Veikko Yösaloon oli häväistysjuttu koskenut niin kipeästi, että kaikki hänen sielussaan tuntui tympeytyneeltä. Hänen mielipahansa ei aiheutunut niin paljoa siitä, että häntä itseään oli kohdannut tämä kova isku ja että hän nyt oli jokamiehen hampaissa, kuin siitä, että Anni Lehtovaara hänen tähtensä, vaikkakin hänen puoleltaan epätahallisesti, oli joutunut niin paljon kärsimään ja sellaisen julkisen häpeän esineeksi. Melkein toivoton tila oli hänet vallannut, kun hän kuuli, että Anni oli poistunut seudulta ja että heidän yhteytensä todennäköisesti oli katkennut.

Antti Kasurin hänelle salaa pistämä Annin kirje, jota hän vetäytyi syrjään lukemaan, oli kuin auringon välke hänen synkeydessään. Anni siis kaikesta huolimatta tahtoi ylläpitää yhteyttä hänen kanssaan. Ja kun Veikko muisti tuon Annin synnyinkodissaan luoman hymyilevän, melkeinpä hellyyttä ilmaisevan katseen, virisi hänessä heikko toivonkipinä. Hän oli vahvasti tuuminut erota opistosta. Olihan kirjallisuus ollut hänen pääharrastuksensa, ja nyt kun johtajan vaimo väliaikaisesti sen opetusta hoiti, se ei ollut samaa, ei verrattavissakaan Anni Lehtovaaran mielenkiintoiseen ja innostavaan aineen hoiteluun.

Kun Veikko ilmaisi eroaikeensa johtajalle, tämä kehoitti häntä jäämään, ei ainoastaan sen tähden, että Veikko oli etevä oppilas, jota opisto ei tahtonut menettää, vaan myös siksi, että ihmiset katsoisivat hänen eroaan syyllisyydentunteesta johtuneeksi.

Lisäksi toivoen, että Anni Lehtovaara, olojen järjestyttyä ennalleen, mahdollisesti palaisi toimeensa ja ajatellessaan, että käymällä joka päivä opistolla saattoi seurata olojen kehitystä, Veikko päätti ainakin toistaiseksi jäädä.

Pariksi päiväksi Annin lähdettyä hän vielä oli pyytänyt johtajalta lomaa, kun sairas Aaretti setä yhä vielä oli heikko. Nämä vapaapäivät hän käytti kirjeen suunnittelemiseen Anni Lehtovaaralle. Kauan hän tuumi kirjeen sisällystä ja sanamuotoa. Moneen kertaan hän repi valmiiksi kirjoitetun kirjeen rikki, kunnes viimein hyväksyi sen muodon. Toisen päivän illan suussa hän välttääkseen huomiota hiihtäen läksi jään poikki viemään kirjettä postiin. Hän poikkesi Helorinteen tupaan saamaan Antti Kasurilta Anni Lehtovaaran kaupunkiosoitteen.

Antti istui yksinään tuvassa, alakuloisena kirjojensa ääressä. Nalle piti hänelle seuraa ja riensi vieraan astuessa tupaan häntää liehuttaen ja tulijan kättä nuollen häntä tervehtimään.

Veikko sai Antilta pyytämänsä osoitteen ja kirjoitti sen kuoreen. Hän piti Anttia ehdottoman rehellisenä miehenä, Eero Paljakan rinnalla parhaana opistotoverinaan, ja viittaili siihen suuntaan, että kun tämä opinaika päättyi, hän tahtoo Antin pehtoriksi Yösaloon. Suuri maatalous alkoi käydä hänelle ylivoimaiseksi.

Antti vastasi:

— Onpa se reilusti tehty sinulta, Veikko, kun minua ajattelet, mutta niin kauan kuin tämä nykyinen emäntäni minua tarvitsee, tahdon häntä uskollisesti palvella. Ei se vielä ole pahaa sanaa sanonut, on opettanut kirjoittamaan ja paremmin lukemaan ja antanut toisen hauskan kirjan toisensa jälkeen, niin että sitä melkein pelkästä ruuasta palvelisin.

Veikko läksi matkaansa jatkamaan ja lupasi palatessaan vielä poiketa Antin luo kuulemaan seuraavan päivän tehtävistä.

Kun Veikko Yösalo palasi kirkonkylästä ja oli saapunut Helorinteen koivikon kohdalle, hän näki mieshenkilön tulevan asemalta päin vastaan. Läheltä hän tunsi tulijan Turo Ilvekseksi.

Turo oli kansanopistosta erottuaan valinnut taloudellisesti kannattavamman askaroimisen: hän oli ruvennut pirtutrokariksi. Hänen palttoonsa taskut olivat pulleat kanistereista, ja uuden joskin vasta lyhyen aikaa kestäneen ammatin tuottavaisuudesta todisti kohtalaisen hienolta tuoksahtava hehkuva sikari.

Kun Turo oli Veikon tuntenut, hän sanoi niin kuin ei mitään olisi tapahtunut:

— No iltaa, Veikko, mitä kuuluu?

Kun hän tätä sanoessaan veti sikarin hampaistaan, Veikko tunsi, että hänen henkensä löyhkäsi pirtulle. Turo jatkoi:

— Olen tässä muun toimen puutteessa väliaikaisesti ruvennut hankkimaan pitäjäläisille vähän lasiin kaadettavaa. Se tekee monelle hyvää varsinkin näin pakkasella. Etkö sinäkin ottaisi tästä pari litran kanisteria? Se on taattua priima tavaraa, ja hinnaltaan kohtuullista.

