Hän heräsi puoli kolmelta, hetkenä, joka hänen pitkän kokemuksensa mukaan peloittavassa määrin kiihdyttää kaikkia hankaloita ajatuksia. Kokemus oli niinikään opettanut hänelle, että uusi herääminen säädylliseen aikaan kahdeksalta osoitti tuollaisen säikähdyksen mielettömyyden. Tänä erikoisena aamuna sai äkillistä painavuutta ajatus, että jos hän sattuisi sairastumaan, ei hän saisi nähdä Ireneä. Tästä oli vain lyhyt askel sen seikan toteamiseen, että seurustelu päättyisi myöskin, kun hänen poikansa ja June palaavat Espanjasta. Kuinka hän voisi puolustaa haluansa saada seurustella sen naisen kanssa, joka oli varastanut — varhainen aamu ei puhu peitetyin sanoin — Junelta sulhasen? Tuo rakastettu oli kuollut, mutta June oli itsepintainen pieni olento, lämminsydäminen, mutta luja kuin puu eikä — se oli ihan totta — niitä, jotka unohtavat! Ensi kuun puolivälissä he olisivat kotona. Hänellä oli enää viisi viikkoa aikaa nauttia tuosta uudesta harrastuksesta, joka oli tullut hänen jäljelläolevaan elämäänsä. Pimeys osoitti mielettömän kirkkaasti hänen tunteensa luonteen. Kauneuden ihailua — kiihkeätä halua nähdä sitä, mikä tuotti iloa hänen silmilleen. Järjetöntä, hänen iällään! Ja kuitenkin — mitä muuta syytä oli hänellä pyytää Junea kertaamaan niin kipeitä muistoja, ja kuinka hän voisi estää poikaansa ja poikansa vaimoa pitämästä isäukkoa hyvin kummallisena? Hänen olisi pakko tehdä salamatkoja Lontooseen, ja se olisi väsyttävää, sitäpaitsi pieninkin pahoinvointi estäisi hänet siitä. Hän makasi avoimin silmin, ja hänen leukansa pani vastalauseen tuohon tulevaisuudenkuvaan, kun taas sydän takoi äänekkäästi ja väliin tuntui vallan lakkaavan lyömästä. Hän oli nähnyt aamunkoiton valaisevan ikkunanrakoja, kuullut lintujen livertävän ja laulavan ja kukkojen kiekuvan, ennenkuin hän taas pääsi uneen, mistä aikanaan heräsi väsyneenä, mutta terveenä. Viisi viikkoa, ennenkuin tarvitsi ruveta hätäilemään, sehän oli hänen iällään iäisyys! Mutta tuona aikaisena aamuna oli kuitenkin jäljellä jotakin merkkiä yön kauhuista — ne olivat hienosti kiihdyttäneet hänen tahtoaan, hänen, joka aina oli tottunut kulkemaan omia teitään. Hän aikoi tavata Ireneä niin usein kuin halusi! Miksi hän ei lähtisi kaupunkiin ja tekisi tuota lisäystä testamenttiin asianajajansa luona sen sijaan, että kirjoittaisi siitä? Irene ehkä haluaisi tulla oopperaan! Mutta hän lähtisi junalla, hän ei tahtonut, että tuo paksu Beacon saisi virnistellä hänen selkänsä takana. Palvelijat olivat sellaisia hupsuja, ja luultavasti heillä oli tiedossaan koko tuo vanha asia Irenestä ja nuoresta Bosinneysta — palvelijat tietävät kaiken ja arvaavat lopun. Hän kirjoitti Irenelle sinä aamuna:

»Paras Irene! — Minun pitää huomenna käydä kaupungissa. Jos sinua haluttaisi lähteä oopperaan, tule syömään hiljainen päivällinen kanssani...»

Mutta missä? Siitä oli kymmeniä vuosia, kun hän viimeksi oli syönyt päivällistä Lontoossa muualla kuin klubillaan tai yksityistaloissa. Ahaa — tuo uudenaikainen paikka Covent Gardenin lähellä...

»Kirjoita minulle rivi huomenna Piedmont Hotelliin ja ilmoita, saanko odottaa sinua siellä seitsemältä.

