Lauleloita.
(Heine.)
Siivillä laulun kannan pois täältä sun, armahin, tuoll' äyräillä Ganges-rannan on seutunen ihanin.
Siell' ihala tarha aukee, kuun luoden hopeitaan, ja lotos-kukkaset raukee ikävään sisartaan.
Siell' orvokit suutelevat ja tähtiä tähystävät, salasatuja kuiskaelevat nuo ruususet herkeät.
Ja kukkain kuisketta tuulet myös kuuntelee hiljeten, ja kaukaa solinan kuulet pyhän virran aaltojen.
Niin tuonne laskeudumme me palmupuun juurellen, ja lempeä, lepoa juomme sulounta ihaellen.
* * *
Kohoopi kuusi yksin Pohjolan mäellä; se uinaa; valkoiseen peittoon sen kattoi kinos ja jää.
Se unta palmusta näkee, mi lounaalla kaukana yksin ja ääneti kuihtuu aavikon hiekassa.
* * *
Minun armahain, sylityksin me istumme venossa, yö hiljainen on, ja yksin me keinumme aalloilla.
Tuoss' ihmemaa ihanainen kuun hohdossa hämärtää, ja sävele soi lumovainen, rivi terhenten väikkyää.
Yhä sävel soi lumovammin ja terhenet tanssiin saa, me määrättä keinuamme ohi aavoilla aalloilla.
* * *
He minua suututtivat, kidutit tuskissain, ja toiset lemmellänsä, ja toiset vihallaan.
He kiven leipääni panit, mun myrkkyä maljahain, ja toiset lemmellänsä, ja toiset vihallaan.
Vaan hän, enimmin mi tuskaa mun saattoi, murhetta, mua kons' ei vihannut hän, ei lempinyt konsana.
* * *
Unessa olen itkenyt: näin sinut jo haudassa; ma heräsin, ja kyynelet ne kasteli poskea.
Unessa olen itkenyt: näin sun minust' eroovan; ma heräsin, ja kauvan ma viel' itkin katkeraan.
Unessa olen itkenyt: näin sun mua lempivän; ma heräsin, ja yhä vaan ves' uhkuu silmistäin.
* * *
Puun oksalla rastas istuu, mä metsässä käyskelen; se hyppää, piipittelee: "miks olet niin murheinen?"
Sen siskosi, pääskyläiset, sull' ilmaista kyllä voi, sill' armaani akkunan päälle ne sievät pesänsä loi.
* * *
Sa kalastajaneito venos souda rantahan! Mun viereen' tule ja istu, käs' kädessä riemuitaan!
Mun rinnoillen' pääsi paina, elä pelkää minua noin, antauduthan joka päivä syliin meren aallokkoin.
Sydämmen' on myöskin meri, se hyrskyy ja lepäjää, ja moni kaunis helmi syvässä kimeltää.
* * *
Mit' ainoa tietää kyynel? — Se sumentaa näköään; se ajoist' entisistä jäi muistona silmähäin.
Sill' ennen ol' siskonsa kirkkaat, nyt kaikki jo kadonnehet, kuin tuskan' ja riemun', yöhön ja tuuleen haihtuivat net.
Kuin usvat myöskin haihtui sini tähtyet raukeat, mi riemut nuo ja tuskat syämeeni vilkkuivat.
Ah, myöskin rakkauteni se haihtui kuin henkäys! Sä jäänyt, ainoa kyynel, kuin toiset, haihdu nyt myös!
* * *
Etkö kalpeista kasvoista nähnyt mun lemmenvaivojain? Ja kerjuusanan kuulla sa tahdoitko huuliltain?
Tää suu on liian ynseä, se käskee, ivaapi vain; se lausuu sanasen pilkkaavan, kuin sorrun ma tuskahain.
* * *
Sa olet kuin kaino kukka, niin puhdas ja ihana, sua katselen, ja murhe mun sydämmeeni saa.
