KAKSI KIRJETTÄ.

Rakas pikku Knick!

Voisinhan kirjoittaa teille englanniksi, jos tahtoisin, mutta en kuitenkaan kirjoita, sillä silloin pitäisitte kirjettäni vain ainekirjoituksena, lähettäisitte sen takaisin punaisine pukkeineen reunassa ja minä suuttuisin hirveästi.

Jospa te ette enää pitäisi minua koulutyttönä, te, joka kuitenkin olitte vähällä tanssia häissäni. Vahinko, että ette tanssinut! Ei mikään ole niin terveellistä kuin saada joskus liikutella vanhoja jalkanikamiaan, niinkuin oivallinen Tiefenthal sanoo.

Teidän ei tarvitse heti paikalla pyörtyä sanojeni tähden, sillä niinkuin näette, en ole valitettavasti keksinyt niitä. Mutta te saatte kuitenkin liikutella vanhoja jalkanikamianne, nimittäin rautatiellä, vanhoissa kiertelevissä vaunuissa. Sillä teidän pitää matkustaa Nordlandiin luoksemme!

Kuulen ajatuksissani teidän sanovan:

»Oi, en koskaan!»

Mutta ei mikään auta — teidän pitää matkustaa!

Ja minkätähden, pikku miss Knickerbocker? Niin, koska Kirchwaldin perhe tarvitsee ukkosen johdatinta, mitä ruosteisempaa, sitä parempi, sillä sitä varmemminhan ukkonen lyö maahan.

»Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa», te sanotte, mutta koska olen jalomielinen, tunnustan kuitenkin, että minun pitäisi olla teille kiitollisempi.

Sulkekaa siis matkalaukkunne, älkää unohtako mustaa sunnuntai-iltapäiväsilkkistänne, vyöttäytykää koko Vanhan Englannin ylpeydellä, ja antakaa kotiopettajattaren kauniisti jäädä Hellbergiin isäukon luo. Antakaa hänelle kuitenkin oikein kunnollinen suudelma minun puolestani — teidän iässänne, pikku Knickerbocker, se ei merkitse mitään — älkää Jumalan tähden myöhästykö junasta. Teitä kaivataan!

Mutta miksi!

Oh, sehän on päivänselvää: meidän nuoreen, tuskin neljännesvuoden vanhaan avio-onneemme on ilmestynyt ensimmäinen varjo, ja teitä käytetään pilvenkarkoittajana, ukkosen johdattimena, lumiaurana ja, jos on välttämätöntä, myös lohikäärmeen tappajana.

Teidän ei tarvitse näytellä niin pelästynyttä naamaa, sillä vaikka asia on niin äärettömän vakava, ei teidän kuitenkaan ole tarvinnut »kauan aikaa aavistaa», että minä, teidän kallis Käthe neitinne, »tämä kauhein ja nenäkkäin lapsi», olen myös avioliitossani tehnyt tyhmyyksiä ja joutunut umpikujaan.

Sillä, eikö totta, syvimmässä sydämessänne tunsitte rajatonta sääliä miestä kohtaan, joka oli niin sokaistu, että hän otti minut puolisokseen? Älkää kieltäkö, pikku miss! Huomasin sen teistä jo hääpäivänä, mutta koska olen luonteeltani jalomielinen, en pahastunut, vaan toivoin teidät vain sinne, niissä pippuri kasvaa.

Ei, pikku Knickerbocker, meidän avio-onnemme ei vielä ole järkkynyt, mieheni ja minä elämme vielä kuin Filemon ja Baucis. Niin, aivan kuin Filemon ja Baucis. Emme ole kertaakaan riitautuneet, sillä pidämme rajattomasti toisistamme. Olenpa vielä antanut hänelle silmälasin takaisin, koska hän ei tahtonut tottua olemaan ilman. Ja muuten ei tuo lasipalanen näytä niinkään hassunkuriselta, kun siihen tottuu — ymmärrättehän!

Voitteko uskoa, että mieheni rupeaa puhumaan niinkuin minäkin. Näette siis, miten syvä vaikutus minulla on häneen.

Ja kuitenkin on varjo langennut rauhaisaan elämäämme.

Ajatelkaahan! Kun me äskettäin istuimme mitään aavistamatta aamiaista syömässä, tuo postinkantaja vakuutetun kirjeen miehelleni. Hän lukee sen, antaa silmälasin pudota ja istuu hiljaa ja kalpeana kuin murtunut mies.

»Räätälinlaskuko?» sanon minä ja osoitan paperia.

»Oi, jospa olisikin», sanoo hän sen näköisenä, että heti muistin teitä, kun rakastettavasti ennustitte minulle, ettei minusta koskaan tulisi mitään. Voitte ymmärtää, että pelästyin, ja tuska tunkeutui vatsaan saakka, kun mieheni nousi, suuteli minua ja sanoi:

»Käthe raukka — saat kestää ensimmäisen koettelemuksesi. Onnettomuus on jo matkalla luoksemme!»

»Vanha rouva Müllerkö?» huohotin minä ja tunsin kalpenevani.

»Vanha rouva Müller kävisi vielä päinsä», sanoi mieheni. »Mutta katsohan tätä, Käthe — lue kirje!»

