Toukokuun viimeisenä päivänä yhdeksänkymmenluvun alkupuolella, noin kuuden aikaan illalla vanha Jolyon Forsyte istui tammipuun alla talonsa terassilla Robin Hillissä. Hän ei aikonut luopua iltapäivän ihanuudesta ennenkuin hyttysten kiusa alkaisi. Hänen laiha, ruskea kätensä, jossa siniset suonet kohosivat näkyviin, piti sikaarinpäätä suipoissa, pitkäkyntisissä sormissaan — pitkät, kiillotetut kynnet samoin kuin hän itse olivat jäännös Victoria-kuningattaren varhaisemmilta ajoilta, jolloin oli ollut niin hienoa olla koskettamatta mihinkään, edes sormenpäillä. Otsakupoolia, suuria valkeita viiksiä, laihoja poskia ja pitkää laihaa leukaa suojasi läntiseltä auringolta vanha, ruskea panamahattu. Hänen jalkansa olivat ristissä, koko olemuksessa oli levollisuutta ja eräänlaista eleganssia, niinkuin ainakin vanhan herran, joka joka aamu pani kölninvettä silkkinenäliinaansa. Hänen jaloissaan makasi villava, ruskea ja valkoinen koira, joka koetti olla Pommerin rotua — koira Balthasar, jonka suhde vanhaan Jolyoniin oli vuosien kuluessa muuttunut molemminpuolisesta vastahakoisuudesta kiintymykseksi. Aivan lähellä tuolia oli keinu, ja keinussa istui eräs Hollyn nukke — »Veijari-Liisa» nimeltään — vartalo kääntyneenä jalkojen päälle ja nenä murheellisesti haudattuna mustaan alushameeseen. Mutta tämä nukke oli aina suosiossa, siispä ei ollut väliä, kuinka se istui. Tammipuun alapuolella nurmikko aleni törmäksi, joka ulottui saniaismetsään asti, ja tuon kauniin paikan takana tuli niittyjä, jotka kallistuivat lammikkoa kohti, viidakko ja koko tuo näköala — »hieno, erikoinen», — johon Swithin Forsyte tämän saman puun alta oli tuijottanut viisi vuotta sitten, kun hän ajeli Irenen kanssa katsomaan taloa. Vanha Jolyon oli kuullut veljensä urotyöstä — ajelu oli tullut kerrassaan kuuluisaksi Forsyten juorupörssissä. Swithin! Ja mies oli ottanut ja kuollut viime marraskuussa, vain seitsemänkymmenenyhdeksän vuoden vanhana, antaen uutta virikettä epäilylle, tokko Forsytet voivat elää ikuisesti, epäilylle, joka oli saanut alkunsa Ann tädin eritessä täältä. Kuollut! Jättänyt vain vanhan Jolyonin ja Jamesin, Rogerin ja Nicholasin ja Timothyn, Julian, Hesterin ja Susanin! Ja vanha Jolyon ajatteli: »Kahdeksan kymmentäviisi!» Minä en muista sitä — paitsi kun tunnen tuota kipua.»

Hänen muistinsa lähti etsimään. Hän ei ollut muistanut ikäänsä siitä saakka kuin oli ostanut veljenpoikansa Soamesin onnettoman talon ja asettunut tänne Robin Hilliin asumaan neljättä vuotta sitten. Oli kuin hän olisi tullut nuoremmaksi joka kevät saadessaan asua maalla, luonaan poika ja lapsenlapset, — June ja nuo kaksi pienokaista toisesta avioliitosta, Jolly ja Holly, kaukana Lontoon pauhinasta ja Forsyten juorupörssin kaakatuksesta, vapaana johtokunnistaan, suloisessa työn puutteen ja leikin runsauden ilmakehässä, riittävänä askartelunaan talon ja sen kahdenkymmenen tynnyrinalan viimeistely ja kaunistus ja Jollyn ja Hollyn oikkujen noudattaminen. Kaikki pahkat ja kivut, joita tuo pitkä ja traagillinen juttu, Junen, Soamesin, hänen vaimonsa Irenen ja nuoren Bosinney paran kesken oli koonnut hänen sydämeensä, olivat tasoittuneet ja kadonneet. Junekin oli vihdoin päässyt surumielisyydestään — sitä todisti tämä Espanjanmatka, jolle hän nyt oli lähtenyt isänsä ja äitipuolensa kanssa. Heidän lähdettyään vallitsi talossa omituinen, täydellinen rauha, siunattu, mutta kuitenkin tyhjä, koska hänen poikansa oli poissa. Jo ei nykyään koskaan ollut muuta kuin iloksi ja lohdutukseksi isälleen, mutta naiset — parhaatkin — kävivät hieman hermoille, tietysti jollei ihaillut heitä.

