Helorinteen kukka- ja kasvitarhatyöt olivat päättyneet. Jotkut uutterimmista kurssilaisista, Aune Riutta, Eero Paljakka ja Veikko Yösalo, kävivät silti usein poutaisina päivinä auttamassa Anni Lehtovaaraa ja hänen renkipoikaansa kylvöjen ja istutusten kastelemisessa. Antti Kasurin unelma päästä palvelijaksi Helorinteeseen oli toteutunut. Kerran, auttaessaan Helkaa kantamaan puita keittiöön, hän oli rohkaissut mielensä ja julkilausunut mielipiteensä, että kyllä tässä talossa tarvittaisiin miehistäkin palvelijaa. Helka oli toistanut Antin huomautuksen emännälleen, joka oli katsonut sen oikeaksi ja ottanut kunnolliseksi ja ahkeraksi huomaamansa Antin palvelukseensa. Antti sai asua pienessä, pihan perällä olevassa tuvassa. Todelliset onnenpäivät alkoivat nyt hänelle. Puunhakkuu, veden noutaminen, asialla käyminen, kukka- ja vihannestarhan kasteleminen oli hänelle todellista iloa. Antista ja Nalle koirasta tuli ennen pitkää mitä parhaimmat ystävät. Helka valitti ettei Nalle enää piitannut hänestä, vaan juosta tassutteli yhtenään Antin perässä.

Pari kertaa viikossa kävivät entiset puutarhakurssilaiset Helorinteessä kuoroharjoituksilla. Saatuaan jonkin verran tottumusta pitäjän nuorisoseuran sekakuorossa he edistyivät uuden opettajattarensa johdolla hyvin. Jopa joku soolonkin sisältävä laulu valittiin ohjelmistoon. Veikko Yösalon barytoni soveltui hyvin Annin sovittaman "Voi äiti parka ja raukka" laulun sooloon. Veikko oli ylpeä tästä hänelle uskotusta tehtävästä.

Eräänä iltapäivänä Anni aikoi lähteä Kivisaloon vanhempiensa luo. Nalle haukkui kiivaasti.

Anni katsahti kuistikolta tielle päin ja näki siellä kääsien ajaa köröttävän. Ne nousivat pihaan. Rattailla istui postinhoitajatar, neiti Agnes Pihlström, ja kauppias Simo Pusa, Helokosken kansanopiston johtokunnan puheenjohtaja.

Kauppias Pusa auttoi laihan neiti Pihlströmin alas ajoneuvoista, ja molemmat lähestyivät huvilan portaita.

Anni otti salissa vastaan vieraat. Kauppias Pusalla oli yllä hiukan kulunut ja hihoiltaan kiiltävä pitkä "ponsuuri". Tämä juhlapukine tiesi, että hän liikkui tärkeillä asioilla. Agnes Pihlström, suipponenäinen ja väkäleukainen vanha neitonen, oli lopen puhelias, mutta hillitsi puhetulvansa huomauttaen, että kauppias Pusalla oli tärkeämpiä asioita.

— Niin, alkoi kauppias Simo Pusa, olisihan tässä vähän puhuttavaa, neiti — elikkä oikeammin — maisteri Lehtovaaran kanssa niistä kansanopiston asioista. Olen jo pari viikkoa sitten kirjoittanut opiston tulevalle johtajalle, maisteri Ahokalliolle, mutta en ole vielä saanut vastausta. Ja kun tiesin, että maisteri Lehtovaara jo on täällä, päätin liikkuessani kunnan asioilla poiketa luoksenne. — Jaa-a, onpa teillä täällä oikein komea asunto ja hienosti sisustettu. Eipä muilla opettajilla tule olemaan näin suurenmoista. Mutta jokainen järjestää kotinsa makunsa ja varojensa mukaisesti. No niin, nyt on niin ikävästi, että yhä puuttuvat nuo viisitoista tuhatta välttämättömän kalustuksen ja opetusvälineiden ostoon. Kunnalta ja yksityisiltä ei näy enää saavan penniäkään. Ja kaikki, joiden ovelle kolkuttaa, vihjaisevat, että minun muka pitäisi nuo puuttuvat rahat antaa. Mutta sen saatan kerskaamatta sanoa, että olen omasta puolestani antanut tarpeeksi: kaikki saranat, lukot, oven haat, ja vielä sievoisen rahasumman lisäksi. Ne luulevat kaikki minua upporikkaaksi. Eivät ota huomioon, että vasta viime vuosina olen saanut liikkeeni oikein pystyyn, ja että toimeentulevallakin ahväärimiehellä aina on vaikeutensa, varsinkin näinä kireinä aikoina.

