Kaksi päivää sadetta, sitten kesä puhkesi lempeänä ja aurinkoisena. Vanha Jolyon käveli ja jutteli Hollyn kanssa. Ensin hän tunsi olevansa ikäänkuin kookkaampi ja täynnä uutta voimaa, sitten hän alkoi tulla levottomaksi. Melkein joka iltapäivä he kävelivät viidakkoon ja kulkivat puunrungolle asti. »Hän ei siis ole täällä», ajatteli vanha Jolyon, »tietysti ei.» Ja hän tunsi olevansa vähän lyhyempi ja laahusti jalkojaan noustessaan ylämäkeä kotiin, käsi painettuna vasempaan kylkeen. Silloin tällöin hänelle tuli ajatus; »Oliko hän täällä — vai näinkö unta?» ja hän tuijotti eteensä niinkuin koira Balthasar tuijotti häneen. Tietenkään Irene ei tule takaisin! Hän avasi Espanjan postin vähemmän jännittyneenä. He tulisivat kotiin vasta heinäkuussa, ja kummallista kyllä hän tunsi kestävänsä sen. Joka päivä päivällisellä hän aukaisi silmänsä suuriksi ja katsoi paikkaa, missä Irene oli istunut. Irene ei ollut siinä nyt, ja hän pani silmänsä ennalleen.

Seitsemäntenä iltapäivänä hän ajatteli: »Minun pitää lähteä ostamaan uudet kengät.» Hän tilasi Beaconin ja lähti matkaan. Putneyn ja Hyde Parkin välillä hän ajatteli; »Voisin yhtä hyvin ajaa Chelseahin katsomaan häntä.» ja hän sanoi: »Viekää minut samaan paikkaan, minne saatoitte tuon rouvan jokin ilta sitten.» Ajuri käänsi leveät punaiset kasvonsa häneen, ja mehevät huulensa vastasivat: »Tuon harmaapukuisenko rouvan?»

»Niin, tuon harmaapukuisen rouvan.» Mitä muita rouvia hän olisi saattanut? Hassu mies!

Vaunut pysähtyivät pienen kolmikerroksisen talon eteen, jonkalaisia oli ryhmässä vähän etäämpänä joesta. Tottuneilla silmillään vanha Jolyon heti näki, että niissä oli halpa asua. »Noin kuusikymmentä puntaa vuodessa, luulisin», ajatteli hän ja katseli nimitaulua astuttuaan sisään. »Forsyten» nimeä ei näkynyt, mutta »Ensimmäinen kerros, huoneisto C» ilmoitti nimen »rouva Irene Heron.» Ahaa! Irene oli ottanut takaisin tyttönimensä! Jostakin syystä se miellytti häntä. Hän nousi portaita hitaasti, tuntien vähän kipua kyljessään. Hän seisoi hetkisen ennenkuin soitti päästäkseen hengästyksestään ja hämmingistään. Irene ei varmaankaan ole sisällä! Ja sitten — kengät! Ajatus oli musta. Mitä hän teki kengillä enää siinä iässä? Hän ei voinut edes käyttää loppuun kaikkia, mitä hänellä jo oli.

»Onko rouva kotona?»

»On kyllä, herra.»

»Ilmoittakaa herra Jolyon Forsyte.»

»Kyllä, herra, tulkaa tätä tietä.»

Vanha Jolyon seurasi hyvin pientä palvelustyttöä — hän ei ollut ainakaan kuuttatoista vanhempi — hyvin pieneen saliin, missä verhot olivat alhaalla. Se sisälsi pienen pianon ja hyvin vähän muuta, paitsi epämääräistä tuoksua ja hyvää aistia. Hän seisoi keskellä huonetta silinteri kädessään ja ajatteli: »Hänen on luultavasti vaikea tulla toimeen.» Kamiinin yläpuolella riippui peili ja siinä hän näki oman kuvansa. Vanhannäköinen mies! Sitten hän kuuli kahinaa ja kääntyi. Irene oli niin lähellä, että vanhan Jolyonin viikset melkein koskettivat hänen otsaansa, juuri noitten hopealankojen alapuolelta.

»Olin ajelulla», sanoi hän. »Ajattelin, että voin pistäytyä katsomassa sinua ja kysyä, kuinka tulit kotiin tuona iltana.»

Ja huomatessaan Irenen hymyilevän hän äkkiä huojentui. Ehkä Irenen todella oli hauska nähdä hänet.

»Haluaisitko panna hatun päähäsi ja lähteä ajelulle Puistoon?»