Kaukana kukkui käki, metsäkyyhkynen kuherteli niityn lähimmässä jalavassa — ja kuinka olivatkaan päivänkukat ja voikukat versoneet viime niiton jälkeen! Tuuli oli kääntynyt kaakkoon — ihastuttava, mahlainen ilma! Hän työnsi hatun otsaltaan ja antoi auringon paistaa leualleen ja poskilleen. Jostakin syystä hän tänään kaipasi seuraa — kaipasi kauniita kasvoja katseltavikseen. Ihmiset kohtelevat vanhuksia ikäänkuin he eivät kaipaisi mitään. Ja hän, jonka mieleen aina tunkeutui epäforsytelaista filosofiaa, ajatteli: »Ihminen ei koskaan saa tarpeekseen! Toinen jalka haudassa sitä vielä kaipaa jotakin, luultavasti!» Täällä hänkin — kaukana liikeasiainsa vaatimuksista, omalla pikku alueellaan keskellä lapsenlapsia, kukkasia ja lintuja, puhumattakaan auringosta ja kuusta ja tähdistä niiden yläpuolella — hänkin sanoi itselleen öin päivin: »Sesam, aukene!» Ja sesam oli auennut — missä määrin, sitä hän ei ehkä tietänytkään. Hän oli aina ollut vilpittömän herkkä sille, mitä oli ruvettu sanomaan »Luonnoksi», melkein uskonnollisen herkkä, vaikka hän ei ollut koskaan luopunut tavastaan nimittää auringonlaskua auringonlaskuksi ja näköalaa näköalaksi, liikuttivatpa ne häntä miten syvästi tahansa. Mutta näihin aikoihin Luonto melkein sai hänet tuntemaan kipua, niin suuresti hän piti sitä arvossa. Jokaisena tällaisena tyvenenä, kirkkaana, pitenevänä päivänä hän käveli, Hollyn käsi omassaan, koira Balthasar edellään, ja seurasi ruusujen puhkeamista, rypäleitten kehittymistä seinillä, tammen lehtien ja viidakon vesojen kimallusta auringossa, katseli lumpeenlehtien aukeamista ja välkettä ja hopeanhohtoisia tähkiä vehnäpellolla, kuunteli kottaraisia ja kiuruja ja Alderney-rotuisia lehmiä, jotka märehtivät ruokaansa hitaasti heilutellen häntätöyhtöään, ja jokaisena tällaisena kauniina päivänä hän tunsi pientä kipua vain siksi, että niin rakasti tätä kaikkea ja kenties jossakin syvällä aavisti, ettei saisi enää kovin kauan nauttia siitä. Ajatus, että jonakin päivänä — kenties ei kymmenen, kenties ei viidenkään vuoden päästä — tämä koko maailma otettaisiin häneltä pois ennenkuin hänen kykynsä rakastaa sitä oli kulunut loppuun, tuntui hänestä vääryydeltä, joka väijyi taivaanrannalla. Jos jotakin oli tulossa tämän elämän jälkeen, ei se ollut sitä, mitä hän olisi tahtonut, ei Robin Hill, kukat ja linnut ja kauniit kasvot — liian vähän oli niitä nytkin hänen ympärillään! Vuosien kuluessa oli hänen vihansa humpuukia kohtaan kasvanut, se oikeaoppisuus, jota hän kuusikymmenluvulla oli harrastanut samoin kuin poskipartaa, oli ammoin pudonnut pois jättäen häneen kunnioituksen vain kolmea asiaa kohtaan, kauneutta, nuhteetonta käytöstä ja omistamisen vaistoa, ja suurin näistä oli nyt kauneus. Hänen harrastuksensa olivat aina olleet laajat, ja vieläkin hän saattoi lukea _Times-lehteään_, mutta hän oli valmis koska tahansa laskemaan sen käsistään, jos kuuli mustarastaan laulavan. Nuhteeton käytös, omaisuus — ne olivat jollakin tavoin väsyttäviä, mutta mustarastaat ja auringonlaskut eivät koskaan väsyttäneet häntä, antoivat vain sen vähän epämukavan tunteen, että niitä ei koskaan saanut tarpeeksi. Katsellessaan varhaisen illan hiljaista säteilyä ja ruohokentän pieniä, kultaisia ja valkeita kukkia hän sai ajatuksen: Tämä ilma oli kuin »Orfeuksen» musiikki, jonka hän hiljattain kuuli Covent Gardenissa. Kaunis ooppera, ei muistuttanut Meyerbeeriä, ei liioin oikein Mozartia, mutta oli tavallaan ehkä vielä miellyttävämpi, siinä oli jotakin klassillista ja kulta-aikaista, kainoa ja suloista, ja Ravogli oli »melkein entisaikojen veroinen» — siinä korkein kiitos, minkä hän voi antaa. Orfeuksen kaipuu kauneuden menetettyään, rakkaus, joka lähti Manalaan, niinkuin elämässäkin rakkaus ja kauneus lähtevät — kaipuu, joka lauloi ja sykki kautta tuon kultaisen musiikin — sitä oli maailman viipyvässä kauneudessa tänäkin iltana. Ja vanha Jolyon kosketti korkkipohjaisilla kumikengillään tahtomattaan Balthasar koiran kylkeä, jolloin eläin heräsi ja alkoi pyydystää kirppujaan, sillä vaikka otaksuttiin, ettei siinä niitä ollut, ei mikään voinut vakuuttaa sitä itseään tästä tosiasiasta. Lopetettuaan se hankasi raappimaansa paikkaa isäntänsä jalkaan ja asettui taaskin makuulle ja laski kuononsa tuon häiritsevän kengän päälle. Ja vanhan Jolyonin mieleen tuli äkillinen muisto — kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa kolme viikkoa sitten — Irene, hänen erinomaisen veljenpoikansa Soamesin, tuon varakkaan miehen vaimo! Vaikka hän ei ollut nähnyt Ireneä sitten kun kutsuissa vanhassa talossaan Stanhope Gaten varrella, jolloin juhlittiin hänen pojantyttärensä Junen onnetonta kihlausta nuoren Bosinneyn kanssa, hän oli tuntenut Irenen heti, sillä hän oli aina ihaillut häntä — Irene oli erittäin kaunis. Kun nuori Bosinney, jonka rakastajatar hänestä paha kyllä oli tullut, sitten kuoli, oli Irene kuuleman mukaan heti lähtenyt Soamesin luota. Taivas vain tietää, mitä hän oli sen jälkeen tehnyt. Tuo hänen kasvojensa näkeminen — sivusta päin — etuparvella, oli totisesti näinä kolmena vuotena ollut ainoa merkki siitä, että hän vielä oli elossa. Kukaan ei koskaan puhunut hänestä. Ja kuitenkin Jo oli kerran kertonut hänelle jotakin — jotakin, mikä oli järkyttänyt häntä kovasti. Poika oli luultavasti kuullut sen George Forsytelta, joka oli nähnyt Bosinneyn sumussa samana päivänä, jolloin tämä oli joutunut raitiovaunun alle. Se oli jotakin, joka selitti tuon nuoren miehen tuskan — tuo mitä Soames oli tehnyt vaimolleen tuo järkyttävä teko. Jo oli myöskin nähnyt Irenen sinä iltapäivänä, jolloin uutinen oli tullut tiedoksi, nähnyt hänet lyhyen hetken ajan, ja hänen kuvauksensa oli jäänyt vanhan Jolyonin muistiin — »hurja ja mieletön», oli Jo sanonut. Ja seuraavana päivänä June oli mennyt taloon — lukinnut pois tunteensa ja mennyt, ja palvelustyttö oli itkien kertonut hänelle, että rouva oli yöllä hiipinyt ulos ja kadonnut. Traagillinen juttu kaiken kaikkiaan! Yksi seikka oli varma — Soames ei ollut koskaan kyennyt saamaan vaimoaan takaisin luokseen. Ja hän asui nyt Brightonissa ja matkusti edestakaisin — sovelias kohtalo varakkaalle miehelle! Sillä kun vanha Jolyon kerran sai vastenmielisyyden johonkin — ja hän oli saanut vastenmielisyyden tähän veljenpoikaansa — ei hän koskaan päässyt siitä. Hän muisti vieläkin, kuinka huojentunut hän oli ollut kuullessaan Irenen katoamisesta — oli ollut kauheata ajatella hänen olevan vankina tuossa talossa, johon hän kaiketi oli hetkeksi tullut takaisin, kun Jo näki hänet — tullut kuin haavoittunut eläin luolaansa nähtyään kadulla uutisen: »Eräs arkkitehti saanut järkyttävällä tavalla surmansa». Hänen kasvonsa olivat nyt tuona iltana oopperassa hämmästyttäneet vanhaa Jolyonia kovin — ne olivat kauniimmat kuin hän oli muistanut, mutta kuin naamio, jonka alla täytyy olla jotakin. Nuori nainen vielä — ehkä kahdenkymmenen kahdeksan. No niin! Hyvin luultavaa, että hänellä nyt oli toinen rakastaja. Mutta tuo epämiellyttävä ajatus — sillä naineet naiset eivät saisi koskaan rakastua, yksi kerta oli jo ollut liikaa — sai hänen nilkkansa nousemaan, ja samalla nousi Balthasar koiran pää. Tuo älykäs eläin hypähti pystyyn ja katsoi vanhan Jolyonin kasvoihin. »Kävelyllekö?» näytti se sanovan, ja vanha Jolyon vastasi: »Lähdetään vain, vanha toveri.»

