Advertisement
YHTEISKUNNAN UHRI
Eräs elämäntarina
Kirj.
A. M. JOHANNESDOTTER
Suomennos
Porissa, Roneliuksen Kirjakauppa, 1907.
ALKUPERÄISEN TEOKSEN ALKULAUSE
Tämä kirjanen ei ole mikään novelli. Sillä ei ole mitään yhteistä noiden salaperäisten päiväkirjakertomusten kanssa, jotka nykyaikana herättävät huomiota kirjamarkkinoilla. Eikä myöskään ole oikeutta lukea häntä, joka nämä tunnustukset kirjoitti, kirjallisten syntisten joukkoon.
Itse en häntä koskaan nähnyt. Hän kuoli viime talvena keuhkotautiin "Grubbens gärde'lla" kahdeksankolmatta vuotisena. Henkilöt, jotka kävivät häntä hänen viimeisinä kuukausinaan katsomassa, puhuvat liikutuksella hänen viehättävistä ja kauniista kasvoistaan, joita ei edes paheissa, kurjuudessa eikä sairaudessa vietetty elämä ollut voinut kuluttaa — lukija on käsittävä, mistä se johtui.
Päänalusensa alla hän säilytti huolellisesti aarrettaan, ei hän sitä tahtonut salata, vaan ei myöskään kenellekään näytellä. Tuo aarre oli kasa paperiliuskoja, joita hän oli vuosikausia säilyttänyt viettäessään kurjaa elämäänsä. — Ne olivat myös hänen testamenttinsa ja hänen koko jälelle jäänyt omaisuutensa. Vasta viimeisellä hetkellä ojensi hän paperiliuskat hänelle, jolle oli ne aikonutkin, naiselle, joka hänelle oli osoittanut tehokasta hyväntahtoisuutta ja joka varmaankin piti itsensä tuhatkertaisesti palkittuna tämän harvinaisen perinnön saatuaan.
Vainaja ei ollut koskaan lausunut mitään toiveita elämäntarinansa suhteen. Mutta varmasti toivoi hän sisimmässään, ehkä itsetiedottomasti, että tuo elämäntarinassaan ilmenevä hätähuuto joutuisi ihmisten kuuluville. Tässä vakaumuksessa julaistaan nyt hänen yksityinen tunnustuksensa, joka sielutieteellisessä suhteessa ansaitsee jokaisen ihmistutkijan huomiota ja syytekirjana — koskee meitä kaikkia.
Kaikenlaisia ja kaikenarvoisia käsikirjoituksia olen käsissäni pidellyt, mutta en koskaan ole niin hellävaroin ja arasti käsitellyt mitään kuin näitä korvaamattomia lehtisiä! Kasa halpoja kirjepaperiliuskoja, täyteen kirjoitettuja, lyijykynällä epäselvästi töherrettyjä tahrittuja ja rasvaisia sekä omituisen hajuisia — lian ja kurjuuden haju löyhähti niistä ennenkuin olin riviäkään selväksi saanut.
Kertomus on kirjoitettu tutkintovankilassa kolmena eri ajanjaksona.. Ainoastaan vankikopin kolkossa yksinäisyydessä, vaan ei koskaan noina liian lyhyinä "vapaa-aikoina", oli tällä kurjalla olennolla malttia ja mieltä, mietiskelyyn, ja mietteensä paperille kyhäilemiseen.
Jo tämä yritys jonkinlaisten muistelmien laatimiseen todistaa henkistä kehitystä, mikä on hämmästyttävää täydellisesti oppimattomassa rahvaannaisessa. Tavallisilta arki-ihmisiltä puuttuu useimmin kykyä eli ainakin halua tekemään tiliä elämästään ja selvittelemään kokemiaan kohtaloita.
Kirjantekijän sivistyskantaa ei saa kuitenkaan ehdottomasti arvostella muodon mukaan millaisina hänen muistoonpanonsa tässä esiintyvät. Oli mahdotonta — niin kuin ensiksi ajattelin — julkaista ne sellaisina kuin ne muistoonpanijan kynästä olivat lähteneet. Ei ainoastaan oikokirjoitus tarvinnut korjausta, vieläpä lauserakennuskin kalpasi auttavaa kättä.
Stiili — voidaan todellakin puhua sellaisesta, sillä epäilemättä oli hänellä hieman kirjallista kykyä — stiili on merkillisesti epätasaista. Monessa lauseessa peräkkäin on kieli täydellisesti moitteetonta ja toisinaan on se lennokastakin, mutta äkkiä se muuttuu kömpelöksi ja hämmentyy sekamelskaksi, jossa vaaditaan tarkkaa silmää sisällyksen käsittämiseen. Tällaisia vaikeuksia olen tahtonut lukijan hyväksi poistaa.
Nuo neljä sanaa, joilla kirja päättyy, ei olleet hänen viimeisensä. Lempeä ja rauhallinen tunnelma vallitsi tämän nuoren syntisen ja kärsivän olennosta kuolinvuoteella. Mutta ehken hänellä oli syytä toistaa seuraavat kaksi riviä eräästä hänen jälkeenjättämästään liikuttavasta vaikkakin muodollisesti vaillinaisesta runostaan:
_Muistopatsaaseni piirtäös sanat_: En elää tahdo maailmassa niin tylyssä.
Rukous on täytetty, nyt ne siinä ovat — hänen nimettömässä muistopatsaassaan.
Tuhkolma, Tammikuulla 1907.
_Klara Johansson_.
Advertisement