Anni Lehtovaarassa oli tämän kauppias Pusan puheen aikana kypsynyt päätös. Hän tarjoutui hankkimaan tuon tarpeellisen rahamäärän.

Simo Pusan hämmästys oli suuri. Toinnuttuaan siitä hän virkahti:

— Niin, neiti Lehtovaara kai ajattelee lainan ottamista. Vaikeaa on vain saada takaajia.

Anni rauhoitti:

— Aion antaa kyseessä olevan rahamäärän omista varoistani, niin ettei takaajia tarvita.

Simo Pusan suu vääntyi tyytyväisyyden imelään hymyyn ja hän kehuskeli:

— No, se on jalosti tehty. Sellaista en olisi rohjennut odottaakaan. Ja kyllä maisteri Lehtovaara sitten tulee uhranneeksi paljon tämän opiston hyväksi, joka on teidän oikea lempilapsenne.

Neiti Agnes Pihlström luuli kauppias Pusan puhuneen loppuun, ja oli jo peräti levoton, kun ei saanut päästää omaa puheliaisuuttaan valloilleen. Mutta hänen oli pakko vielä kotvan aikaa hillitä itseään, sillä kauppias Pusa jatkoi:

— Enpä malta olla tässä ennen lähtöäni vielä onnittelematta neitiä ja koko perhettänne veljenne hienon kihlauksen johdosta. Siitä puhuu koko pitäjä, ja ihmeitä kerrotaan maanviljelysneuvoksen tulevan syntymäpäivän vietosta. Minä en ole vielä sattunut tapaamaan herra maanviljelysneuvosta, niin että olisin voinut edestuoda onnentoivotukseni. Mutta toivon, että maisteri Lehtovaara vie ne perille.

Anni oli ymmärtänyt yskän. Hän tiesi kauppias Pusan haluavan päästä Kivisalon omistajan seurustelututtavaksi ja syntymäpäiväpitoihin, — olihan kunnianhimoinen nousukaspiirre Pusassa ilmeinen. Ja kernaasti Anni olisi omasta puolestaan suonut, että Pusa olisi kutsuttu syntymäpäiville, etenkin sen vuoksi, että hän oli kansanopiston johtokunnan puheenjohtaja, mutta hän tiesi myös, että hänen isänsä tunsi vastenmielisyyttä Pusaa kohtaan. Ja lisäksi maanviljelysneuvos, joskaan ei ollut kieltolain kannattaja, sentään oli kohtuuden ystävä väkijuomiin nähden ja olisi kernaimmiten suonut, ettei hänen syntymäpäiväänsä olisi vietetty väkijuomien merkeissä. Mutta tämä ei ainakaan tällä kertaa, niin oli Annin isä nimenomaan maininnut, käynyt päinsä. Harald oli varmaan tuova runsaasti hienoja viinejä mukanaan. Täytyihän nuorten kihlautuneiden malja juoda väärentämättömin ranskalaisin viinein. Pusa oli ankara raittiuskiihkoilija, ei niin paljon vakaumuksesta kuin muista vaikuttimista. Anni ei sen tähden katsonut mahdolliseksi isälleen ehdottaa Pusan kutsumista. Vältellen hän vastasikin:

— Varmasti vien vanhemmilleni onnittelunne perille.

Pusa näytti pettyneeltä. Mutta eihän hän ollut lausunut toivomustaan selvästi. Ehkä ei Anni Lehtovaarakaan sen tähden antanut suoranaisia lupauksia. Mutta luultavasti hän Pusan ajatuksen oivalsi. Ja olihan hänen mielestään itsestään selvää, että hänet kutsuttaisiin.