Hitaasti, niinkuin heidän tapanaan oli, he kulkivat voikukka- ja päivänkukkasikermäin poikki ja tulivat saniaismetsään. Tämä puiston osa, missä vasta hyvin vähän kasvoi, oli vartavasten madallettu ruohokentän pintaa alemmaksi, jotta se aikanaan nousisi toisen ruohokentän tasalle ja vaikuttaisi epäsäännölliseltä, mikä on niin tärkeätä kaikessa puutarhan viljelyksessä. Koira Balthasar rakasti sen kallioita ja mättäitä, joiden alta väliin löytyi myyrä. Vanha Jolyon pani asiakseen kulkea sen kautta, vaikka se ei vielä ollut kaunis, mutta hänen aikomuksensa oli, että siitä kerran tulisi kaunis. Ja hän ajatteli: »Minun pitää saada Varr tänne katsomaan, hän on parempi kuin Beech.» Sillä kasvit, niinkuin talot ja ihmisten kivut, tarvitsevat parhaan asiantuntijan hoitoa. Täällä asusti etanoita, ja jos lapsenlapset olivat seurana, kertoi hän heille jutun pikku pojasta, joka sanoi: »Onko luumuilla jalat, äiti?» »Ei, poju.» »Sitten minä varmasti olen niellyt etanan.» Ja kun lapset hyppivät pitäen kiinni hänen käsistään ja ajattelivat etanaa, joka oli mennyt pojan »punaista polkua» alas, tuikkivat isoisän silmät. Hän tuli nyt pois saniaismetsästä ja avasi pienen portin, joka juuri tästä johti ensimmäiselle niitylle, laajalle, puistomaiselle kentälle, josta keittiökasvitarha oli tiiliseinällä erotettu. Vanha Jolyon vältti tätä, se kun ei soveltunut hänen mielialaansa, ja laskeutui rinnettä lammikkoa kohti. Balthasar, joka tunsi vesirotan tai pari, hyppeli edellä, raskaasti kuin ainakin vanha koira, joka tekee saman kävelyn joka päivä. Tultuaan rantaan vanha Jolyon huomasi, että yksi lumpeenkukka lisää oli puhjennut sitten eilisen. Hän näyttäisi sitä Hollylle huomenna, kun hänen pikku kultansa oli selviytynyt häiriöstä, joka aiheutui siitä, että hän eilen lounaalla söi tomaatin — nuo pienet ruuansulatusvehkeet olivat hyvin arat. Nyt kun Jolly oli koulussa — ensimmäistä lukukautta — oli Holly hänen kanssaan melkein kaiken päivää, ja hän kaipasi tyttöä kovin. Hän tunsi myöskin tuota kipua, joka tähän aikaan usein vaivasi häntä — pientä kolotusta vasemmassa kyljessä. Hän katseli taakseen rinteelle. Nuori Bosinney parka oli tosiaankin tehnyt tavattoman hyvää työtä, hän olisi menestynyt erinomaisesti, jos olisi saanut elää. Ja missä hän oli nyt? Kenties hän vielä kummitteli täällä, viimeisen työnsä, traagillisen rakkausjuttunsa näyttämöllä. Vai oliko Philip Bosinneyn henki hajaantunut kaikkeuteen? Kuka voi sanoa? Tuo koira sai jalkansa saveen! Ja hän alkoi kulkea viidakkoa kohti. Täällä oli ollut ihana paljous sinikelloja, ja hän tiesi, missä vieläkin oli muutamia, ikäänkuin pieniä pilkkuja taivaasta olisi pudonnut puitten väliin, auringosta pois. Hän kulki ohi navettain ja kanalain, jotka oli rakennettu tähän, ja lähti kapeata polkua tiheimpään viidakkoon, missä oli eräskin sinikellopaikka. Balthasar, joka taaskin oli hänen edellään, murisi hiljaa. Vanha Jolyon sysäsi sitä jalallaan, mutta koira seisoi liikkumattomana juuri siinä kohdassa polkua, jossa ei ollut tilaa kulkea ohi, ja karvat nousivat hitaasti pystyyn sen villavassa selässä. Johtuiko se sitten koiran murinasta ja törröttävistä selkäkarvoista vai siitä tunteesta, mikä valtaa ihmisen mielen metsässä, mutta vanha Jolyonkin tunsi selkäpiissään jotakin liikettä. Ja sitten polku kääntyi, ja tuossa oli tuo vanha sammaleinen runko, ja sillä istui nainen. Hänen kasvonsa olivat kääntyneet poispäin, ja vanha Jolyon ehti juuri ajatella: »Se on luvatonta — minun pitää panettaa kieltotaulu näkyviin», kun nainen kääntyi häneen. Korkeat vallat! Kasvot, jotka hän oli nähnyt oopperassa — sama nainen, jota hän juuri oli ajatellut! Tuona hämmennyksen hetkenä hän näki kaiken kuin sumussa, ikäänkuin aaveen — omituinen vaikutelma — se oli kai auringonvalon läikkä hänen violetinharmaalla puvullaan. Ja sitten nainen nousi ja hymyili pää vähän taivutettuna toiselle sivulle. Vanha Jolyon ajatteli: »Kuinka hän on kaunis!» Nainen ei puhunut, eikä hän liioin, ja hän totesi syyn miltei ihaillen. Nainen oli epäilemättä tullut jonkin muiston vuoksi eikä aikonut yrittää päästä tilanteesta jollakin arkisella selityksellä.

