Kuinka tulisi vanhan miehen viettää päivänsä, jollei uneksien hyvinvietetystä entisyydestään? Siinä ei ainakaan ole mitään kiihdyttävää lämpöä, kalpeata talviaurinkoa vain. Kehys kestää muiston dynamojen hiljaisen tahdin. Nykyisyyteen hänen pitäisi suhtautua epäluuloisesti, tulevaisuutta kaihtaa. Paksun verhon takaa hän saisi katsella varpailleen hiipivää auringonpaistetta. Jos kesän aurinko paistaa, on parempi, että hän ei mene ulos erehtyen luulemaan sitä intiaanikesän auringoksi! Silloin hän kenties kykenee rappeutumaan pehmeästi, hitaasti, huomaamatta, kunnes kärsimätön Luonto iskee hänen henkitorveensa ja hän huohottaa viime hengenvetonsa jonakin aikaisena aamuna, ennenkuin maailma on tuuletettu, ja hänen hautakiveensä kirjoitetaan: »Vuosien täyttyessä!» Totisesti! Jos Forsyte pitää periaatteensa moitteettomassa järjestyksessä, voi hän elää kauan ollessaan jo kuollut.

Vanha Jolyon oli tietoinen tästä kaikesta, ja kuitenkin oli hänessä jotakin, mikä voitti forsytelaisuuden. Sillä kirjoitettu on, että Forsyte ei saa rakastaa kauneutta enemmän kuin järkeä eikä omaa tahtoaan enemmän kuin omaa terveyttään, ja jokin takoi hänessä näinä päivinä, mikä joka sykkeellä jäyti ohenevaa kehystä. Hänen tarkkanäköisyytensä tiesi tämän, mutta tiesi myöskin, että hän ei voinut keskeyttää tuota takomista eikä olisi tahtonutkaan, jos olisi voinut. Ja kuitenkin, jos joku olisi sanonut hänelle, että hän eli pääomallaan, olisi hän vain tuijottanut puhujan noloksi. Ei, ei, ihminen ei elä pääomallaan, siitä ei ollut kysymys. Menneisyyden tunnussanat ovat aina yhtä todellisia kuin nykyhetken vaatimukset. Ja hän, jolle pääomallaan eläminen aina oli ollut pannaan julistettua, ei olisi voinut sietää, että niin karkeata lausetta olisi sovellettu hänen omaan tapaukseensa. Ilo on terveellistä, kauneus hyvää nähdä, nuorten nuoruudessa voi elää uudelleen — mitä ihmettä hän sitten muuta tekisi?

Hän jakoi nyt aikansa järjestelmällisesti, niinkuin hänen tapanaan oli ollut kautta elämän. Tiistaisin hän matkusti junalla kaupunkiin, Irene tuli ja söi päivällistä hänen kanssaan, ja he viettivät illan oopperassa. Torstaisin hän ajoi kaupunkiin, pani lihavan kuskinsa ja hevosensa lepäämään, kohtasi Irenen Kensingtonin puistossa, astui vaunuihinsa taas erottuaan hänestä ja ajoi kotiin. Hän laati epämääräisen lain, että hänellä muka oli asiaa Lontooseen noina päivinä. Keskiviikkoisin ja lauantaisin Irene tuli antamaan Hollylle soittotunteja. Mitä enemmän iloa hänellä oli Irenen seurasta, sitä tarkemmaksi ja tunnollisemmaksi hän tuli — asiallinen ja ystävällinen setä vain. Eikä hän itse asiassa tuntenut olevansakaan muuta — sillä, loppujen lopulta, olihan hänellä toki ikää. Ja kuitenkin, jos Irene myöhästyi, hän touhusi kuin hengenhädässä. Jos Irene ei tullut, mikä kahdesti tapahtui, hänen silmänsä tulivat surullisiksi kuin vanhan koiran, ja hän menetti unensa.

