Tytöt olivat iltalypsyllä.

Tarhassa surisi kokonainen parvi kiukkuisia kärpäsiä, joita lehmät huiskivat vihaisesti hännällään.

Joelta kuului tukkilaisten huutoja ja hoilausta. Koskeen syntyi nähtävästi ruuhka, koska kuuluivat huutavan puomia kiinni ja miehiä näkyi kiirehtivän jokitörmää pitkin koskea kohden hälisten ja naureskellen.

Hilma ja Mari puhella pälpättivät lypsäessään iloistaan ja tukkipojistaan.

— Eikö sinustakin olisi hauskaa, että tukkilaiset vielä jonkun aikaa viipyisivät meidän kylässä? Tulisipa vaan ruuhka ruuhkan jälkeen, etteivät pääsisi lähtemään, virkkoi Hilma.

— Kai se sinulle olisi mieleen, vastasi Mari naureskellen.

— Ikäänkuin ei sinulle mukamas. Älä ole olevinasi, kyllähän minä tiedän, että se sinustakin olisi hauskaa. Missä sinä eilenkin illalla myöhään kukkuilit? Kosken ranta ja keväinen yö ovat vaarallisia nuorelle ihmiselle, kiusotteli Hilma.

Mari oli vielä aivan nuori, melkein lapsi. Hän painoi katseensa maahan eikä ollut kuulevinaankaan Hilman jaaritusta... Hän oli istunut illalla rannalla ja kuunnellut kosken kohinaa. Siihen oli yhtäkkiä hänen rinnalleen hämärästä ilmestynyt naapuritorpan poika, lapsuudentuttava, joka oli uitossa mukana. Olivat jutelleet keskenään, poika oli katsellut häntä niin lämpimin silmin, että hänen sydämensä oli alkanut sykkiä tavallista nopeammin, ja erottaessa puristanut hellästi ja kauan hänen kättään, mutta eihän siinä mitään pahaa liene. Mitä se Hilma joutavia? Mari hymyili onnellisena itsekseen.

»Puomi auki!» kajahti samassa tukkilaisten hoilaus.

— Nytkö ne sen jo saivat puretuksi! harmitteli Hilma. — Mitä oikein sydämestään toivoo, se ei koskaan täyty.

Mari ei voinut olla naurahtamatta toisen touhulle. Mitä se merkitsee, lähtevätkö tukkilaiset tänään tai huomenna, kun ne kuitenkaan eivät ainiaaksi voi kylään jäädä. Jos se kerran on tullakseen, se, josta Marilla jo oli hiljainen, onnellinen aavistus, niin se tulee, ja sitä kyllä jaksaa odottaakin...

Lyyli kuunteli vaieten heidän juttujaan.

Valkoisena, tasaisena suihkuna solisi lämmin maito hänen sormiensa lomitse lypsinkiuluun.

Hän oli jälleen saanut Heikkilältä kirjeen, missä tämä kirjotti tulevansa illalla tapaamaan häntä, koska muka »ei voi saada rauhaansa, ennenkuin on saanut sovittaa tai ainakin anteeksi Lyyliltä».

Pyh! Hän hymyili katkerasti. Ikäänkuin uskoisi tuon miehen sanoja! Ja vaikkapa hän tottakin kirjottaisi, entä sitten? Hän ei kuitenkaan koskaan suostuisi häneen. Heidän välillään oli kaikki lopussa.

Hän tunsi melkein ruumiillista pahoinvointia ajatellessaan Heikkilää. Kyllä saat minua odottaa, mietti hän rypistäen kulmiaan.

— Siivolla siinä! ärjyi Hilma ja alkoi kaataa kiulunsa sisällystä aidan takana olevaan isoon maitokannuun.

Lyyli vilkaisi sinne.

Muuan tukkilainen oli pysähtynyt aidan taakse pyytäen piloillaan saada juoda maitoa Hilman kiulusta. Kun ei sitä saanut, hän kostoksi kutitteli Hilmaa leuan alta tämän tyhjentäessä kiuluaan. Hilma koetti vältellä, kirkui ja kikatti, maitoa roiskahti vähän maahankin, ja viimeisen tilkan hän viskasi tukkilaisen silmille.

— Siitä sait pyytämääsi!