»Älä anna koiran tulla liian lähelle hamettasi», sanoi vanha Jolyon. »Sillä on märät jalat. Tule tänne, sinä!»

Mutta koira Balthasar meni vieraan luo, joka pani kätensä sen päälle ja hyväili. Vanha Jolyon sanoi nopeasti:

»Näin sinut oopperassa toissa iltana, mutta sinä et huomannut minua.»

»Huomasin kyllä, huomasin.»

Vanha Jolyon otti tuon hienoksi mairitteluksi, ikäänkuin Irene olisi lisännyt: »Luuletko, että sinua voisi olla huomaamatta?»

»He ovat kaikki Espanjassa», huomautti hän äkisti. »Minä olen yksin ja lähdin oopperaan. Ravogli on hyvä. Oletko nähnyt navetoita?»

Tilanteessa, joka oli niin tulvillaan salaperäisyyttä ja jotakin, mikä paljon muistutti liikuttavuutta, hän vaistomaisesti kulki tuota omaisuuden osaa kohti, ja Irene asteli hänen vierellään. Irenen vartalo keinui hiljaa, niinkuin parhaat ranskalaiset vartalot, hänen pukunsakin oli jotakin ranskalaista harmaata. Vanha Jolyon huomasi pari kolme hopealankaa tuossa ambranvärisessä tukassa, joka oli niin omituinen noitten tummien silmien ja kermankalpean hipiän yhteydessä. Nopea, sivuttainen katse noista sametinruskeista silmistä sai vanhan Jolyonin hämille. Se näytti lähtevän syvältä ja kaukaa, melkein toisesta maailmasta, tai joka tapauksessa kuuluvan ihmiselle, joka ei kovinkaan paljon elänyt tässä maailmassa. Ja hän sanoi koneellisesti:

»Missä asut nyt?»

»Minulla on pieni huoneisto Chelseassa.»

Vanha Jolyon ei tahtonut kuulla mitä hän teki, ei tahtonut kuulla mitään, mutta nurinkurinen sana pääsi hänen huuliltaan:

»Yksinkö?»

Irene nyökäytti päätään. Oli huojennus saada tuo tieto. Ja vanhan Jolyonin mieleen tuli, että ilman erästä kohtalon solmua Irene olisi ollut tämän viidakon emäntä ja olisi näyttänyt navettaa hänelle, vieraalle.

»Kaikki Alderney-rotua», mutisi hän, »niistä saa parhaan maidon. Tuo tuossa on kaunis eläin. Hohoi, Mustikki.»

Vaaleanruskea lehmä, jonka silmät olivat yhtä pehmeät ja ruskeat kuin Irenen omat, seisoi aivan hiljaa, sitä kun ei ollut pitkiin aikoihin lypsetty. Se katseli heihin noitten kiiltävien, lempeitten, kyynillisten silmäin nurkasta, ja sen harmaasta turvasta valui pieni sylkijuova olkiin. Heinän ja vaniljan ja ammoniakin tuoksu kohosi viileän navetan himmeyteen, ja vanha Jolyon sanoi:

»Sinun pitää tulla syömään päivällistä kanssani. Lähetän sinut kotiin vaunuilla.»

Hän huomasi, että Irene taisteli, tietenkin muistojensa kanssa. Mutta vanha Jolyon tarvitsi hänen seuraansa — kauniit kasvot, kaunis vartalo, kauneutta! Hän oli ollut yksin koko iltapäivän! Ehkä hänen silmänsä olivat surulliset, sillä Irene vastasi: »Kiitos, Jolyon setä. Se olisi hauskaa.»

Hän hieroi käsiään ja sanoi:

»Mainiota! Mennään taloon sitten.» Ja he nousivat rinnettä, koira Balthasar edellä. Aurinko oli nyt melkein heidän kasvojensa tasalla, ja vanha Jolyon saattoi nähdä, ei ainoastaan noita hopealankoja, vaan joukon pieniä juovia, jotka olivat juuri kyllin syvät antaakseen hänen kauneudelleen erikoisleiman, hienon kuin metallin leima — elämän erikoismerkin, joka ei ole yhteinen kenenkään muun kanssa. »Minä vien hänet sisään terassin kautta», ajatteli vanha Jolyon. »En tahdo ottaa häntä vastaan kuin tavallista vierasta.»

»Mitä teet kaiken päivää? sanoi hän.

»Annan soittotunteja, ja on minulla toinenkin harrastus.»

»Työ!» sanoi vanha Jolyon ottaen nuken keinusta ja silittäen sen mustaa alushametta. »Onko mitään sen vertaista? Minä en tee työtä nyt. Minä olen vain. Mikä se harrastus on?»

»Koetan auttaa naisia, jotka ovat joutuneet murheeseen». Vanha Jolyon ei oikein ymmärtänyt. »Murheeseen?» hän toisti, sitten hän kauhukseen huomasi, että Irene tarkoitti juuri samaa, mitä hän olisi itse tarkoittanut, jos olisi käyttänyt tuota sananmuotoa. Auttaa Lontoon Magdalenoja! Mikä kaamea ja peloittava harrastus! Ja uteliaisuus voitti hänen tavallisen pidättyväisyytensä. Hän kysyi:

»Kuinka? Mitä teet heille?»

»En paljoa. Minulta ei liikene rahaa. Minä voin antaa vain myötätuntoni ja joskus ruokaa.»