Hän ojensi minulle kauniin, valkean arkin, johon oli kirjoitettu hienoja, turhansäntillisiä kirjaimia, ja minä luin — niin, voitte itse lukea sen, pikku Knickerbocker — tässä on kirje:

»Rakas veljenpoikani!

Minua suretti syvästi, että en sairauteni tähden voinut olla läsnä viettäessäsi häitä Nordlandin prinsessan hovineidin kanssa, ja vaikka et lähettänyt lohdutuksen sanaakaan, tahdon kuitenkin unohtaa tämän kunnioituksen puutteen isäsi ainoaa sisarta kohtaan, koska nuori onni aina on itsekäs ja ensimmäisessä — ah, niin katoavassa — huumauksessaan liian helposti unohtaa velvollisuuden ja kunnioituksen. Täysin ymmärretty on täysin anteeksi annettu, rakas veljenpoikani.

Oi, olenhan aina hemmoitellut sinua! Nyt sattuu niin mainiosti, että lääkärini on hartaasti kehoittanut minua lähtemään Kissingenin kylpylaitokseen, ja matkalla kuljen Nordlandin ohi. Miten onnellinen olenkaan, ja miten onnellisiksi sinä ja vaimosi tulettekaan, sillä olen päättänyt — ei, ei vain poiketa junasta, jotta saisitte sulkea minut syliinne, sillä en tahdo loukata pyhimpiä tunteitanne sellaisella kiireisellä vierailulla — ei, huolimatta särkyneistä suunnitelmistani vietän neljätoista päivää kodissanne, ja kun sitten palaan Kissingenistä, saatte jälleen omistaa minut neljä viikkoa.

Lisette, uskollinen kamarineitoni, jonka tunnet, valmistelee juuri matkaani, ja kun saat nämä rivit ja ilosta säteillen luet ne rakkaalle vaimollesi, niin kiidän jo teitä kohti höyryn siivillä. Lisäksi ilmoitan sähkösanomalla, minä päivänä ja millä tunnilla saavun, sillä en pyydä, että iloisina ja liikutettuina ryntäisitte asemalle joka junaa vastaan.

En tule tyhjin käsin luoksenne, rakkaani! Voitko ajatella, että nyt olen keksinyt häälahjan, jonka lupasin teille. En kuitenkaan vielä ilmaise sitä. Niin paljon voin kuitenkin sanoa, että se ilahduttaa ja hämmästyttää teitä ja tekee teidät sanomattoman onnellisiksi, ja nautin jo edeltäpäin, että saan nauttia teidän ylitsevuotavaa kiitollisuuttanne, ja nyt, jääkää hyvästi! Tapaamme pian!

Rakastava, altis tätisi

Habakukine, kreivitär von Kirchwald.»

Kun olin lukenut kirjeen, pikku, rakas Knick, olin aluksi aivan jäykkä, eikä suinkaan vähimmin Habakukine nimen tähden! Oletteko koskaan kuullut sellaista nimeä?

Mieheni kertoi minulle, että perheen jäsenet kutsuvat häntä Kuki-tädiksi. Olin pakahtua naurusta. Mieheni harmistui ja sanoi, että voisin jättää sen toiseen kertaan, sillä nyt ei ollut aikaa sellaiseen! Asia oli perin vakava ja voi saada ihmisen vapisemaan tuskasta, sillä ei voida kieltää, että täti Kukilla on omituisuuksia, ja minun pitäisi ponnistaa kaikki voimani voidakseni ottaa hänet vastaan sopivalla tavalla. Hän piti näet miestäni perillisenään ja oli jo kaksi kertaa maksanut hänen velkansa, kun hän oli nuori luutnantti j.n.e., j.n.e.

Ensimmäinen pilvi on siis kohonnut taivaallemme.

Miten tulen toimeen tuon Kuki-tädin kanssa? Mutta te, pikku miss Knickerbocker, te ymmärrätte niin mainiosti, miten tuollaisia ihmisiä tulee kohdella, vaikkapa he olisivat sietämättömimpiä ihmisiä maailmassa — olette osoittanut sen minuun nähden loistavalla tavalla.

Rukoilen sentähden teitä polvillani: Tulkaa, tulkaa, tulkaa niin nopeasti kuin yksinkertaiset rautatiemme voivat tuoda teidät ja auttakaa minua tästä Kuki-tädistä — olen aivan neuvoton enkä tiedä miten seurustelen hänen kanssaan.

Nyt en enää voi kirjoittaa. En ole vielä koskaan elämässäni kyhännyt näin pitkää kirjettä. En välitä hituistakaan siitä, mitä te ajattelette tästä ainekirjoituksena, kunhan vain kiidätte tänne höyryn siivillä, kuten Kuki-täti kirjoittaa.

Aina uskollinen Käthenne.

P.s. Älkää unohtako ottaa evästä mukaanne.

P.s. P.s. Älkää vain jättäkö päätänne Hellbergiin, ja suudelkaa hevosia minun puolestani. Sanokaa Johanille, että hän on vanha aasi. Hänhän lähetti minulle väärät silat.