— Peijakas sitä sisua!

Tukkilainen pyyhki kämmenellään kasvojaan ja nauroi.

— Kuka käski tulla hyväilemään toisen omaa! virnisteli Hilma ja kyykistyi jälleen lypsämään.

— Sen kun omakseni luulin, veisteli tukkilainen. — Mutta rientäkää, tyttökullat, kohta alkaa Rantalassa läksiäistanssit. Huomenna mennä huristavat koskesta viimeiset tukit. Pelkään monen tytön jäävän itkeä tillittämään, sillä tukkien mukana vierii kylistä iloinen mieli ja remseät pojat.

Hilma nakkasi niskojaan.

— Ym — mym, tuollaisiakin mokomia!

Lyyli hymyili, ja hiljainen Mari tyrski naurusta.

— Sittepä nähdään, kun vuosi on kulunut.

Tukkilainen heitti ilvehtien keksin olalleen ja lähtien rantaan huusi vielä:

— Muistakaakin tulla!

— Tullaan, tullaan, jos haluttaa, vastasi Hilma.

— Kai mennään? Etkö sinäkin, Lyyli, tule? kysyi Mari.

— Se on tietty, nythän ei ole isäntäkään kotosalla, kiiruhti Hilma väliin.

Hän loi ilkamoivan katseen Mariin ja jatkoi kujeillen:

— Eikä isäntä siitä pahastune.

Lyyli oli suuttuvinaan.

— Ole vaiti! Mitä minun isännästä tarvitsee välittää enempää kuin teidänkään. Menen minne menen, olen missä olen.

Hilma kiusotteli:

— Älä yhtään kielläkään. Kyllä minä olen huomannut, miten se sinua kiilaa ja kaartaa. Tekisit vain pian asiasta selvän.

Lyyli nousi ja kaatoi maidon vaahtoavana koskena kannuun.

Toisetkin tytöt saivat vihdoin lehmänsä lypsetyiksi.

»Puomi kiinni!» kaikui joelta pitkäveteisesti tukkilaisten iltahuuto.

* * * * *

Kauas tielle kuului Rantalan avoimesta ovesta hanurin soitto ja tanssin töminä.

Lyylikin, vaikkei tavallisesti tansseissa käynyt, oli lähtenyt mukaan. Tänä iltana hän tahtoi pitää hauskaa.

— Tule armaani, tule jo! hoilotti äskeinen tukkipoika tullen heitä vastaan ovessa ja kietaisten kätensä nauravan Hilman uumille vei hänet tanssiin.

Lyyli ehti tuskin istuutua penkille, kun jo sorea tukkilainen tuli pyytämään häntä.

Ja hän tanssi kuin uhalla. Kun yksi väsyi, hän siirtyi toisen käsivarsille. Silmät puoliummessa, poskilla heleä punerrus, taukoamatta, huohottaen...

Vilkaistessaan kerran sattumalta akkunasta hämärään iltaan hän oli näkevinään Heikkilän nojautuvan piha-aitaa vasten puun varjossa. Mutta kenties hänen silmänsä pettivät. Oli sitäpaitsi jo niin hämäräkin, ettei hän ollut siitä aivan varma, eikä hänellä ollut aikaa tarkemmin tähyillä.

— Ja mitä se minuun kuuluu, ajatteli hän itsekseen. — Odottakoon ja seisokoon missä tahansa vaikka tuomiopäivään asti. En mene!

Vihdoin hän väsyi ja salli sen sorean tukkilaisen, joka häntä ahkerimmin oli tanssittanut, tulla saattamaan.

Hämärässä heidän edellään kulki muuan pari. Hän oli heissä tuntevinaan Hilman ja sen äskeisen pojan, joka siellä tarha-aidan takana oli jutellut. Hän joudutti hieman askeleitaan. Oikein oli arvannut. Ne ne olivat. He kulkivat käsikynkässä. Heillä mahtoi olla jotain tärkeätä puhuttavaa, koska päänsä olivat melkein toisissaan kiinni. He poikkesivat peltotielle, joka vei yksinäisen heinämakasiinin luo. Hän näki heidän häviävän hämärään ja oli kuulevinaan Hilman lyhyen naurahduksen. Joku ovi kuului avautuvan kitisten ja heti taas hiljaa kolahtaen painuvan kiinni, sitte oli kaikki hiljaista...