Vanhan Jolyonin käsi etsi vaistomaisesti lompakkoa. Hän kiirehti sanomaan: »Kuinka saat heitä käsiisi?»

»Käyn sairaalassa.»

»Sairaalassa! Huh!»

»Eniten minuun koskee se, että kerran he kaikki ovat olleet jollakin tavoin kauniita.»

Vanha Jolyon suoristi nukkea. »Kauniita!» huudahti hän. »Hahaa, niin! Surullinen juttu!» Ja hän kulki taloa kohti. Ranskalaisen ovi-ikkunan kautta, jonka kaihtimet olivat vielä alhaalla, hän meni edellä huoneeseen, jossa tavallisesti luki _Times-lehteä_ ja erästä maanviljelys-aikakauskirjaa, jonka suuret mangoldjuurten kuvat antoivat aiheita Hollyn siveltimelle.

»Päivällinen on puolen tunnin päästä. Tahdotko pestä kätesi? Vien sinut Junen huoneeseen.»

Hän näki Irenen katsovan kiihkeästi ympärilleen. Mitä muutoksia siitä, kun hän viimeksi oli käynyt talossa miehensä tai rakastajansa tai kenties molempien kanssa — hän ei tietänyt, ei osannut sanoa! Kaikki se oli hämärää, ja hän toivoi sen jäävän hämäräksi. Mutta mitä muutoksia! Ja hallissa vanha Jolyon sanoi:

»Poikani Jo on maalari, tiedät kai. Hänellä on hyvä aisti. Se ei tietenkään ole samanlainen kuin omani, mutta minä annan hänen seurata sitä.»

Irene seisoi hyvin hiljaa, ja hänen silmänsä harhailivat hallissa ja musiikkisalissa, sellaisina kuin ne nyt olivat — kaikki yhdistettyinä, suuren kattoikkunan alla. Vanha Jolyon sai omituisen vaikutelman hänestä. Koettiko hän manata esiin jotakin tuon alueen pimennoista, missä kaikki oli helmenharmaata ja hopeanväristä? Jolyon olisi itse tahtonut kultavariä, iloisempaa ja lujempaa. Mutta Jo'lla oli ranskalainen maku, ja värityksestä oli tullut tuollainen himmeä, niinkuin niitten savukkeitten savu, joita tuo poika aina poltti, ja siellä täällä keskeytti himmeyden jokin pieni sininen tai kirkkaanpunainen väriläikkä. Se ei ollut hänen unelmansa. Hengessään hän oli ripustanut seinät täyteen noita kultakehyksisiä hiljaiselon ja vielä hiljaisemman elon mestariteoksia, joita hän oli ostanut silloin, kun laji oli hyvässä hinnassa. Ja missä ne olivat nyt? Myytyinä pilkkahinnasta! Sillä se jokin, joka sai hänet ainoana Forsytein joukosta muuttumaan aikojen mukana, oli varoittanut häntä pitämästä niitä. Mutta työhuoneessaan hänellä vielä oli »Hollantilaisia kalastajaveneitä auringonlaskussa.»

Hän alkoi nousta portaita Irenen kanssa, hitaasti, sillä kipu kyljessä tuntui.

»Tässä ovat kylpyhuoneet», sanoi hän, »ja muut sen semmoiset. Panin niihin tiiliseinät. Lastenkamarit ovat tuolla. Ja tässä asuvat Jo ja hänen vaimonsa. Huoneet ovat kaikki yhteydessä keskenään. Mutta luultavasti sinä muistatkin.»

Irene nyökäytti päätään. He kulkivat käytäviä eteenpäin ja tulivat suureen huoneeseen, jossa oli pieni vuode ja paljon ikkunoita.

»Tämä on minun huoneeni», sanoi hän. Seiniä peittivät lasten valokuvat ja vesiväriluonnokset, ja hän lisäsi epäröiden:

»Ne ovat Jo'n tekemiä. Näköala on ensiluokkainen. Kirkkaalla ilmalla voi nähdä Epsomin katsojalavan.»

Aurinko oli nyt laskenut talon taakse, ja näköalan peitti valoisa usva, pitkän ja suotuisan päivän tuote. Näkyi harvoja taloja, mutta niityt ja puut kimalsivat heikosti, ja kaukaa kangastivat hiekkasärkät.

»Seutu muuttuu», sanoi vanha Jolyon äkisti, »mutta siihen se jää vielä, kun me kaikki olemme menneet. Katso noita rastaita — linnut ovat ihastuttavat täällä aamuisin. Olen iloinen, että pesin käteni Lontoosta.»

Irenen kasvot olivat lähellä ikkunanruutua, ja vanhaan Jolyoniin koski niiden surullinen ilme. »Soisinpa, että voisin saada hänet näyttämään onnelliselta!» ajatteli hän. »Kauniit kasvot, mutta surulliset!» Ja hän otti kuumavesikannunsa ja nousi yläkertaan.

»Tämä on Junen huone», sanoi hän avaten lähimmän oven ja laskien kannun lattialle. »Arvaan, että löydät mitä tarvitset.» Ja hän sulki oven perässään ja lähti omaan huoneeseensa. Harjatessaan tukkaansa suurella mustapuisella harjallaan ja pirskoitellessaan otsalleen kölninvettä hän mietti tilannetta. Irenen tulo oli niin omituinen — melkein kuin ilmestys, salaperäinen, vieläpä romanttinen, ikäänkuin hänen kaipuunsa saada seuraa, nähdä kauneutta, olisi täyttynyt — juuri sillä tavoin kuin tuontapainen kaipuu voi täyttyä. Ja peilin edessä hän suoristi vielä ryhdikästä vartaloaan, siveli harjalla pitkiä, valkeita viiksiään, kosketti kulmakarvojaan kölninvedellä ja soitti kelloa.

»En muistanut sanoa, että eräs rouva syö kanssani päivällistä. Käske keittäjää laittamaan jotakin ylimääräistä ja sano Beaconille, että hän valjastaa parihevoset puoli yhdeksitoista ja saattaa vieraan kaupunkiin. Nukkuuko Holly neiti?»