Mutta Irenen lähdettyä hakemaan hattuaan hän rypisti kulmiansa. Puisto! James ja Emily! Rouva Nicholas tai joku muu hänen kallisarvoisen perheensä jäsen olisi hyvin luultavasti siellä ajelemassa hevosillaan edestakaisin. Ja sittenkös kielet olisivat käynnissä perästäpäin, jos hänet olisi nähty Irenen kanssa. Parempi ettei! Hän ei tahtonut herättää menneisyyden kaikuja henkiin Forsyten juorupörssissä. Hän poisti valkean hiuskarvan tiukasti napitetun lievetakkinsa käänteestä ja siveli kädellä poskiaan, viiksiään ja nelikulmaista leukaansa. Tuossa poskiluitten alla tuntui hyvin tyhjältä. Hän ei ollut syönyt paljoakaan viime aikoina — paras pyytää tuota tohtorin huippanaa, joka hoiti Hollya, määräämään jotakin vahvistavaa hänelle itselleen. Mutta nyt Irene tuli takaisin, ja kun he olivat ehtineet vaunuihin, sanoi hän:

»Entä jos menemmekin istumaan Kensingtonin puistoon?» Sitten hän lisäsi iskien silmää: »Siellä ei ole mitään tuollaista paraatiajelua», ikäänkuin Irene olisi arvannut hänen salaiset ajatuksensa.

He nousivat vaunuista ja menivät noille valituille alueille kulkien vettä kohti.

»Olet ottanut takaisin tyttönimesi, huomaan», sanoi hän. »En ole pahoillani.»

Irene pujotti käsivartensa hänen kainaloonsa. »Onko June antanut minulle anteeksi, Jolyon setä?»

Hän vastasi lempeästi: »On — on, totta kai, miksikä ei?»

»Entä oletko sinä?»

»Minä? Minä annoin sinulle anteeksi heti, kun huomasin mistä todella oli kysymys.» Ja kenties hän olikin, hänen vaistonsa oli aina käskenyt antamaan anteeksi kauneudelle.

Irene veti syvään henkeä. »Minä en ole katunut — en voinut. Oletko koskaan rakastanut hyvin syvästi, Jolyon setä?»

Tuo kumma kysymys sai vanhan Jolyonin tuijottamaan eteensä. Oliko hän? Hän ei näyttänyt muistavan koskaan rakastaneensa hyvin syvästi. Mutta hän ei tahtonut sanoa sitä nuorelle naiselle, jonka käsi kosketti hänen käsivarttaan, naiselle, jonka elämää tällä hetkellä kannatti traagillisen rakkauden muisto. Ja hän ajatteli: »Jos olisin kohdannut sinut, kun olin nuori, olisin — kenties käyttäytynyt kuin hupsu.» Ja hänet valtasi halu pelastua ylimalkaisuuksien tietä.

»Rakkaus on kumma seikka», sanoi hän, »kohtalokas usein. Kreikkalaiset — eikö se niin ollut — tekivät rakkaudesta jumaluuden, he olivat luultavasti oikeassa, mutta he elivätkin kulta-ajalla.»

»Phil ihaili heitä.»

Phil! Nimi sorahti hänen korvissaan, sillä äkkiä — omaten kyvyn nähdä asiat joka taholta — hän tajusi, miksi Irene näin viitsi olla hänen kanssaan. Hän tahtoi puhua rakastajastaan. No hyvä! Jos siitä oli hänelle iloa! Ja hän sanoi: »Ah niin. Hänessä kai oli vähän kuvanveistäjää, kuvittelen.»

»Niin. Hän rakasti tasapainoa ja symmetriaa, hän rakasti kreikkalaisten eheätä tapaa antautua taiteelle.»

Tasapainoa! Pojallahan ei ollut tasapainoa ollenkaan, mikäli hän muisti, ja mitä symmetriaan tulee — no niin, olihan hänellä siisti vartalo, mutta nuo kummalliset silmät ja nuo korkeat poskipäät — symmetriaa?

»Sinäkin kuulut kulta-aikaan, Jolyon setä.»

Vanha Jolyon katsoi häneen ovelasti. Tekikö hän pilkkaa? Ei, hänen silmänsä olivat pehmeät kuin sametti. Imarteliko hän? Mutta miksi sitten, jos niin oli? Tuollaisesta ukkelista kuin hän ei hyötyisi mitään.

Phil oli sitä mieltä. Hän sanoi usein: »Mutta minä en voi koskaan sanoa hänelle, että ihailen häntä.»

Ahaa! Siinä sitä oltiin taas. Kuollut rakastaja, josta hän halusi puhua! Ja vanha Jolyon pusersi Irenen käsivartta, puolittain harmistuneena noista muistoista, puolittain kiitollisena, ikäänkuin tuntien, minä siteenä ne olivat heidän välillään.

»Hän oli hyvin lahjakas nuori mies», mutisi hän. »Nyt on kuuma, minä kärsin kuumasta tähän aikaan. Menemmekö istumaan?»