Postinhoitajattaren hermot olivat jo lopen kiihoittuneet. Vaivoin hän sai ne hillityiksi.

— Anteeksi, hän huomautti nähdessään, että Pusa hankkiutui lähtemään, noutaa kai kauppias minut sitten Palage Ilveksen mökiltä illemmalla, että pääsen kotiin.

— Onhan se sovittu asia.

Hiljentäen äänensä Pusa kääntyi Anni Lehtovaaran puoleen:

— Pari sanaa vielä kahden kesken, hyvä neiti. He menivät eteiseen, missä Pusa kysyi Annilta:

— Tunteehan neiti pankinjohtaja Arvo Björkin, joka, niin kuin kuulin neiti Pihlströmiltä, tulee tänne maanviljelysneuvoksen herrasväen perhejuhlille?

— Olemme tavanneet Helsingissä.

— No, jos sopii, niin tahtoisiko neiti olla hyvä ja mainita hänelle minusta pari suosittelevaa sanaa ja huomauttaa minulle pitäjässä uskotuista luottamustoimista — esim. että me kaksi muun muassa yhdessä työskentelemme saman jalon kansansivistämisaatteen toteuttamiseksi, ja tuota noin, että jos johtaja Björkin pankissa minulle myönnettäisiin luottoa. Sellaista voi ahväärimiehenä aina tarvita...

Annista tämä vetoaminen hänen ja pankinjohtaja Björkin väliseen tuttavuuteen oli tungetteleva ja epähieno. Ja huolimatta Pusan korkeaksi arvioimasta puheenjohtaja-asemasta, Anni suorasukaiseen tapaansa selitti:

— Minun tuttavuuteni pankinjohtaja Björkin kanssa ei ole niin läheinen, että katsoisin voivani hänelle lausua suositustani pankkiasioissa, jotka muuten ovat harrastuksilleni vieraat.

Pusan äänenpaino kuulosti tyytymättömältä:

— Ehkä olen erehtynyt. Luulin, että te olitte hyvinkin hyviä tuttavia. En tietysti tahdo vaivata. Kyllähän minulla on toisia keinoja päästä huomioon otetuksi.

Hän kumarsi jäykästi ja läksi. Ulko-ovella hän vielä kääntyi ja virkkoi:

— Olkaa hyvä ja käykää meidän talossa. Me olemme saaneet uuden salinkalustuksen, ei tosin niin ruhtinaallisen hienoa kuin täällä, mutta vaimoni on siitä ylpeä ja soisi kernaasti, että pitäjäläiset kävisivät talossa. Terve tuloa vaan! Ja kiitos lupauksesta antaa nuo viisitoista tuhatta kansanopistolle. Kirjoitan siitä heti johtajalle.

Hän irroitti pihalla hevosen suitset, nousi kääseihin ja ajoi tiehensä.

Neiti Agnes seisoi eteisessä odottamassa Annia. Postineiti huudahti:

— Herranen aika! Olin vallan pakahtua hänen pitkistä puheistaan. Jumalan kiitos, että hän vihdoinkin läksi. Niin se on, kun joutuu puolisivistyneiden kanssa tekemisiin. No kuule nyt, se on ihanaa, että vihdoinkin saamme rauhassa puhella kahden kesken. Siitä on iankaikkisuus, kun tapasimme viimeksi.

Hän uhkasi kuivettunut etusormi ojossa:

— Ensiksi täytyy minun kelpo lailla torua sinua siitä, ettet ole käynyt minua, niin pitkäaikaista perheystävää, tervehtimässä. Ja kuitenkin olen aina lämpimästi ottanut osaa kaikkeen, mikä koskee opintojasi ja harrastuksiasi.

— Mutta, hyvä täti, onhan tässä ollut niin paljon ajattelemista ja työtä tämän uuden kodin järjestämisessä.