Tyttö luuli, että hän ei nukkunut. Ja vanha Jolyon hiipi ohimennessään varpaillaan lastenkamariin ja avasi oven, jonka saranoita hän piti erikoisesti öljyttyinä, jotta voisi iltaisin pujahtaa sisään ja ulos häiritsemättä.

Mutta Holly nukkui, makasi kuin pienoinen madonna, tuota tyyppiä, jota vanhat maalarit eivät voi erottaa Venuksesta saatuaan hänet valmiiksi. Hänen pitkät tummat ripsensä vaipuivat poskille, hänen kasvoillaan oli täydellinen rauha — pikku vatsa oli ilmeisesti parantunut. Ja vanha Jolyon seisoi huoneen hämäryydessä ihaillen häntä! Ne olivat niin viehättävät, juhlalliset ja hellät — nuo pikku kasvot. Vanhalla Jolyonilla oli tavallista suurempi annos tuota siunattua kykyä elää uudelleen nuorissa. He olivat hänen tulevainen elämänsä — ainoa tulevainen elämä, minkä hänen pohjimmainen terve pakanuutensa kenties tunnusti mahdolliseksi. Siinä tyttö oli, hänellä oli kaikki edessään, ja hänen pienissä suonissaan virtasi isoisän verta — ainakin jokin osa siitä. Siinä hän oli, isoisän pikku seuralainen, joka oli oleva niin onnellinen kuin miksi isoisä voi hänet tehdä, joka ei saanut tietää muusta kuin rakkaudesta. Isoisän sydän paisui, ja hän meni ulos, koettaen vaimentaa patenttinahkakenkäinsä ääntä. Käytävässä hänet valtasi omituinen miete: Ajatella, että lapset voisivat joutua sellaiseen kuin ne, joita Irene oli sanonut auttavansa! Naiset, jotka kaikki kerran olivat olleet samanlaisia pienokaisia kuin tuo, joka nukkui tuossa! »Minun pitää antaa hänelle pankkiosoitus», päätti vanha Jolyon, »en jaksa ajatella heitä!» Heitä ei koskaan jaksanut ajatella, noita poloisia hylkiöitä, jotka liian syvästi haavoittivat sitä todellisen hienostuksen ydintä, joka kätkeytyi omistamisvaiston mukavien vuoteitten suojiin — haavoittivat liian pahasti syvintä hänessä — kauneudenrakkautta, joka nytkin sykähdytti hänen sydäntään, kun hän ajatteli iltaansa kauniin naisen seurassa. Ja hän astui portaita alas ja meni kaksoisoven kautta talon takaosiin. Täällä, viinikellarissa, oli reiniläistä, joka maksoi ainakin kaksi puntaa pullo, Steinberg Cabinet-viiniä, parempaa kuin mikään Johannisberg, joka konsanaan meni kurkusta alas, täydellisen hienoa viiniä, suloista kuin nektari — nektaria tosiaankin! Hän otti pullon, kantoi sitä kuin pikkulasta ja nosti sen valoa vastaan katsellakseen. Kypsänvärinen, hentokaulainen pullo pölyisen suojuksensa sisällä tuotti hänelle syvää iloa. Kolme vuotta ne olivat maanneet paikallaan, sitten kun hän muutti kaupungista — pitäisi olla mitä parhaassa kunnossa! Kolmekymmentäviisi vuotta sitten hän oli ostanut tämän viinin — Jumalan kiitos, hän oli saanut pitää makuaistinsa ja ansaitsi siis luvan juoda! Irene pitäisi tätä arvossa — ei hiventäkään karvautta koko tusinassa. Hän pyyhki pullon, veti korkin pois omin käsin, pani nenänsä pullon suulle ja hengitti tuoksua. Sitten hän meni takaisin musiikkisaliin.

Irene seisoi pianon ääressä, hän oli jättänyt pois hattunsa ja pitsihuivin, joka oli ollut hänen harteillaan, niin että kultainen tukka ja niskan kalpeus nyt näkyivät. Harmaassa puvussaan ruusupuista pianoa vasten hän oli vanhan Jolyonin silmissä kuin kaunis taulu.

Hän ojensi Irenelle käsivartensa ja he lähtivät juhlallisina astumaan. Vain pieni pyöreä pöytä oli katettu ruokasaliin, joka oli tarkoitettu mukavaksi päivällispaikaksi kahdellekymmenelleneljällekin hengelle. Tilapäisessä yksinäisyydessä suuri ruokapöytä painosti vanhaa Jolyonia, ja hän oli käskenyt kantamaan sen pois, kunnes hänen poikansa tulisi kotiin. Täällä hän oli tottunut aterioimaan yksin, seuranaan kaksi todella hyvää jäljennöstä Rafaelin madonnoista. Näillä kesäilmoilla tämä oli hänen päivänsä ainoa ankea hetki. Hän ei ollut koskaan ollut mikään suursyömäri, niinkuin tuo iso veikko Swithin tai Sylvanus Heythorp tai Anthony Thornworthy, nuo vanhan ajan ystävät, ja yksinäinen päivällinen madonnain katseitten alla oli hänelle vain ikävää hommaa jonka hän koetti suorittaa äkisti päästäkseen henkisempään nautintoon kahvin ja sikaarin ääreen. Mutta tänä iltana tilanne oli toinen! Hänen silmänsä tuikkivat Irenelle pienen pöydän takaa, ja hän puhui Italiasta ja Sveitsistä kertoen juttuja matkoiltaan ja muita elämyksiä, joita hän ei enää voinut tarjota pojalleen ja poikansatyttärelle, koska he olivat jo kuulleet ne. Tämä tuore kuuntelija oli hänelle suuriarvoinen. Hän ei ollut koskaan kuulunut noihin vanhoihin miehiin jotka lakkaamatta harhailevat muistojen mailla. Väsyen itse nopeasti epäherkkään juttelijaan hän varoi väsyttämästä toisia, ja hänen luontainen liehittelyasenteensa kauneuden edessä varjeli häntä erikoisesti suhteessa naisiin. Hän olisi tahtonut saada Irenenkin puhumaan, mutta vaikka tämä vastaili ja hymyili ja näytti pitävän hänen puheistaan, oli hän tietoinen salaperäisestä etäisyydestä, jossa piili puolet Irenen tenhosta. Hän ei voinut sietää naisia, jotka nakkelivat olkapäitään ja katseitaan ja räpättivät lakkaamatta, eikä liioin noita kovasuisia naisia, jotka eivät piitanneet mistään säännöistä ja tiesivät enemmän kuin itse tiesit. Oli vain yksi naisellinen ominaisuus, joka tehosi häneen — viehättävyys ja mitä hiljaisempaa se oli, sitä mieluisempaa hänelle, ja tällä oli viehätystä, varjoisaa kuin iltapäivän aurinko noilla Italian kukkuloilla ja laaksoissa, joita hän oli rakastanut. Myöskin tunne siitä, että Irene nyt oli erillään, suljettuna maailmalta, näytti tekevän hänet läheisemmäksi vanhalle Jolyonille, omituisen toivottavaksi seuraksi. Kun mies on hyvin vanha ja kokonaan poissa kilpakentältä, hän mielellään tuntee olevansa turvassa nuorilta kilpailijoilta, sillä hän tahtoisi vieläkin olla ensi sijalla kaunottaren sydämessä, ja hän joi reiniläistään ja katseli Irenen huulia ja tunsi olevansa melkein nuori. Mutta koira Balthasar makasi katsellen Irenen huulia sekin ja halveksi sydämessään heidän juttelunsa keskeytyksiä ja noitten vihertävien lasien liikkeitä, lasien, jotka olivat täynnä koiralle vastenmielistä kultaista nestettä.