Hän hätkähti, kun saattajansa laski kätensä hänen käsivarrelleen ja alkoi hiljalleen vetää häntä puoleensa. He olivat juuri Jaakkolan riihen kohdalla, joka mustana ja salaperäisenä kohosi tien varrella.

Kiivaasti hän tempasi kätensä irti ja pakeni tien toiselle puolelle. Hän kuuli saattajansa sopertavan jotakin, mutta ei kuunnellut sitä. Hän kulki nopein askelin, sivuilleen katsomatta.

Hetken aikaa tukkipoika seurasi hänen rinnallaan, mutta kun ei saanut vastausta kysymyksiinsä, niin jättäytyi jälelle mutisten: »vai ylpeitä ollaan», kunnes teki täyskäännöksen ja läksi uljaasti vihellellen takaisin Rantalaan.

— Mene, mene! kiukutteli Lyyli itsekseen. — Ja paremmalla onnella! On siellä kyllä sellaisia tyttöjä...

Inho värisytti häntä, ja miltei juoksujalkaa hän riensi eteenpäin.

* * * * *

Hän oli jo tullut Jaakkolan pihalle ja sävähti, kun huomasi miehen nousevan penkiltä suuren piilipuun alta.

— Lyyli! kuului hiljainen ääni.

Se oli Heikkilä. Se vielä puuttui! Lyyli ei ollut kuulevinaan, vaan astui kuistia kohden.

— Lyyli, olen odottanut sinua neljättä tuntia.

Heikkilä oli astunut puun pimennosta hämärälle pihalle ja tarttui häntä käteen.

— Talossa ei näy olevan ketään kotona. Isäntä on varmaan matkoilla ja väki kai tansseissa. Kävin Rantalan pihan ulkopuolella, kun kuulin sieltä soittoa, ajattelin, että olet siellä, mutta en nähnyt sinua. Odotin siis täällä. Tule istumaan tänne penkille...

Lyyli totteli konemaisesti. Arvasinhan, että se, joka siellä aitaa vasten nojaili, olit sinä, ajatteli hän harmissaan.

Ääneen hän sanoi tylysti:

— Mitä sinä minusta tahdot? Olenhan pyytänyt sinua jättämään minut rauhaan.

— Mutta kun minun rauhani on mennyttä. Etsin sitä sinulta.

Heikkilän ääni oli hiljainen ja nöyrä.

Lyyli naurahti lyhyesti.

— Älä! hämmentyi toinen. — Unohda mikä on ollut ja mennyt. Koettakaamme yhdessä korjata se.

— Korjata kyllä, mutta ei yhdessä. Ei meistä kahdesta ole yhteistyöhön. Kumpikin tahollaan ja omaa onneaan kokoomassa, ei yhdessä. Unohtaa! Siitä hetkestä asti, jolloin sinä, muistatko, tylysti nauraen työnsit minut luotasi, olen unohtanut kaiken, mikä välillämme on ollut, enkä toivo sinultakaan muuta.

— Mutta en minä. En tiedä mistä se johtuu, että nyt vasta, lähdettyäsi, olen oppinut pitämään sinua arvossa ja kalliina. Ja minä mieletön kun kuvittelin, tehdessäni väärin sinulle, etten milloinkaan tulisi sitä katumaan. Nyt...

Hän laski kätensä Lyylin polvelle.

Lyyli vavahti ja siirtyi kiivaasti kauemmaksi.

— Ei, älä pelkää! Sinä käsität minut väärin! jatkoi Heikkilä hyväilevällä äänellä. — Katso, en yksin sovittamisen takia janoa sinua, vaan siksi, että pidän sinusta niin paljon. Siellä kotona tuntuu nyt niin tyhjältä ja autiolta. Tulethan sinä sinne...