Ja niin kului kuukausi, jolloin kesä vallitsi kentillä ja hänen sydämessään, kesän kuumuus ja väsymys mukaanluettuina. Kuka olisi uskonut muutamia viikkoja sitten, että hän odotti poikansa ja pojantyttärensä tuloa miltei kauhulla! Oli niin viehättävää vapautta, kuin palaamista siihen riippumattomuuteen, jota mies nauttii, ennenkuin perustaa perheen, näissä kauniin ilman viikoissa ja tässä uudessa toveruudessa erään kanssa, joka ei pyytänyt mitään ja joka aina pysyi hieman tuntemattomana säilyttäen salaperäisyyden tenhon. Se oli kuin siemaus viiniä hänelle, joka jo niin kauan oli juonut vettä, että oli melkein unohtanut viinin kiihdytyksen veressään, uuvutuksen aivoissaan. Kukkien väri oli kirkkaampi, tuoksut ja musiikki ja päivänpaiste olivat saaneet elävän arvon — eivät olleet enää vain menneitten ilojen muistuttajia. Nyt oli jotakin, minkä vuoksi elää, jotakin, mikä kiihdytti häntä alituiseen odotukseen. Hän eli siinä, ei katsoen taaksepäin — ero on melkoinen jokaiselle hänen ikäiselleen. Pöydän ilot, jotka eivät tälle luonnostaan kohtuulliselle olleet koskaan merkinneet paljon, olivat menettäneet kaiken arvonsa. Hän söi vähän, tietämättä mitä söi, ja tuli päivä päivältä laihemmaksi ja kuluneemman näköiseksi. Hän oli taaskin »elämän lanka», ja tälle laihtuneelle hahmolle valtava otsa onttoine ohimoineen antoi arvokkuutta enemmän kuin koskaan. Hän oli täysin selvillä siitä, että hänen pitäisi mennä lääkärille, mutta vapaus oli liian suloinen. Hän ei voinut suostua hemmottelemaan yhä tavallisempaa hengenahdistustaan ja kipua kyljessään vapauden kustannuksella. Palata tuohon joutilaaseen elämään, jota hän oli viettänyt maataloudellisten, luonnollista kokoa olevilla mangoldjuurten kuvilla koristettujen aikakauslehtiensä parissa, ennenkuin tämä uusi vetovoima tuli hänen elämäänsä — ei ikinä! Hän ylitti sikaariensa luvallista määrää. Kaksi päivässä oli aina ollut hänen sääntönsä. Nyt hän poltti kolme ja väliin neljä — mies tahtoo, kun luova henki täyttää hänen mielensä. Mutta hyvin usein hän ajatteli: »Minun täytyy luopua polttamisesta ja kahvista, minun täytyy lakata laahaamasta kaupunkimatkoilla.» Mutta hän ei tehnyt sitä, ei ollut minkäänlaista valtaa, joka olisi pitänyt häntä silmällä, ja se oli verraton etu. Palvelijat kenties ihmettelivät, mutta he pitivät tietenkin suunsa kiinni. Mam'zelle Beauce oli liiaksi huolestunut omasta ruuansulatuksestaan ja liian »hyvinkasvatettu» tehdäkseen, henkilökohtaisia huomautuksia. Hollylla ei vielä ollut silmää ulkonäön muutoksille isoisässä, joka oli hänen leikkikalunsa ja jumalansa. Irenen itsensä asiaksi jäi pyytää häntä syömään vähän enemmän, lepäämään päivän kuumana aikana, ottamaan vahvistavia lääkkeitä ja niin edespäin. Mutta hän ei kertonut Jolyon sedälle olevansa tämän laihuuden syynä — sillä ei kukaan näe omaa aiheuttamaansa tuhoa. Kahdeksankymmenen viiden vanhalla miehellä ei ole intohimoja, mutta Kauneus, joka synnyttää intohimot, toimii edelleen vanhalla tavallaan, kunnes kuolema sulkee hänen näkemistään isoavat silmät.

Heinäkuun toisen viikon ensimmäisenä päivänä hän sai Pariisista pojaltaan kirjeen, jossa sanottiin, että he tulevat kaikki kotiin perjantaina. Tämä oli aina ollut varmempaa kuin Kohtalo, mutta omaten sen intomielisen huolettomuuden, joka on vanhuksille suotu, jotta he kestäisivät loppuun asti, hän ei ollut koskaan oikein myöntynyt siihen. Nyt hän myöntyi, ja jotakin oli tehtävä. Hän ei enää kyennyt ajattelemaan elämää ilman tätä uutta mielenkiintoa, mutta sekin, mitä ei voi kuvitella, on joskus olemassa, niinkuin Forsytet alituiseen saavat tappiokseen huomata. Hän istui vanhassa nahkatuolissaan taittaen kirjeen kokoon ja mutustaen huulillaan sytyttämättömän sikaarin päätä. Huomisen perästä oli pakko jättää tiistaiset kaupunkimatkat. Hän saattaisi ehkä vielä kerran viikossa ajaa kaupunkiin muka tapaamaan asiamiestään. Mutta sekin riippuisi hänen terveydestään, sillä nyt he tietysti alkaisivat hälistä. Soittotunnit! Soittotuntien piti jatkua! Irenen piti niellä omantunnonvaivansa ja Junen pistää tunteensa taskuun. June oli jo kerran tehnyt sen, päivää jälkeen Bosinneyn kuolinuutisen — mitä hän oli tehnyt silloin, sen hän varmaan voisi tehdä nytkin. Oli jo neljä vuotta siitä, kun tämä vääryys oli häntä kohdannut — ei ollut kristillistä pitää vanhojen haavojen muistoa hengissä. Junen tahto oli voimakas, mutta hänen oli voimakkaampi, sillä hänen hiekkansa oli juoksemassa loppuun. Irene oli taipuisa, varmaankin hän tekisi tämän Jolyon sedän vuoksi, voittaisi luontaisen arkuutensa mieluummin kuin tuottaisi hänelle tuskaa. Soittotuntien piti jatkua, sillä jos ne jatkuisivat, olisi hän turvassa. Ja sytyttäen sikaarinsa vihdoinkin hän alkoi hahmoitella mielessään, kuinka hän esittäisi asian heille kaikille, kuinka selittäisi tämän oudonlaatuisen ystävyyden, kuinka verhoaisi ja kätkisi alastoman totuuden — että hän ei voinut kestää sitä, että kauneuden näkeminen häneltä riistettäisiin. Ahaa, Holly! Holly oli ihastunut Ireneen, Holly piti hänen tunneistaan. Holly pelastaisi hänet — hänen pikku kultamurunsa! Ja tämä onnellinen ajatus kirkasti hänen mielensä, ja hän ihmetteli, miten hän olikaan voinut murehtia niin kauheasti. Hän ei saanut murehtia se teki hänet aina niin omituisen heikoksi, ikäänkuin hän olisi vain puoliksi ollut omassa ruumiissaan.