Oli juuri tullut pimeä, kun he palasivat musiikkihuoneeseen. Ja vanha Jolyon sanoi sikaari suussa:

»Soita minulle vähän Chopiniä.»

Miesten sielun rakenteen tuntee sikaareista, joita he polttavat, ja säveltäjistä, joita he rakastavat. Vanha Jolyon ei voinut sietää väkeviä sikaareja eikä Wagnerin musiikkia. Hän piti Beethovenista ja Mozartista, Händelistä, Gluckista ja Schumannista sekä jostakin tuntemattomasta syystä Meyerbeerin oopperoista, mutta viime aikoina hän oli päässyt Chopinin makuun, aivan kuin maalaustaiteessa joutunut Botticellin lumoihin. Antautuessaan näiden mieltymysten valtaan hän tiesi poikkeavansa Kulta-ajan ihanteista. Heidän runoutensa ei ollut Miltonia eikä Byronia eikä Tennysonia, ei Rafaelia eikä Tiziania, Mozartia eikä Beethovenia. Se piili ikäänkuin verhon takana, se ei iskenyt kuulijaa kasvoihin, vaan ikäänkuin pujotti sormensa kylkiluitten alle ja kierteli ja paineli ja sulatti sydämen. Ja vaikka hän ei tietänytkään varmaan, oliko se tervettä, hän ei välittänyt siitä hiukkaakaan niin kauan kuin saattoi nähdä toisen tauluja ja kuulla toisen musiikkia.

Irene istahti pianon ääreen, helmenharmaalla verhotun sähkölampun alle, ja vanha Jolyon asettui nojatuoliin, josta saattoi nähdä hänet, pani jalat ristiin ja veteli hitaasti savuja sikaaristaan. Irene istui hetkisen kädet koskettimilla ilmeisesti etsien mielestään, mitä antaisi kuulijalleen. Sitten hän aloitti, ja vanhan Jolyonin mielen valtasi suruntäysi ilo, joka ei ollut aivan samanlaista kuin mikään muu tässä maailmassa. Hän vaipui hitaasti lumoukseen, jonka keskeytti vain käden liike, kun hän pitkin väliajoin otti sikaarin suustaan ja pani toisen tilalle. Irene oli siinä, ja reininviini hänen sisässään, ja tupakka tuoksui, mutta oli myöskin aurinkoinen maailma, joka nyt lepäili kuutamossa, oli lammikkoja haikaroilleen ja sinertäviä puita niiden yläpuolella, ja viininpunaiset ruusut hehkuivat, ja lavendeliniityillä kulki maidonvalkeita lehmiä, ja muuan nainen, kokonaan varjossa, nainen, jolla oli tummat silmät ja valkea kaula, hymyili ja ojensi käsivartensa, ja läpi ilman, joka oli kuin musiikkia, putosi tähti ja tarttui lehmän sarveen. Hän avasi silmänsä. Kaunis kappale, Irene soitti hyvin — kosketus kuin enkelillä! Ja hän sulki silmänsä taas. Hän tunsi olevansa ihmeellisen surullinen ja onnellinen, niin kuin ihminen on seistessään lehmuksen alla, joka on täydessä, metisessä kukassa. Ei saada enää elää omaa elämäänsä uudelleen, seisoa vain siinä ja paistattaa päivää naisen silmien hymyilyssä ja nauttia tuoksusta! Ja hän nykäisi kättään — koira Bathasar oli tullut nuolemaan sitä.

»Kaunista!» sanoi hän. »Soita vielä — lisää Chopiniä!»

Irene alkoi taas soittaa. Tällä kertaa yhtäläisyys hänen ja »Chopinin» välillä hämmästytti vanhaa Jolyonia. Sama keinunta, jota hän oli huomannut Irenen käynnissä, oli hänen soitossaankin, ja Nocturne, jonka hän oli valinnut, ja hänen silmiensä pehmeä tummuus, valo hänen hiuksillaan, joka oli kuin kultaisen kuun valoa — kaikki suli yhteen. Viehättävää, niin, mutta mitään Delilan tapaista ei ollut hänessä eikä musiikissa liioin. Pitkä, sininen savu nousi kiemurrellen hänen sikaaristaan ja haihtui. »Niin haihdumme mekin!» ajatteli hän. »Ei kauneutta enää! Eikö mitään?»

Irene lakkasi taas.

»Tahtoisiko setä kuulla Gluckia? Hänellä oli tapana säveltää aurinkoisessa puutarhassa, pullollinen reininviiniä vieressään.»

»Oi, kyllä vain. Anna tulla »Orfeusta». Nyt oli hänen ympärillään niittyjä, joilla kulta ja hopeakukkia kasvoi, valkeita olentoja liiteli ympärillä, kirjavat linnut lensivät edestakaisin. Kaikki oli kesää. Viipyvät suloisuuden ja kaipuun aallot virtailevat hänen sielussaan. Vähän tuhkaa oli pudonnut sikaarista, ja ottaessaan silkkinenäliinan ravistaakseen sen pois hän tunsi sekoitetun tuoksun, joka oli kuin nuuskaa ja kölninvettä. »Ah,» ajatteli hän, »intiaanikesä — siinä kaikki!» Ja hän sanoi: »Et ole vielä soittanut 'Che faròa'.»