Lyyli hengitti raskaasti. Hän pelkäsi päätöksensä alkavan horjua. Olihan hänelle nyt tarjolla se tulevaisuus, josta hän kerran oli uneksinut, huoleton, riippumaton tulevaisuus, ja häntä liikutti tavallaan Heikkilän rukoileva, avuton puheensävy, mutta toisaalta hän tunsi vaistomaisesti, että hänen nyt täytyi olla kylmä ja luja. Sillä hän tunsi tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen, ettei hän enää kaiken sen jälkeen, minkä Heikkilä sanoillaan ja käytöksellään kerran oli särkenyt, voi milloinkaan rakastaa häntä. Hän voi korkeintaan sääliä tuota miestä. Jos ottaisi tarjouksen vastaan, saisi hän halveksia itseään elinaikansa, eikä hänelle tulisi onnea ja rauhaa milloinkaan.

Ei, ei!

Hänen itsesäilytysvaistonsa oli herännyt. Hän nousi. Nähdessään toisen istuvan pää käsien varassa hän sanoi tukahtuneesti, mutta varmasti:

— On turha puhua tämän pitemmälti tästä. Siitä ei kuitenkaan synny mitään hyvää. Anteeksi — sen suon kernaasti, mikäli se minusta riippuu ja minulla anteeksiannettavaa on, mutta palaamaan sinun luoksesi — siihen en suostu. Meille molemmille on parempi näin.

Hän ojensi kätensä hyvästiksi. Heikkilä nousi hitaasti, tarttui tarjottuun käteen ja lukiessaan hänen silmistään horjumattoman päätöksen lausui hiljaa ja verkalleen:

— Kiitos, että ainakin ystävinä erotaan, vaikka olinkin kuvitellut tämän tapaamisemme aivan toisin päättyvän.

Hän kääntyi äkkiä ja poistui pihalta raskain askelin.

Lyyli istahti uudestaan penkille ja katseli, kuinka Heikkilä oikotietä myöten läksi painumaan kotiaan kohden läpi hiljaisten, hämäräin metsien.

Hän tunsi mielensä nyt paljon keveämmäksi, kun kaikki heidän välillään oli näin hyvin päättynyt, vaikka hänkin olisi toivonut sen hieman toisin, arkipäiväisemmin loppuvan. Häntä melkein harmitti toisen nöyrä, rukoileva käytös.

Oli miten oli.

Tämä oli sittenkin ensimäinen ratkaiseva käänne hänen elämässään. Muistellessaan äskeistä keskustelua, Heikkilän alakuloista puheensävyä ja hänen laahustavia, raskaita askeleitaan ei hän voinut olla tuntematta jonkinlaista liikutusta mielessään. Siinä päättyi sentään kahden ihmiselämän yksi kehityskausi, kahden ihmiselämän, jotka hetkeksi olivat joutuneet koskettamaan toisiaan, mutta nyt iäksi eronneina alkoivat taas vieriä kumpikin omaa tuntematonta rataansa...

Mitä oli toinen elinkausi kantava hänelle helmassaan?

Hänen silmänsä alkoivat omituisesti hämärtyä, ja jotain kosteata tuntui valuvan poskille. Hän ei kauempaa voinut hillitä itseään, hänen olkapäänsä alkoivat suonenvedontapaisesti hytkyä, ja hän itki ikäänkuin vapautuakseen kokonaan kaikesta, mikä oli mennyt, ja valmistuakseen siihen, mikä tuleva oli, uuteen, parempaan, vaikkapa kieltäymyksiäkin täynnä olevaan elämään...

Hän säpsähti, kun joku kosketti häntä hiljaa olkapäähän. Hämärässä hän näki Jaakkolan seisovan edessään.

— Mikä sinun on? Sinä olet itkenyt?

Jaakkola katsoi tutkivasti häneen.

— Itkenyt — enhän, sanoi Lyyli nopeasti pyyhkien kyynelensä. — Miten te niin hiljaa pääsitte tulemaan, etten kuullut tuloanne ollenkaan?

— Tulin viimeisessä junassa ja palautin kievarikyydin Rantalan kohdalta takaisin. Astelin lopun matkaa jalan. Kuului täältä kuin joku olisi itkenyt. Mikä sinua vaivaa?

— Vaivaa? Ei mikään! Minkä minua sitte pitäisi vaivaaman? Mutta minä unohdan, teidän on tietysti nälkä matkalta tultuanne, pitää rientää laittamaan edes voileipää ja maitoa teille, hätäili Lyyli ja kiiruhti juoksujalkaa sisälle.

Jaakkola seurasi hitaasti häntä, matkalaukku kädessä.