Sinä iltana päivällisen jälkeen hänen silmiään taaskin hämärsi, vaikka hän ei pyörtynytkään. Hän ei tahtonut soittaa, sillä hän tiesi, että se merkitsisi hälytystä ja vaarantaisi huomista kaupunkimatkaa. Kun ihminen tulee vanhaksi, on koko maailma salaliitossa rajoittaakseen hänen vapauttaan, ja mistä syystä? Vain pitääkseen häntä hengissä vähän kauemmin. Hän ei kaivannut sitä sillä hinnalla. Vain koira Balthasar näki hänen yksinäisen toipumisensa tuosta heikkouden puuskasta. Se seurasi levottomana hänen kulkuaan, kun hän meni kaapille juomaan konjakkia sen sijaan, että olisi antanut koiralle pikkuleivän. Kun vanha Jolyon vihdoin tunsi kykenevänsä kompuroimaan yläkertaan, meni hän suoraan levolle. Ja vaikka hän vielä seuraavana aamuna tunsikin olonsa aika horjuvaksi, kannatti ja vahvisti illan ajatteleminen häntä. Oli aina sellainen ilo tarjota Irenelle hyvä päivällinen — hän epäili, että tämä yksin ollessaan oli aliravinnolla — ja katsella oopperassa hänen silmiensä hehkua ja loistetta, hänen huultensa tiedotonta hymyä, Irenellä ei ollut paljon iloja, ja tämä oli viimeinen kerta, jolloin vanha Jolyon kykenisi kestitsemään häntä. Mutta pakatessaan matkalaukkua hän yllätti itsensä toivomasta, ettei edessä olisi tuota pukeutumisen vaivaa päivällistä varten eikä myöskään sitä rasitusta, että oli kerrottava Irenelle Junen paluusta.

Sen illan ooppera oli »Carmen», ja hän valitsi viimeisen väliajan kertoakseen uutisensa, lykäten sen vaistomaisesti viimeiseen hetkeen. Irene suhtautui asiaan hiljaisesti, omituisesti — itse asiassa hän ei saanut tietää, kuinka Irene suhtautui siihen, ennenkuin tuo oikukas musiikki alkoi taas ja hiljaisuus oli välttämätön. Naamio oli taas Irenen kasvoilla, tuo naamio, jonka alla tapahtui niin paljon sellaista, mitä hän ei voinut nähdä. Irene tarvitsi varmaan aikaa ajatellakseen asiaa! Vanha Jolyon ei tahtonut kiirehtiä häntä, sillä hän tulisi antamaan tuntinsa huomenna iltapäivällä, ja silloin olisi tilaisuus nähdä hänet tottuneena tuohon ajatukseen. Vaunuissa vanha Jolyon puhui vain Carmenista, hän oli nähnyt parempia vanhoina aikoina, mutta tämä ei ollut ollenkaan hullumpi. Kun hän tarttui Irenen käteen sanoakseen hyvää yötä, tämä kumartui nopeasti suutelemaan hänen otsaansa.

»Hyvästi, rakas Jolyon setä, sinä olet ollut niin kultainen minua kohtaan!»

»Huomiseen siis», sanoi hän. »Hyvää yötä. Nuku hyvin.» Irene toisti lempeänä kaikuna: »Nuku hyvin!» ja jo poistuvien vaunujen ikkunassa hän näki Irenen kasvot kääntyneinä häntä kohti ja käden ikäänkuin viipyvän viittoilun.