Irene ei vastannut, ei liikkunut. Vanha Jolyon oli tietoinen jostakin — jostakin omituisesta järkytyksestä. Äkkiä hän näki Irenen nousevan ja kääntyvän pois, ja kipeä itsesyytös iski häneen. Kyllä hänkin osasi olla kömpelö! Niinkuin Orfeus, niin Irenekin tietysti — hänkin etsi kadotettuaan muiston kammioista! Ja hän nousi tuoliltaan sydämestä järkkyneenä. Irene oli mennyt suuren ikkunan eteen huoneen toiseen päähän. Hän kiirehti jäljessä. Irenen kädet olivat ristissä rinnalla, vanha Jolyon saattoi juuri nähdä hänen poskensa, joka oli hyvin valkea. Ja kerrassaan liikutettuna hän sanoi: »Kas niin, kultaseni!» Sanat olivat päässeet häneltä koneellisesti, sillä ne olivat samat, joilla hän lohdutti Hollya, kun tällä oli jokin kipu, mutta niiden vaikutus oli ensi hetkessä hämäännyttävä. Irene nosti käsivartensa, peitti kasvonsa ja itki.

Vanha Jolyon seisoi ja katseli häneen silmin, jotka olivat iän takia hyvin syvät. Kiihkeä häpeä, jota Irene näytti tuntevan sortumisensa vuoksi, joka oli niin toista kuin hänen koko olemuksensa tavallinen itsehillintä ja levollisuus, oli kuin merkkinä siitä, ettei hän koskaan ollut toisen ihmisolennon nähden luhistunut tällä tavoin.

»Kas niin — kas niin!» mutisi vanha Jolyon, ojensi kunnioittaen kätensä ja kosketti häntä. Irene kääntyi ja nojasi häneen käsivarret, joilla hän peitti kasvonsa. Vanha Jolyon seisoi hyvin hiljaa pitäen toista laihaa kättään hänen olkapäällään. Itkeköön sydämensä pohjasta — se tekee hänelle hyvää! Ja koira Balthasar nousi ihmeissään istumaan ja katseli heitä.

Ikkuna oli vielä auki, verhoja ei ollut laskettu, viimeinen päivänvalo ulkoa sekaantui lampun heikkoon hohteeseen. Vastaniitetty heinä tuoksui. Vanha Jolyon, joka omasi pitkän elämän viisauden, ei puhunut. Surukin nyyhkytti itsensä lepoon aikanaan — aika vain kelpasi lääkkeeksi suruun, aika, joka näki joka mielialan, joka liikutuksen vuoronperään katoavan, Aika, levonantaja. Hänen mieleensä tulivat sanat: »Niinkuin peura himoitsee vilvoittavan veden tykö» — mutta niistä ei ollut mitään apua tässä. Sitten hän tunsi orvokintuoksua ja tiesi, että Irene pyyhki silmiään. Hän työnsi leukansa eteenpäin, painoi viiksensä hänen otsalleen ja tunsi Irenen värisevän koko ruumiiltaan niinkuin puu, joka ravistaa yltään sadepisarat. Irene painoi hänen kätensä huulilleen ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Kaikki ohi nyt! Suo anteeksi!»

Suudelma teki vanhan Jolyonin omituisen turvalliseksi ololtaan. Hän saattoi Irenen takaisin samaan paikkaan, missä tämän mieli oli niin järkkynyt. Ja koira Balthasar seurasi mukana ja laski heidän jalkoihinsa erään heidän äsken syömänsä kyljyksen luun.

Tahtoessaan hälventää tuon mielenliikutuksen muiston hän ei keksinyt parempaa keinoa kuin kiinanposliinin. Ja hän kuljetti Ireneä hitaasti huoneesta toiseen ja näytteli Dresdenin, Lowestoftin ja Chelsean tuotteita käännellen niitä laihoilla, suonikkailla käsillään, joitten hieman pisamainen iho näytti niin perin vanhalta.

»Tämän ostin Jobsonilta», sanoi hän, »maksoi kolmekymmentä puntaa. Se on hyvin kaunis. Tuo koira kuljettaa luitaan joka paikkaan. Tämän vanhan »laivamaljan» nappasin, kun tuo verraton lurjus, markiisi, joutui vaikeuksiin. Mutta sinä et voi muistaa. Tässä on kaunis Chelsean tuote. Mutta mitä sanoisit _tämän_ olevan?» Ja hän tunsi huojennuksekseen, että Irene, jolla oli niin hyvä maku, todella kiinnostui, sillä loppujen lopulta mikään ei siinä määrin rauhoita hermoja kuin epäilyttävä kiinanposliiniesine.

Kun vihdoin kuului vaununpyörien ratinaa, sanoi hän:

»Sinun pitää tulla toistekin, sinun pitää tulla lounaalle, niin voin näyttää tämän kaiken sinulle päivänvalossa, ja pienen kultamuruni — hän on suloinen olento. Tuo koira näyttää kiintyneen sinuun.»

Sillä Balthasar, joka ymmärsi, että Irene teki lähtöä, hieroi kylkeänsä hänen jalkaansa vastaan. Mennessään porttikäytävään hänen kanssaan vanha Jolyon sanoi:

»Kuski saattaa sinut kotiin tunnissa ja neljänneksessä. Ota tämä suojattejasi varten.» Ja hän sujautti viidenkymmenen punnan pankkiosoituksen Irenen käteen. Hän näki tämän katseen kirkastuvan ja kuuli hänen kuiskaavan: »Oi, Jolyon setä!» ja todellinen ilon sykähdys kävi hänen lävitseen. Tämä merkitsi vähäistä apua yhdelle tai kahdelle poloiselle ja sitä, että Irene tulisi toistekin. Hän pisti kätensä vaunun ikkunasta ja puristi Irenen kättä vielä kerran. Vaunut vyöryivät pois. Hän seisoi katsellen kuuta ja puitten varjoja ja ajatteli: »Suloinen ilta! Hän —!»