Parhain terveisin

Jolyon Forsyte.»

Irene ymmärtäisi, että setä vain tahtoi tuottaa hänelle hiukkasen iloa, sillä ajatus, että tämä arvaisi hänen kiihkeän halunsa nähdä häntä, oli vaistomaisesti vastenmielinen. Ei ollut luultavaa, että noin vanha mies saisi hänen tavallaan pyrkiä näkemään kauneutta, varsinkaan naisessa.

Seuraavan päivän matka, niin lyhyt kuin se olikin, ja käynti lakimiehen luona väsyttivät häntä. Oli kuumakin, ja pukeuduttuaan päivällistä varten hän paneutui makuuhuoneensa sohvalle levätäkseen vähän. Hänellä oli varmaan ollut jonkinlainen pyörtymiskohtaus, sillä hän tuli tajuihinsa tuntien olonsa hyvin kummalliseksi, ja hän nousi vähän vaivoin soittamaan kelloa. Mitä, yli seitsemän jo! Ja tässä hän oli, ja Irene odotti. Mutta äkkiä himmentyi silmissä taas, ja hänen piti palata sohvalle. Hän kuuli tytön äänen sanovan:

»Soittiko herra?»

»Soitin, tulkaa tänne», hän kuuli sanovansa selvästi, vaikka silmien edessä olikin pilvi. »Minä en voi hyvin, tarvitsisin hajusuoloja.»

»Minä tuon, herra.» Tytön ääni kuului pelästyneeltä.

Vanha Jolyon teki ponnistuksen.

»Älkää menkö. Viekää nämä terveiset veljentyttärelleni — naiselle, joka istuu hallissa — harmaapukuiselle naiselle. Sanokaa, että herra Forsyte ei voi hyvin — kuumuus. Hän on kovin pahoillaan, ja jollei hän tule heti alas, ei häntä pidä odottaa päivälliselle.»

Kun tyttö oli mennyt, ajatteli hän heikosti: »Miksi sanoin harmaapukuinen nainen — hänellähän voi olla yllään mitä vain! Hajusuoloja!» Hän ei pyörtynyt uudelleen, mutta hän ei ollut tajuissaan, kun Irene tuli seisomaan hänen viereensä pitäen hajusuolapulloa hänen nenällään ja pöyhien tyynyjä hänen päänsä alla. Hän kuuli Irenen sanovan levottomana: »Rakas Jolyon setä, mitä tämä on?» tunsi himmeästi hänen huuliensa pehmeän kosketuksen kädellään, veti sitten syvän siemauksen hajusuoloja henkeensä, sai niistä voimaa äkkiä ja aivasti.

»Hah!» sanoi hän. »Ei se mitään ole. Kuinka pääsit tänne? Mene ruokasaliin syömään päivällistä — piletit ovat pukeutumispöydällä. Olen selvä minuutissa.»

Hän tunsi Irenen viileän käden otsallaan, tunsi orvokin tuoksua ja jäi istumaan, mielessä epämääräinen nautinto ja päätös voida hyvin.

»Mitä! Sinä _olet_ harmaassa puvussa!» sanoi hän. »Auta minua vähän.» Päästyään jaloilleen hän ravisteli itseään.

»Mitä asiaa minulla oli ruveta tuolla tavoin pyörtyilemään!» Ja hän liikkui hyvin hitaasti peiliä kohti. Mikä haamumainen mies! Irenen ääni hänen takanaan kuiskasi:

»Älä tule alas nyt, setä, sinun pitää levätä.»

»Kaikkea vielä! Lasi samppanjaa panee minut pian ennalleni. En tahdo, että menetät oopperailtasi.»

Mutta matka käytävää pitkin oli vaivalloinen. Merkillisiä mattoja niillä, oli näissä uudenaikaisissa paikoissa, niin paksuja, että niihin kompastui joka askelella! Hississä hän huomasi, kuinka huolestuneelta Irene näytti, ja sanoi yrittäen iskeä silmää:

»Olenpa minä kaunis isäntä!»

Kun hissi pysähtyi, täytyi hänen pitää kiinni istuimesta että se ei luistaisi hänen altaan, mutta liemiruuan ja samppanjan jälkeen hän tunsi olonsa paljon paremmaksi ja alkoi iloita sairaudesta, joka sai Irenen käytöksen häntä kohtaan niin huolehtivaksi.