Ja päähäsi kädet pannen ma tahtoisin rukoilla, ett' Jumala sua suojais niin puhtaana, armaana.
Armaalleni.
(Geibel.)
On kyllä lähde kirkas kuin maasta kuohuilee, on kyllä viini kirkas mi maljass' välkkyilee.
Mut kirkkaus mi loistaa sun sinisilmästäs... rakkaus yksin piilee siin' puhdas, lemmekäs.
Kuin siitä mua kohtas ens' kerran katseesi, ain' rauhatta, levotta mun lentää mieleni.
Kuin kotka läpi pilvein se kiitää ympäri, ja metsäin, järvein poikki ain' sinun luoksesi.
En huolis mistään muusta kuin mun sä oisit vaan, levotta enää lentäis ei mielen' milloinkaan!
Ulpukka.
(Geibel.)
Tuo ujo ulpukainen laineista kohoaa, sen kukka ihanainen kuin lum' on valkea.
Ylhäältä kuuhut taivaan kirkkaasti kuultelee, ja kukkasehen aivan säteitään valelee.
Ilmassa liitelevi vain joutsen ainoa, hän hiljaan laulelevi ja kukkaan katsahtaa.
Hän hiljaan laulaa vainen, niin hiljaan, herttaisaan — Oi valko ulpukainen, mit' tiesi laulunsa?
Miehen kyyneleet.
(Anastasius Grün.)
Neito, näit mua kyynelsilmin? Niinkuin kukan terässä kastehelmi taivahalta vaimon kyynel kimeltää.
Jos sen summa yöhyt itki, jos sen aamun koite toi, kasteest' aina kukka virkos, nuoreten pääns' aamuun loi.
Mutta miehen kyynelvuo kuin neste piilee kuusosen, kuoren halki täytyy viiltää, haava kaivaa syämehen.
Huoko ehkä kuivettuvi, puu taas nousee, viherjöi, vielä moni kevät palaa, mutta viilo, haava — jäi.
Neito, kuusta viilokasta muista salon liepeellä, muista myöskin kyyneleitä, jot näit miehen silmässä.
Laulu.
(Kreutzwald.)
Ma tervehdän sua, huomen, sua, henkäys suvinen, sua, metsän hilja humu, sua, sinitaivonen! Ma kysyn: kukat kainot mullenko versotte? Ma kysyn: linnut pienet mullenko laulatte?
Suv'-ilman lemutessa ken vastaa tervehtäin? Ken kysyy, kuin ma huokaan, mi kiiltää silmässäin? Ken lausuu mulle: kukka, minulle ihanoi! Ken kysyy, laulaessain: mullenko laulus soi?
Oi viihdy sydän, ketä ei ykskään tervehdä, ja laula riemulaulut ehk' ei sua käsketä! Salolla kukka versoo ja linnun laulu soi; niin itsellesi sinäi myös laula, ihanoi!
Mintähden katsot huoneeseni?
(Petöfi.)
Mintähden katsot huoneeseni, uteljas kuu? Ei enää valostas kuin ennen se kirkastu.
Kuin minuun öiselt' uraltasi loit katsehen, povehen näit mi liekehtien nous, taistellen.
Siin' elon, kuolon vaihe'ella — ottelo on, toisestaan ilo, murhe pyrkii siin' voittohon.
Se muinen ol'. Kuin katseletpa nyt kasvoihin', ne omaa kuvaas heijastavat, kuin kuvastin.
Mä kylmä oon ja äänetönnä — oi mistä saa mun mielen' marras, jähmettynyt — kuin kirkkomaa.
Kyynel ja tähti.
(Petöfi.)
Alas taivahalta lentää tähtönen, mun silmästäni kyynel vieriksen.
En tiedä miksi tähti putoaa; mun kyyneleni murhe vuodattaa.
Niin maahan lentää, lentää tähtöset, niin vierii ehtymättä kyynelet.