Hän meni hitaasti huoneeseensa. Hänelle ei koskaan annettu samaa, eikä hän voinut tottua noihin uudenuutukaisiin makuuhuoneisiin uusine huonekaluineen ja harmaanvihreine mattoineen, joilla punaiset ruusut kukkivat. Häntä valvotti, ja tuo viheliäinen Habanera soi vielä hänen korvissaan. Hänen ranskansa ei ollut koskaan täysin riittänyt ymmärtämään sen sanoja, mutta merkityksen hän tiesi, mikäli siinä nyt oli merkitystä, tuollaisessa mustalaisjutussa — villissä ja arvaamattomassa. Niin, elämässä oli jotakin, mikä kumosi kaikki huolenpitosi ja suunnitelmasi — jotakin, mikä pani miehet ja naiset tanssimaan pillinsä mukaan. Ja hän makasi tuijottaen syväänpainuneilla silmillään ulos pimeyteen, missä tuo arvaamaton vallitsi. Luulit omaavasi otteen elämään, mutta se luisui käsistäsi, tarttui niskaasi, pakotti sinut sinne ja pakotti tänne ja sitten, ikäänkuin ei mitään, pusersi sinut hengiltä. Samalla tavalla se tarttui tähtiinkin — hän ei ainakaan ihmettelisi sitä — hankasi niittenkin nenät yhteen ja nakkasi ne erilleen. Koskaan eivät sen kepposet päättyneet. Viisi miljoonaa ihmistä tuossa suuressa kaupunkiryteikössä, ja kaikki niistä tuon Elämän Voiman armoilla, ikäänkuin joukko pieniä kuivuneita herneitä, jotka hyppelevät pöydällä, jos lyöt nyrkkisi niitten keskelle. Ah, niin! Hän itse ei enää hyppisi kauan — hyvä, pitkä uni tekisi hänelle hyvää.

Kuinka kuuma täällä ylhäällä oli — kuinka hälisevää! Hänen otsaansa poltti, Irene oli suudellut juuri sitä paikkaa, mikä aina oli kipeä — juuri sitä, ikäänkuin olisi arvannut paikan ja tahtonut suudella kaiken kivun pois hänestä. Mutta sen sijaan hänen huulensa olivatkin jättäneet tukalan kivun tuohon paikkaan. Irene ei ollut koskaan puhunut juuri tuolla äänellä, ei ollut koskaan tehnyt tuota viipyvää liikettä tai katsonut jälkeensä ajaessaan pois. Vanha Jolyon nousi vuoteesta ja veti verhot syrjään. Hänen huoneensa antoi joen puolelle. Ilmaa ei ollut paljoakaan, mutta tuo leveä, tyven, ikuinen vesi, joka virtasi ohi, rauhoitti häntä. »Pääasia», ajatteli hän, »on nyt, etten tee itselleni vahinkoa. Minä ajattelen pikku kultamuruani ja menen nukkumaan.» Mutta kesti kauan, ennenkuin Lontoon yön kuumuus ja sykintä sammui pois kesäaamun lyhyeen uneen. Ja vanha Jolyon nukahti vain pieneksi hetkeksi.

Päästyään kotiin seuraavana päivänä hän lähti ulos kukkatarhaan ja poimi Hollyn avulla — tyttösellä oli hyvin tarkka maku kukkien suhteen — suuren kimpun neilikoita. Ne olivat, sanoi vanha Jolyon, »harmaapukuista rouvaa» varten — nimitys oli yhä vielä heille yhteinen — ja hän pani ne maljakkoon työhuoneeseensa, missä aikoi iskeä kiinni Ireneen tuossa asiassa, joka koski Junea ja tulevia soittotunteja. Niiden tuoksu ja väri olisivat apuna. Lounaan jälkeen hän meni lepäämään, sillä hän tunsi olevansa hyvin väsynyt, eivätkä vaunut toisi Ireneä asemalta ennen neljää. Mutta kun hetki lähestyi, tuli hän levottomaksi ja lähti kouluhuoneeseen, josta näki tielle. Verhot olivat alhaalla, ja Holly istui huoneessa mademoiselle Beaucen kanssa turvassa tukahduttavalta heinäkuun auringolta askarrellen silkkimatojen kanssa. Vanha Jolyon tunsi luontaista vastenmielisyyttä noita järjestelmällisiä eläimiä kohtaan, joitten pää ja väri muistutti elefanttia, jotka jyrsivät niin paljon reikiä kauniisiin vihreihin lehtiin ja tuoksuivat hänen mielestään kaamean pahalta. Hän istahti sitsikankaalla päällystetylle ikkunapenkille, mistä saattoi nähdä tien, ja hengitti raitista ilmaa sen verran kuin sitä oli saatavilla, ja koira Balthasar, joka piti sitsikangasta arvossa kuumina päivinä, hyppäsi hänen viereensä. Pianon koskettimilla oli sinipunerva pölysuojus, joka oli haalistunut melkein harmaaksi, ja sen päällä ensimmäinen lavendelinkukka, jonka tuoksu täytti huoneen. Huolimatta tämän paikan viileydestä tai kenties juuri tämän viileyden vuoksi, elämän syke vaikutti miltei väkivaltaisesti hänen heikentyneisiin vaistoihinsa. Jokainen rakojen välistä tunkeutuva auringonsäde oli harmillisen loistava, koira tuoksui hyvin väkevältä, lavendelinlemu oli ylivoimainen, nuo silkkimadot, jotka kohottelivat harmaanvihreitä selkiään, näyttivät hirmuisen elinvoimaisilta, ja Hollyn tummalla päällä, joka kumartui niitten yli, oli ihmeellinen silkin kiilto. Lumoava, armottoman voimakas oli elämä sille, joka itse oli vanha ja heikko. Se näytti ilkkuvan muotojensa moninaisuudella ja sykkivällä voimallaan. Vasta näinä viime viikkoina, ei koskaan ennen, oli hänellä ollut sellainen omituinen tunne, että toinen puoli hänestä ajautui kiihkeästi eteenpäin elämän virralla, kun taas toinen puoli oli jäänyt rannalle katsellen tuota menoa, jota ei voi auttaa. Vain Irenen seurassa hän pääsi tuosta kaksipuolisesta tajunnasta.