»Olisin mielelläni ottanut sinut tyttäreksi», sanoi hän äkkiä ja jatkoi, tarkaten hänen silmiensä hymyä:

»Et sinä saa kulkea tuon menneisyyden lumoissa koko elämääsi — siihen sinulla on yllin kyllin aikaa minun iässäni. Tuo on kaunis puku — pidän kuosista.»

»Olen ommellut sen itse.»

Ah! Nainen, joka osasi ommella itselleen kauniin puvun, ei ollut menettänyt elämänhaluaan.

»Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa», sanoi hän, »ja juo tämä. Tahtoisin nähdä vähän väriä poskillasi. Emme saa tuhlata elämää, se ei kelpaa. Tänä iltana on uusi Margareta, toivottavasti hän ei ole liian lihava. Ja Mefisto — en voi kuvitella kauheampaa kuin lihava mies, joka näyttelee paholaista.»

Mutta he eivät sittenkään menneet oopperaan, sillä päivällispöydästä noustessa hänen silmiään taas alkoi hämärtää, ja Irene itsepintaisesti tahtoi, että hän pysyisi hiljaa ja menisi aikaisin nukkumaan. Erottuaan hänestä hotellin ovella ja maksettuaan ajurille, jonka piti viedä hänet Chelseahin, vanha Jolyon istahti hetkeksi iloitsemaan hänen sanoistaan: »Sinä _olet_ niin kultainen minulle, setä Jolyon.» Mitä, kukapa ei olisi! Hän olisi tahtonut viipyä vielä päivän ja viedä Irenen mukanaan Eläintarhaan, mutta tämän mielestä olisi kai kuolettavan väsyttävää juosta hänen kanssaan kaksi päivää peräkkäin. Ei, hänen piti odottaa ensi sunnuntaihin, Irene oli luvannut tulla silloin. He sopisivat silloin noista Hollyn tunneista, joskin vain kuukaudeksi. Se olisi jotakin. Pikku Mam'zelle Beauce ei pitäisi siitä, mutta hänen oli suostuttava. Ja taittaen vanhan oopperahattunsa kokoon rintaansa vastaan hän haki hissin.

Hän ajoi Waterloon asemalle seuraavana aamuna, vaikka hänellä olikin suuri halu sanoa: »Ajakaa Chelseahin.» Mutta hänellä oli liian vahva aisti ymmärtämään suhteita. Sitäpaitsi hän vielä tunsi olonsa hataraksi eikä uskaltanut panna itseään alttiiksi toiselle samanlaiselle häiriölle kuin tuo eilinen oli ollut, kaukana kotoa. Holly myöskin odotti häntä ja sitä, mitä hänellä oli matkalaukussaan tyttöstä varten. Eipä siltä, että hänen pikku kullassaan olisi mitään etuilevaa rakkautta — hän oli oikea hellyyden perikuva. Sitten katkeran kyynillisenä kuten vanhat ainakin, hän rupesi ajattelemaan, eikö se vain ollutkin etuilevaa rakkautta, joka sai Irenen suostumaan hänen seuraansa. Ei, ei Irenekään ollut sitä lajia. Hänellä nyt ainakaan ei ollut käsitystä siitä, kuinka leivälle levitetään voita, ei mitään omistamisen vaistoa, poloisella! Sitäpaitsi ei vanha Jolyon ollut hiiskunut sanaakaan tuosta testamentin lisäyksestä eikä aikonut hiiskuakaan — toistaiseksi riitti pelkkä ilo asiasta.