He valtasivat kaksi tuolia pähkinäpuun alla, jonka leveät lehdet kätkivät heidät iltapäivän rauhalliselta paahteelta. Oli nautinto istua tässä katselemassa Ireneä ja tuntea, että tämä viihtyi hänen seurassaan. Ja halu lisätä tätä viihtymystä, mikäli mahdollista, sai hänet jatkamaan:

»Arvaan, että hän näytti sinulle sen puolen itsestään, jota minä en koskaan nähnyt. Hän esiintyi tietysti parhaiten edukseen sinun seurassasi. Hänen taidekäsityksensä oli vähän uusi — minulle» — hän oli niellyt sanan »muotinen».

»Niin, mutta hänellä oli tapana sanoa, että sinulla on oikeata kauneudentajua.» Vanha Jolyon ajatteli: »Katsos sitä pirua!» mutta vastasi veitikka silmässään: »Mahtaa ollakin, en kai muuten istuisi tässä sinun kanssasi.» Irene oli lumoava, kun hän hymyili tuolla tavoin silmillään!

»Hän arveli, että sinulla on sitä lajia sydän, joka ei koskaan vanhene. Phil kyllä ymmärsi.»

Vanha Jolyon ei antanut tuon imartelun pettää itseään sehän vain johtui halusta saada puhua kuolleesta rakastetusta — ei sitten vähääkään, ja kuitenkin oli suuriarvoista kuulia sitä, koska Irene miellytti hänen silmiään ja sydäntään, joka — aivan oikein — ei ollut tullut vanhaksi. Johtuiko se siitä että hän — toisin kuin tuo kuollut rakastaja — ei ollut koskaan rakastanut epätoivoon asti, oli aina säilyttänyt tasapainonsa, symmetrian tunteensa? No niin, hänellä oli kahdeksankymmenen viiden vuoden iässä jäljellä kyky ihailla kauneutta. Ja hän ajatteli: »Jospa olisin maalari tai kuvanveistäjä! Mutta minä olen vanha mies. Tee heinää niin kauan kuin aurinko paistaa.»

Muuan nuori pari kulki ruohokentän poikki juuri heidän puunsa varjon reunaa käsivarret kietoutuneina yhteen. Auringonvalo lankesi julmana heidän kalpeille, kuluneille, sivistymättömille nuorille kasvoilleen. »Me olemme rumaa sukukuntaa», sanoi vanha Jolyon. »On hämmästyttävää nähdä, kuinka — rakkaus voittaa tuonkin.»

»Rakkaus voittaa kaiken!»

»Nuoret luulevat niin», mutisi vanha Jolyon.

»Rakkaudella ei ole ikää, rajaa eikä kuolemaa.»

Kalpeilla kasvoilla tuo hehku, rinta kohoillen, silmät niin suurina ja tummina ja pehmeinä hän oli kuin elämään herännyt Venus. Mutta tuo liioittelu toi heti mukanaan vastavaikutuksen, ja hän sanoi veitikka silmissään: »No niin, jos sillä olisi rajat, emme olisi syntyneet, sillä kautta kunniani, siinä asiassa rakkaudella on paljon sanottavaa.»

Sitten hän otti hatun päästään ja harjasi sitä kädellään. Tuo suuri, kömpelö laitos kuumotti hänen otsaansa, ja näihin aikoihin hänelle usein nousi veri päähän — verenkierto ei ollut enää niinkuin ennen.

Irene tuijotti vielä suoraan eteensä, ja äkkiä hän mumisi:

»On kyllin ihmeellistä, että _minä elän_.»

Vanha Jolyon muisti Jo'n sanat »Hurja ja mieletön.»

»Ah», sanoi hän, »poikani näki sinut pikimmältään — tuona päivänä.»

»Oliko se sinun poikasi? Minä kuulin äänen hallista ja sekunnin ajan luulin, että se oli — Phil.»

Vanha Jolyon näki hänen huultensa vapisevan. Hän peitti ne kädellään, otti sen pois taas ja jatkoi tyvenesti: »Sinä yönä aioin heittäytyä Embankmentiltä jokeen, mutta eräs nainen tarttui pukuuni. Hän kertoi minulle kaiken itsestään. Kun kuulee, mitä muut saavat kärsiä, joutuu häpeämään.»

»Oliko se yksi _niitä_?»

Irene nyökäytti päätään, ja vanha Jolyon tunsi kauhua niinkuin ihminen, joka ei ole koskaan joutunut taistelemaan epätoivon kanssa. Melkein vasten tahtoaan hän kuiskasi: »Kerro minulle, kerrotko?»

»Minä en välittänyt siitä, elinkö vai kuolinko. Kun ihminen joutuu siihen, ei kohtalo enää tahdo surmata häntä. Tuo nainen hoiti minua kolme päivää — hän ei jättänyt minua hetkeksikään. Minulla ei ollut rahaa. Siksi teen nyt heidän hyväkseen minkä voin.»