Holly käänsi päätään, osoitti pienellä ruskealla nyrkillään pianoa — sillä sormella osoittaminen ei ollut »hyvin kasvatettua» — ja sanoi ujosti:

»Katso 'harmaapukuista rouvaa', isoisä, eikö hän ole kaunis tänään?»

Vanhan Jolyonin sydän värähti, ja huone oli sekunnin verran kuin pilvessä, sitten se kirkastui, ja hän sanoi iskien silmää:

»Kuka on pukenut hänet?»

»Mam'zelle.»

»Hollee! Älä ole hupsu!»

Senkin teennäinen pikku ranskatar! Hän ei vielä ollut sulattanut sitä, että soittotunnit otettiin häneltä pois. Se ei auttaisi. Pikku kultamuru oli isoisän ainoa ystävä. Niin, ne olivat Hollyn tunteja. Ja hän ei hievahtaisi — ei hievahtaisi, vaikka mikä olisi. Hän hyväili Balthasarin pään pehmeätä villaa ja kuuli Hollyn sanovan:

»Kun äiti taas on kotona, ei kai tule mitään muutoksia vai kuinka? Äiti ei pidä vieraista, tiedäthän.»

Lapsen sanat näyttivät ympäröivän vanhan Jolyonin viileällä vastustuksen ilmakehällä ja paljastavan kaiken, mikä uhkasi hänen vastakeksittyä vapauttaan. Ah! Hänen pitäisi alistua olemaan vanha mies, toisten huolenpidon ja rakkauden armoilla, tai sitten taistella uuden, kallisarvoisen ystävyyssuhteensa puolesta, ja taistelu väsytti hänet hengiltä. Mutta hänen laihat, kuluneet kasvonsa kovettuivat päättäväisiksi, kunnes näyttivät melkein vain leualta. Tämä oli hänen talonsa ja hänen asiansa — hän ei hievahtaisi paikaltaan! Hän katsoi kelloaan, se oli vanha ja ohentunut kuin hän itse, se oli ollut hänellä jo viisikymmentä vuotta. Yli neljän jo! Ja ohimennen suudellen Hollyn päälakea hän meni halliin. Hän tahtoi saada Irenen haltuunsa jo ennen kuin tämä menisi tunnilleen. Kuullessaan pyörien ratinaa hän astui porttikäytävään ja näki heti, että vaunut olivat tyhjät.

»Juna tuli, herra, mutta tuota rouvaa ei näkynyt.»

Vanha Jolyon katsoi häneen terävästi ja suoraan, hänen silmänsä näyttivät torjuvan tuon paksun miehen uteliaisuuden ja kieltää häntä näkemästä katkeraa pettymystään.

»Hyvä on», sanoi hän ja kääntyi takaisin taloon. Hän meni työhuoneeseensa ja istahti, vapisten kuin lehti. Mitä tämä merkitsi? Irene oli voinut myöhästyä junasta, mutta hän tiesi varsin hyvin, että niin ei ollut laita. »Hyvästi, rakas Jolyon setä!» Miksi »Hyvästi» eikä »Hyvää yötä?» Entä tuo käsi, joka viittoili viipyen? Entä suudelma? Mitä ne merkitsivät? Kiihkeä levottomuus ja harmi valtasivat hänen mielensä. Hän nousi ja alkoi kävellä turkkilaista mattoa edestakaisin, ikkunan ja seinän välillä. Irene aikoi hylätä hänet. Hän oli siitä varma — eikä voinut puolustautua. Vanha mies, joka tahtoo nähdä kauneutta! Se on naurettavaa! Ikä sulki hänen suunsa, lamaannutti hänen taistelukykynsä. Hänellä ei ollut oikeutta siihen, mikä oli lämmintä ja elävää, ei oikeutta muuhun kuin muistoihin ja suruun. Hän ei voinut rukoilla Ireneä — vanhallakin miehellä on arvokkuutensa. Aseeton! Hän käveli tunnin ajan edestakaisin, ruumiillisesti uupuneena, ohi poimimainsa neilikkain, jotka pilkkasivat häntä tuoksullaan. Kaikista vaikeista asioista tahdonvoiman kukistaminen on vaikeimpia sille, joka aina on tottunut kulkemaan omia teitään. Luonto oli saanut hänet verkkoonsa, ja onnettoman kalan tavoin hän kääntyi ja uiskenteli silmukoissa, sinne tänne, löytämättä mitään reikää, mitään heikkoa kohtaa. Viiden aikaan hänelle tuotiin teetä ja eräs kirje. Hän avasi kotelon voiveitsellä ja luki:

»Rakkahin Jolyon setä! Minun on sietämättömän vaikea kirjoittaa sellaista, mikä voi tuottaa sinulle pettymystä, mutta olin liian raukkamainen sanoakseni sitä eilen illalla. Tunnen, etten enää voi tulla antamaan Hollylle tunteja, nyt kun June on tulossa kotiin. Muutamat seikat käyvät liian syvälle, niitä ei voi unohtaa. On ollut niin suuri ilo tavata setää ja Hollya. Ehkä vielä saan nähdä sinut joskus, kun tulet kaupunkiin, vaikka olenkin varma siitä, että se ei ole hyväksi. Näen selvästi, että väsytit itseäsi liiaksi. Luulisin, että sinun pitäisi olla hyvin hiljaa tänä kuumana aikana, ja nyt kun poikasi ja June tulevat kotiin, olet niin onnellinen. Miljoonat kiitokset kaikesta herttaisuudestasi minua kohtaan.

Kiitollisena ja hellänä

Irene.»

Vai niin, siinä sitä oltiin! Ei hyväksi hänelle saada iloita ja nauttia siitä, mille hän antoi eniten arvoa, koettaa unohtaa tietoisuus siitä, että kaiken välttämätön loppu, kuolema, lähestyi salaisin, kahajavin askelin. Ei hyväksi hänelle! Irenekään ei siis voinut nähdä, että hän juuri oli Jolyon sedän uusi mielenkiinto elämään, kaiken sen kauneuden ruumistuma, jonka hän tunsi liukuvan käsistään!

Hänen teensä jäähtyi, hänen sikaarinsa jäi sytyttämättä, ja hän käveli edestakaisin, raadeltuna kahden kamppailevan voiman, ylpeytensä ja elämänotteensa välissä. Sietämätöntä sammua näin hitaasti, ilman omaa sananvaltaa, elää edelleen, kun oma tahto oli toisten käsissä, toisten, jotka painoivat maahan huolenpidollaan ja rakkaudellaan. Sietämätöntä! Hän tahtoisi nähdä, mitä Irene sanoisi, jos kuulisi totuuden sen totuuden, että vanha Jolyon välitti hänen näkemisestään enemmän kuin koko viipymisestään täällä. Hän istuutui vanhan kirjoituspöytänsä ääreen ja otti kynän. Mutta hän ei voinut kirjoittaa. Jokin hänessä kapinoi tällaista armonpyyntöä vastaan — pyyntöä, että Irene lämmittäisi hänen silmiään kauneudellaan. Se olisi ollut samaa kuin vanhuudenhöperyytensä tunnustaminen. Hän ei suorastaan voinut. Ja sen sijaan hän kirjoitti:

»Olin toivonut, että vanhojen haavojen muisto ei olisi saanut olla estämässä sitä, mikä on iloksi ja hyödyksi minulle ja pienelle pojantyttärelleni. Mutta vanhat miehet saavat oppia unohtamaan oikkunsa, heidän on pakko, elämisenkin oikun he saavat unohtaa ennemmin tai myöhemmin, ja kenties sitä parempi mitä pikemmin.

Ystävyydellä

Jolyon Forsyte.»

»Katkeraa», ajatteli hän, »mutta en voi auttaa sitä. Olen väsynyt.» Hän pani kirjeen kiinni ja pudotti sen laatikkoon iltapostin vietäväksi. Kuullessaan sen putoavan pohjalle hän ajatteli: »Siinä menee kaikki, mitä odotin elämältä.»