Viktoria-vaunuissa, jotka olivat häntä vastassa asemalla, Holly pidätteli koira Balthasaria, ja heidän hyväilynsä tekivät kotimatkasta riemukulun. Koko loppuosan tuota kaunista, kuumaa päivää ja suurimman osan seuraavaa hän oli tyytyväinen ja rauhallinen lepäillen siimeksessä, pitkän, viipyvän päivänpaisteen valaessa kultaa kentille ja kukkasille. Mutta torstai-iltana yksinäisellä päivällisellään hän alkoi laskea tunteja — kuusikymmentä viisi tuntia siihen, kun hän saisi lähteä Ireneä vastaan pieneen viidakkoon ja kulkea kenttien poikki hänen rinnallaan. Hän oli aikonut kääntyä lääkärin puoleen pyörtymiskohtauksensa vuoksi, mutta tuo mies varmasti vaatisi häntä pysymään hiljaa, välttämään kiihtymystä ja kaikkea tuollaista, ja hän ei aikonut antaa kytkeä jalkaansa, ei tahtonut kuulla puhuttavan sairaudesta — jos se nyt oli sairautta, ei sietänyt kuulla tuollaista tähän aikaan elämästään, nyt kun tuo uusi jännitys oli tullut. Ja hän varoi tarkoin mainitsemasta heikkouttaan kirjeissä pojalleen. Siitä olisi vain seurauksena, että he tulisivat lennossa kotiin! Missä määrin tämä vaiteliaisuus johtui hänen halustaan ottaa huomioon heidän iloaan, missä määrin hänen omaansa, sitä hän ei pysähtynyt miettimään.

Tuona iltana työhuoneessaan hän oli juuri lopettanut sikaarinsa ja uinaili tuolissaan, kun hän kuuli puvun kahinaa ja oli tietoinen orvokin tuoksusta. Hän avasi silmänsä ja näki Irenen harmaassa puvussaan seisovan takan ääressä ojentaen käsivarsiaan. Omituisinta oli, että vaikka noissa käsivarsissa ei näyttänyt olevan mitään, ne kuitenkin olivat kiertyneet aivan kuin jonkun kaulan ympäri, ja Irenen oma kaula taipui taaksepäin, huulet olivat avoimet ja silmät ummessa. Hän katosi paikalla, ja siinä oli takkahylly ja vanhan Jolyonin pronssit. Mutta nuo pronssit ja tuo takkahylly eivät olleet siinä silloin, kun Irene oli, takka vain ja seinä! Vanha Jolyon nousi järkytettynä ja levottomana. »Minun pitää ottaa lääkettä», ajatteli hän, »minä en voi olla terve.» Hänen sydämensä löi liian nopeasti, hänellä oli ahdistava tunne rinnassaan, ja hän meni ikkunaan avaten sen, jotta saisi ilmaa. Koira haukkui jossakin kaukana, jokin noita Gagen talon koiria varmaan, viidakon tuolta puolen. Kaunis, hiljainen ilta, mutta pimeä. »Minä nukahdin», arveli hän, »siinä kaikki. Ja kuitenkin voisin vannoa, että silmäni olivat auki!» Huokauksentapainen ääni tuntui vastaavan.

»Mitä se on?» kysyi hän terävästi. »Kuka siellä?»

Hän pani käden rinnalleen tyynnyttääkseen takovaa sydäntään ja astui terrassille. Jotakin pehmeätä vilahti hänen ohitseen pimeässä. »Huis!» Se oli tuo suuri harmaa kissa. »Nuori Bosinney oli kuin suuri kissa», ajatteli hän. »Hän se oli, jota Irene tuolla — jota Irene — Bosinney omistaa hänet vieläkin.» Hän käveli terassin reunalle ja katsoi alas pimeyteen; hän saattoi nipin napin nähdä päivänkukkien vaaleuden niittämättömällä ruoholla. Täällä tänään ja huomenna poissa! Ja tuolta nousi kuu, joka näki kaiken, nuoren ja vanhan, elävän ja kuolleen, eikä välittänyt vähääkään! Hänen oma vuoronsa pian. Yhdestä päivästä nuoruutta hän olisi antanut kaiken, mikä oli jäljellä! Ja hän kääntyi takaisin taloa kohti. Hän saattoi nähdä lasten makuuhuoneen ikkunat tuolla ylhäällä. Hänen pikku kultamurunsa kai nukkui. »Toivottavasti tuo koira ei herätä häntä!» ajatteli vanha Jolyon. »Mikä se on, joka saa meidät rakastamaan ja saa meidät kuolemaan? Minun pitää mennä levolle.»

Ja hän palasi sisään terassin kivien poikki, jotka näyttivät harmailta kuutamossa.