— Tiedät, etten ole mikään pirtun viljelijä. Ja muuten sanon sinulle suoraan, etten tästä lähin tahdo olla missään tekemisissä niin kehnon miehen kanssa kuin sinä, vastasi Yösalo.

Hän kohenteli jalkaansa suksen remmisilmukkaan ja työnsi sauvat maahan.

Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä liikkeelle, Turo veti puukkonsa, iski sen Veikon selkään ja kiljahti:

— Ota sitten tästä lisää todistusta kehnoudestani!

Ilkityön tehtyään hän pakeni metsään.

Veikko kaatui tielle, kykenemättä nousemaan pystyyn. Hänen haavassaan oli sietämätön kipu ja hän tunsi, kuinka veri siitä tulvi selän ja paidan väliin.

Antti Kasuri oli äskeisen kohtauksen aikana puita pilkkomassa vajassa. Nalle istui vieressä lyhdyn valossa katsellen puunhakkuuta. Koiran tarkka korva oli kuullut tavatonta ääntä koivikon takaa. Se murahti ensin ja juoksi sitten ulos ottamaan asiasta selvän. Se juoksi siihen suuntaan, mistä ääni oli kuulunut, ja saapui tiellä verissään makaavan Veikko Yösalon luo. Se nuoleskeli ensin hänen kättään ja alkoi sitten haukkua, ikään kuin kehoittaen häntä nousemaan. Mutta kun tämä ei auttanut, se palasi yhä haukkuen vajaan. Antti älysi, että jokin erityinen seikka oli saanut koiran näin kiihoittuneeksi. Hän nousi ja läksi ulos vajasta. Silloin koira hyppi ilosta ja alkoi juosta koivikkoon päin. Näin se johdatti Antti Kasurin Veikko Yösalon luo. Antille selvisi heti, mikä onnettomuus oli tapahtunut. Veikko oli verenvuodosta uupunut ja melkein pyörtynyt. Mutta hän kuuli silti Antin rohkaisevat sanat:

— Odota vain hetkinen. Minä noudan apua. Niin nopeasti kuin suinkin hän juoksi takaisin huvilaan, otti ison kelkan, huusi Helkalle keittiön ovesta, että Veikko Yösalo makasi tiellä haavoittuneena ja että Helka joutuin noutaisi opistolta väkeä apuun. Sitten hän sieppasi tuvan sängystä lakanan ja riensi kelkkoineen onnettomuuspaikalle. Hän muisti, että haava on tukittava vahvalla siteellä, jotta veri ei vuoda kuiviin, kiersi lakanan vahvasti moneen kertaan Veikon ympärille, köytti sen remmillään, nosti Veikon kelkkaan ja alkoi työntää sitä Helorinteeseen. Kun hän ehti pihaan, tuli jo Helka opiston johtajan ja voimistelunopettajan, Haapalan, kanssa saapuville.

Veikko Yösalo kannettiin Helorinteen huvilan ruokasaliin. Voimistelunopettaja, joka oli suorittanut pitemmän samariittikurssin, tutki haavan, totesi, ettei se ulottunut keuhkoihin asti ja oletti, ettei se ollut hengenvaarallinen. Hän tyrehdytti verenvuodon, mutta ei kuitenkaan ruvennut haavaa kiinni ompelemaan, toivoen lääkärin pian saatavan paikalle, ja asetti vahvan siteen.

Veikko Yösalo, joka matkalla oli vaipunut tajuttomuuden tilaan, avasi nyt silmänsä ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

Tällä välin oli ullakkohuoneesta tuotu alas vuode ja potilas siirrettiin siihen.

Kansanopistolla ei vielä ollut puhelinta. Johtaja pyysi siis Antti Kasuria opiston hevosella lähtemään kirkonkylään lääkäriä noutamaan. Mutta Antti, joka oli hyvä hiihtäjä, sanoi että hän suksilla pääsisi perille pikemmin, kun hevosen valjastaminenkin vei aikaa.

Vajaan puolen tunnin kuluttua lääkäri saapui. Pian vahvisti oikeaksi voimistelunopettajan havainnon, ettei puukko ollut tunkeutunut keuhkoihin. Silti haava oli melko syvä, mutta ei hengenvaarallinen. Toivottavasti ei tulisi käännettä pahempaan, eikä mätää haavaan, joten leikkaus vältettäisiin. Tohtori ompeli haavan kiinni ja asetti sille siteen. Sitten hän antoi potilaalle morfiiniruiskeen, lieventääkseen hänen kipuaan, ja Veikko Yösalo vaipui syvään uneen.

Voimistelunopettaja lupasi valvoa sen yön sairaan luona, ja niin ikään Antti Kasuri keittiössä siltä varalta, että kävisi tarpeelliseksi yöllä kutsua tohtori. Tämä antoi tarkat ohjeet, lupasi seuraavana päivänä toimittaa kunnansairaalasta sairaanhoitajattaren ja puhelimitse ilmoittaa onnettoman tapahtuman lähikaupungin matkustajakotiin Anni Lehtovaaralle. Tätä hän ei tahtonut heti tehdä, säästääkseen molemmilta mielenliikutuksen.

Potilaan tila oli sinä yönä verraten hyvä. Aamuyöstä hän houraili ja voimistelunopettaja totesi hänessä korkean kuumeen. Rohtoja saatuaan hän vaipui horrostilaan.