Sinä iltana päivällisen jälkeen, johon hän tuskin koski, jätti hän sikaarinsa puoliksi polttamatta, nousi portaita hyvin hitaasti ja hiipi lasten makuuhuoneeseen. Hän istahti ikkunan ääressä olevalle tuolille. Yölamppu paloi, ja hän saattoi juuri nähdä Hollyn kasvot. Tyttösellä oli toinen käsi posken alla. Varhainen turilas surisi japanilaisessa paperissa, jolla takka oli täytetty, ja toinen hevonen tömisteli tallissa levottomana. Saada nukkua niinkuin tuo lapsi! Hän painoi erilleen venetsialaisen kaihtimen kaksi sälöä ja katsoi ulos. Kuu nousi verenkarvaisena. Hän ei ollut koskaan nähnyt niin punaista kuuta. Metsät ja vainiot olivat vaipumassa uneen nekin, kesäisen valon viime hohteessa. Ja kauneus vaelsi kuin henki. »Minulla on ollut pitkä elämä», ajatteli hän, »melkein paras mahdollinen. Olen kiittämätön mies, olen nähnyt paljon kauneutta aikoinani. Nuori Bosinney parka sanoi, että minulla on kauneuden tajua. Kuussa on mies tänä iltana.» Yöperhonen lensi ohi, toinen, kolmas. »Harmaapukuisia naisia!» Hän sulki silmänsä. Hänet valtasi ajatus, ettei hän avaisi niitä enää koskaan, hän antoi sen kasvaa, suostui vaipumaan, sitten kiskoi hätkähtäen silmänsä auki. Hänessä oli jotakin hullusti, epäilemättä, perinpohjin hullusti, hän kutsuisi sittenkin lääkärin. Se ei merkinnyt paljoakaan nyt! Tuolla viidakossakin hiipii kuunvalo, siellä on varjoja, ja varjot yksin ovat valveilla. Ei lintuja, eläimiä, kukkia, hyönteisiä varjoja vain liikkumassa! »Harmaapukuisia naisia.» Tuon puunrungon yli ne kiipeävät, kuiskivat yhdessä. Irene ja Bosinney? Hullunkurinen ajatus! Ja sammakot ja pikkuelävät kuiskivat myös. Kuinka kello tikuttikaan, täällä sisällä! Kaikki oli harhakuvaa — tuolla ulkona punaisen kuun loisteessa, täällä sisällä myöskin, missä pieni vakaa yölamppu paloi ja kello tikutti ja lastenhoitajan aamupuku riippui varjostimen reunalta suurena kuin naisen hahmo. »Harmaapukuinen nainen!» Hyvin hullunkurinen ajatus valtasi hänet: Oliko Irene olemassa? Oliko hän tullut ollenkaan koskaan? Vai oliko hän vain harhakuva, syntynyt kaikesta siitä kauneudesta, mitä hän oli rakastanut ja mikä hänen piti jättää niin pian? Violetin harmaa henki, jolla on tummat silmät ja ambranvärinen hiuskruunu ja joka kulkee aamunkoitossa ja kuutamossa ja sinikellojen aikaan? Mikä hän oli, kuka hän oli, oliko hän olemassa? Vanha Jolyon nousi ja tarttui ikkunalautaan päästäkseen taas todellisuudentuntoon, sitten hän alkoi varpaillaan kulkea ovea kohti. Hän pysähtyi vuoteen jalkopäähän, ja Holly, ikäänkuin tuntien että häntä katseltiin, liikahti, huokasi ja kyyristyi tiukempaan puolustusasentoon. Vanha Jolyon kulki varpaillaan ulos pimeään käytävään, pääsi huoneeseensa ja seisoi yöpaidassaan peilin edessä. Mikä linnunpelätti hän oli — painunein ohimoin tikkumaisin jaloin! Hänen silmänsä inhosivat hänen omaa kuvaansa, mutta kasvoille tuli ylpeä ilme. Kaikki oli liittoutunut nujertamaan häntä, hänen oma peilikuvansakin, mutta hän oli pystyssä — vielä! Hän meni vuoteeseen ja makasi pitkän aikaa nukkumatta, koettaen alistua, sillä hän tiesi liiankin hyvin, että huolet ja pettymykset tekivät hänelle hyvin pahaa.

Hän heräsi aamulla niin virkistymättömanä ja voimatonna, että lähetti hakemaan lääkäriä. Miehen kasvot venyivät pitkiksi kuin käsivarsi, kun hän oli tutkinut hänet, ja hän määräsi potilaansa vuoteeseen sekä kielsi häneltä tupakanpolton. Se ei ollut mikään vaikeus, ei ollut mitään syytä nousta, ja tupakka ei maistunut miltään, jos ei voinut hyvin. Hän vietti aamunsa hiljalleen, lasketuin auringonverhoin, käänteli _Times-lehteään_ edestakaisin, mutta ei lukenut paljon. Koira Balthasar makasi hänen vuoteensa vieressä. Lounaan mukana tuli sähkösanoma: »Saanut kirjeesi tulen tänään puoli viisi. Irene.»

