät mustina ja lumettomina maantien molemmin puolin. Ainoastaan aitojen vierillä ja jokiahteilla näkyi vielä likaisenvalkoisia lumiläikkiä. Tasangon takana häämötti metsä tummana ja salaperäisenä.

Hän rupesi astumaan nopeammin. Joelta, jonka vartta maantie uskollisesti seurasi, puhalteli vinha, kostea tuuli tempoillen hänen hameensa helmoja ja viskellen kasvoihin kylmiä, pieniä pisaroita.

Kevyt, aavistuksia antava tuuli suhisi ilmassa. Jokijää ryskyi ja paukahteli. Oli kuin jokin koputtelisi suurella nyrkillä sinne tänne jäähän ikäänkuin ulospääsyä hamuillen, valittaen ja riemuiten...

— Kevät tulee! mietti Lyyli kääntyessään maantieltä Jaakkolan pihalle.

Ja todellakin tuntui kevät pimenevässä hämärässä liikkuvan ilmassa ja tuulessa voimakkaana, kosteana ja lämpöisenä.