— Mutta sittenkin, kun olet jo kuukauden päivät ollut täällä, etkä kertaakaan ole eksynyt kirkonkylään. Muuten, a propos, tuo "täti" on minusta niin kiusallinen nimitys. Enhän enää ole niin nuori ja kukoistava kuin sinä, mutta luulen olevani nuori mieleltäni. Eräs suuri kirjailija, en tällä kertaa muista kuka, on lausunut, että ainoastaan sydäntä voi sanoa nuoreksi tai vanhaksi. Ja olen todella niin itserakas, että katson sydämeni yhä vielä olevan nuori.

Kun neiti Agnes Pihlström innostui ja hänen puheensa vauhti kiihtyi, hän tämän tästä nyökytti päätään, jolloin hänen pitsimyssynsä musta samettirusetti vaappuili ylös ja alas.

Hän jatkoi:

— Sano siis tästä lähin yksinkertaisesti: Agnes. En voi kärsiä tuota tätisanaa.

Helka toi kahvia. Tämä lempijuoma hiukan tyynnytti Agnes neidin hermoja. Hänen keskustelunsa muuttui rauhallisemmaksi. Hän ylisti paikan ihanaa näköalaa, huvilan sisustusta, emännän hienoa makua, j.n.e. Sitten hänen äänensä äkkiä sai osanottavan sävyn:

— Kuule, eikö sentään käy vaikeaksi tulevassa toimessasi seurustella niin paljon sivistymättömien kanssa, joilla ei ole hienotunteisuutta?

— Vakaumukseni on, ettei hienotunteisuus ole millekään eri kansanluokalle tunnusomaista. Se voi puuttua kaikkein ylhäisemmissäkin asemissa olevilta n.s. sivistyneiltä henkilöiltä. Sitä voi tavata hyvinkin miellyttävässä muodossa aivan yksinkertaisissa kansanihmisissä. Hienotunteisuus, samoin kuin raakuus, viihtyy joka säädyssä. Onhan Agnes itse muuten toimessaan joka päivä kosketuksissa rahvaan kanssa.

Agnes neiti loukkaantui pahasti tästä huomautuksesta:

— "Kosketuksissa", se nyt ei ole oikea sana! Minulla on oikeastaan hyvin vähän tekemistä heidän kanssaan. Annan heille postin, siinä kaikki. Tosin sitä joskus hermostuu, kun ne ovat pitkäveteisiä ja tyhmiä. Kun eivät aina osaa edes sanoa osoitettaan. Ja pahoja ne ovat kinaamaan, jos vain luulevat, ettei kaikki ole kuin olla pitää. Mutta kun suljen luukkuni, niin olen omassa maailmassani, eikä kukaan minua häiritse. Tiedätkö, että lueskelen ahkeraan kirjallisuutta, myöskin ranskalaisia romaaneja.

— Tiedän, tiedän...

Kahvipannua oli moneen kertaan kallisteltu, ja Anni, jolla oli kiire Kivisaloon, huomautti varovasti, että hän kernaasti tutustuttaisi vieraansa huvilan ympäristöön viljelyksineen, mutta että hänen vielä sinä iltapäivänä oli lähdettävä vanhempiensa luo ollakseen avuliaana juhlavalmistuksissa.

— Niin, sanoi Agnes Pihlström. En tahdo häiritä, johan minä tästä lähden. Ja olin unhoittamaisillani varsinaisen asiani. Näetkös, minulla on harmaa silkkipuku, oikein vanhaa hyvää kangasta. Mutta se on vuosien kuluessa käynyt vanhanaikuiseksi. En voi esiintyä siinä Kivisalon suuressa juhlassa. Luuletko että tuo ompelijatar Kerttu Ilves, joka asuu tässä lähellä, kykenisi muuttamaan sen uusmuotiseksi?

— Siitä en mene vastuuseen. Minulla ei ole mitään kokemusta hänen taidostaan. Mutta onhan hän ollut muutaman vuoden opissa kaupungissa, ja ainakin omasta puheestaan päättäen hän on taitava ammatissaan.

— Käynpä joka tapauksessa hänen luonaan, kun muutenkin siellä täytyy odottaa kauppias Pusan paluuta.

Helka opasti neiti Agnes Pihlströmin Palage Ilveksen mökin oikotielle. Tultuaan takaisin hän ajatteli:

— Kyllä se osaa pärpättää. Aina se on ollut sellainen hölppä.