Tulen tänään! Sittenkin! Siis hän oli olemassa eikä ollut hylännyt ystäväänsä. Tulen tänään! Lämmin virta sykähti kautta hänen jäsentensä, hänen poskensa ja otsansa tuntuivat kuumilta. Hän nautti liemensä ja työnsi tarjottimen syrjään, maaten hyvin hiljaa, kunnes lounas oli viety pois ja hän jäi yksin, mutta silloin tällöin hänen silmissään tuikahti. Irene tulee! Hänen sydämensä löi nopeasti, ja välillä tuntui lakkaavan lyömästä. Kolmelta hän nousi ja pukeutui varovasti, ääneti. Holly ja Mam'zelle olivat tietenkin kouluhuoneessa, ja palvelijat nukkuivat päivällisensä jälkeen, jos hän oikein arvasi. Hän avasi oven varovasti ja meni alakertaan. Hallissa makasi koira Balthasar yksinäisenä, ja sen seuraamana vanha Jolyon meni työhuoneeseensa ja ulos polttavan kuumaan iltapäivään. Hän aikoi lähteä Ireneä vastaan viidakkoon, mutta tunsi heti, ettei pystyisi siihen tässä kuumuudessa. Hän istahti siis tammen juurelle keinun viereen, ja koira Balthasar, joka niinikään kärsi kuumuudesta, asettui makaamaan hänen jalkainsa juureen. Siinä hän istui hymyillen. Mikä loistavien hetkien juhla! Mikä hyönteisten surina ja kyyhkysten kuhertelu! Kesäpäivä parhaimmillaan. Ihanaa! Ja hän oli onnellinen, onnellinen kuin koulupoika — oli se sitten mitä oli! Irene oli tulossa, Irene ei ollut hylännyt häntä! Hänellä oli kaikki, mitä hän elämässä tarvitsi — paitsi vähän enemmän ilmaa keuhkoihin ja vähemmän painoa — juuri tuohon! Hän saisi nähdä Irenen, kun tämä tulisi näkyviin saniaismetsästä, tulisi hieman keinuen, violetinharmaa olento, joka kulkisi kedon päivänkukkien ja leijonankitain ja »ritarien» lomitse — ritarien, joitten kruunut olivat kukassa. Hän itse ei liikkuisi, mutta Irene tulisi hänen luokseen ja sanoisi: »Rakas Jolyon setä, olen niin pahoillani!» ja istahtaisi keinuun ja antaisi vanhan Jolyonin katsella itseään ja kertoa, ettei hän ollut voinut oikein hyvin, mutta että nyt ei enää ollut mitään hätää, ja tuo koira nuolisi hänen kättään. Koira tiesi, että isäntä piti tästä vieraasta, se oli hyvä koira.

Puun alla oli täysi varjo, aurinko ei voinut päästä hänen luokseen, teki vain muun maailman niin kirkkaaksi, että hän saattoi nähdä Epsomin katsomolavan tuolla, hyvin kaukana, ja katsella lehmiä, jotka rouskuttelivat apilaa niityllä ja hätyyttivät hyönteisiä hännällään. Hän tunsi lehmuksien ja lavendelin tuoksun. Ah, sitä varten mehiläiset pitivät tuollaista ääntä. Ne olivat kiihtyneitä, kiireissään, niinkuin hänen sydämensä oli kiireissään ja kiihtynyt. Unteiolta ne olivat myöskin, unteloita ja humalassa hunajasta ja onnesta, niinkuin hänen sydämensä oli humalassa ja untelo. Kesä — kesä — ne näyttivät sanovan, suuret mehiläiset ja pienet mehiläiset ja kärpäset myöskin!

Tallin kello löi neljä, puolen tunnin päästä Irene olisi täällä. Hänellä oli juuri aikaa pikkuisen nukahtaa, hänhän oli saanut niin vähän unta viime aikoina, ja sitten hän olisi raitis ja levännyt Ireneä varten, raikas kohtaamaan nuoruutta ja kauneutta, joka tulisi hänen luokseen aurinkoisen ruohokentän poikki — harmaapukuinen nainen! Ja nojautuen taaksepäin tuolissaan hän ummisti silmänsä. Tuulenhenki — sen verran kuin sitä nyt oli — toi mukanaan vähän valkeata ohdakkeen höytyä, joka tarttui hänen vieläkin valkeampiin viiksiinsä. Hän ei tietänyt siitä, mutta hänen hengityksensä, joka osui siihen, liikutti sitä hiljaa. Auringonsäde tunkeutui läpi ja asettui hänen jalalleen. Pörriäinen lensi hänen panamahattunsa huipulle. Ja ihana unen hyrsky täytti aivot hatun alapuolella, ja pää horjahti eteenpäin ja jäi rinnalle. Kesä — kesä! Niin jatkui humina.

Tallin kello löi neljänneksen yli neljän. Koira Balthasar venyttelihe ja katsahti isäntäänsä. Ohdakkeenhöyty ei enää liikkunut. Koira laski päänsä auringonvalaisemalle jalalle. Se ei liikkunut. Koira veti päänsä nopeasti pois, nousi ja hypähti vanhan Jolyonin polvelle, katsoi hänen kasvoihinsa ja vinkui, sitten se hyppäsi alas, istahti maahan ja katsoi ylös. Ja äkkiä siltä pääsi pitkä, pitkä ulina.

Mutta ohdakkeenhöyty oli hiljainen kuin kuollut, ja niin olivat hänen vanhan isäntänsä kasvot.

Kesä — kesä — kesä! Äänettömät askelet ruoholla!