Mutta vanha Jolyon ajatteli: »Ei rahaa!» Mitä kohtaloa voi verrata siihen? Siihen sisältyi kaikki muu.

»Olisitpa tullut minun luokseni», sanoi hän. »Miksi et tullut?» Irene ei vastannut.

»Koska nimeni on Forsyte, vai kuinka? Vai estikö June sinua tulemasta? Kuinka voit nyt?» Hänen silmänsä vaistomaisesti mittailivat Irenen vartaloa. Kenties hän nytkin oli —! Eikä hän kuitenkaan ollut laiha — oikeastaan.

»Oi, viidelläkymmenellä punnallani vuodessa tulen juuri toimeen.» Vastaus ei rauhoittanut vanhaa Jolyonia, hän oli menettänyt luottamuksensa. Ja tuo mies, Soames! Mutta hänen oikeudentuntonsa esti häntä tuomitsemasta. Ei, Irene varmaan kuolisi mieluummin kuin ottaisi enää penniäkään Soamesilta. Niin lempeältä kuin hän näyttikin, täytyi hänessä olla voimaa jossakin — voimaa ja uskollisuutta. Mutta mitä syytä oli nuorella Bosinneylla juosta raitiovaunun alle ja jättää hänet noin yksin?

»Nyt sinun pitää tulla minun luokseni», sanoi hän, »milloin vain jotakin tarvitset, muuten olen vallan onneton.» Ja hän pani hatun päähänsä ja nousi. »Nyt lähdemme jonnekin juomaan teetä. Minä käskin tuota laiskaa miestä riisumaan hevoset valjaista tunniksi ja hakemaan minut sitten sinun asunnostasi. Nyt voimme ottaa ajurin, minä en enää jaksa kävellä niinkuin ennen.»

Hän nautti kävelystä Kensingtonin päähän puistoa — Irenen äänen soinnista, silmien katseesta, koko tuon vierellänsä kävelevän viehättävän hahmon hienosta kauneudesta. Hän nautti yhteisestä teenjuonnista Ruffelilla High Streetin varrella ja tuli ulos heilutellen pikkusormensa päässä isoa suklaarasiaa. Hän nautti sikaariaan poltellen heidän ajelustaan takaisin Chelseahin vuokravaunuissa. Irene oli luvannut tulla seuraavana sunnuntaina soittamaan hänelle taas, ja hän poimi jo hengessään neilikoita ja varhaisia ruusuja Irenen vietäväksi mukanaan kaupunkiin. Oli ilo tuottaa Irenelle vähän iloa, mikäli se nyt oli iloa, kun se tuli tällaisen vanhan ukkelin taholta! Vaunut olivat jo tulleet, kun he ehtivät perille. Niin tuon miehen tapaista, joka aina myöhästyi silloin, kun häntä olisi tarvittu! Vanha Jolyon meni pieneksi hetkeksi sisään sanoakseen hyvästi. Huoneiston pieni pimeä eteinen oli aivan tulvillaan epämiellyttävää huonon hajuveden hajua, ja penkillä seinää vasten — ainoalla huonekalulla — hän näki erään olennon istuvan. Hän kuuli Irenen sanovan pehmeästi: »Minuutti, olkaa hyvä.» Pienessä salissa, kun ovi oli suljettu, hän kysyi vakavasti: »Suojattejasiko?»

»Niin on. Nyt, kiitos sedän, voin tehdä jotakin hänen hyväkseen.»

Vanha Jolyon seisoi tuijottaen ja siveli tuota leukaa, jonka voima aikoinaan oli peloittanut niin monia. Ajatus, että Irene näin alituisesti joutui olemaan tekemisissä tuon hylkiön kanssa, suretti ja peloitti häntä. Mitä Irene voi tehdä heidän hyväkseen? Ei mitään. Vain tahria itsensä ja ehkä joutua vaikeuksiin. Ja hän sanoi: »Pidä varasi, rakkaani! Maailma kääntää kaikki pahimmin päin.»

»Minä tiedän sen.»

Irenen hiljainen hymy teki hänet noloksi. »No niin — siis sunnuntaina», sanoi hän. »Hyvästi!»

Irene ojensi poskensa suudeltavaksi.

»Hyvästi», sanoi hän taas. »Pidä huolta itsestäsi.» Ja hän meni ulos, katsomatta tuohon penkillä istujaan. Hän ajoi kotiin Hammersmithin kautta voidakseen pysähtyä erääseen tuttuun kauppaan ja pyytää lähettämään Irenelle kaksi tusinaa pulloa parasta burgundinviiniä. Pitihän Irenen joskus saada vähän virkistystä! Vasta Richmondin puistossa hän muisti lähteneensä ostamaan kenkiä, ja hän ihmetteli, että niin kehno ajatus oli voinut tulla hänen päähänsä.