Juhannus oli ohi, ja maanviljelysneuvos Skogbergin syntymäpäivä läheni lähenemistään. Kivisalon hovissa tehtiin uutteria valmistuksia sen juhlallista viettämistä varten. Liittyihän tähän tilaisuuteen tavallista tähdellisempi merkitys: vanhimman pojan ja hänen parisilaisen morsiamensa tulo. Lisäksi oli perheen aikakirjoihin merkittävä harvinainen tapaus: rouva Hedwig Skogbergin veli, parooni Alexander von Weissenfeld, joka ani harvoin kävi Kivisalossa, oli, kuultuaan sisarenpoikansa Haraldin kihlauksesta, ilmoittanut saapuvansa juhlaan vaimonsa, ukrainalaisen ruhtinattaren, ja ottopoikansa kanssa. Langoksien välit eivät olleet siihen asti olleet erittäin herttaiset. Parooni von Weissenfeld oli oleskellut Pietarin hovissa. Hänen sukunsa polveutui Itämeren maakunnista. Hän oli ankara ylimysmielinen ja oli ollut sisarensa avion pahimpia vastustajia. Hänen tyytymättömyytensä oli tosin vuosien kuluessa melkoisesti asettunut. Mutta seurustelu langon perheen kanssa ei silti ollut vilkastunut. Nyt hän omasta aloitteestaan ilmoitti saapuvansa perheineen.

Vasta perhejuhlan aattopäivänä olivat kaikki valmistukset päättyneet.

Ja vihdoin oli tullut tuo odotettu päivä.

Kaukaa matkustavien vierasten, von Weissenfeldien ja Haraldin morsiamineen, oli määrä saapua aamupäiväjunassa.

Maanviljelysneuvos ja hänen vaimonsa olivat uuteen kuntoon korjatuissa ja lakalla kirkkaiksi kiilloitetuissa kalessivaunuissa lähteneet asemalle tulijoita vastaan. Kihlaparia varten oli varattu auto, jossa Anni, Ossi kuljettajana, nouti heidät Kivisaloon.

Illan suussa saapui omalla autollaan pankinjohtaja Arvo Björk, joka lomallaan liikkui kiertomatkalla.

Parooni Alexander von Weissenfeld teki melko lailla edullisemman vaikutuksen, kuin mitä huhu hänestä oli kertonut. Hänellä tosin oli hovimiesryhtinsä ja varmat mielipiteensä. Mutta samalla hänessä piili gentlemannia. Lisäksi hän rakastettavalla käytöksellään koetti poistaa sen kylmäkiskoisuuden, joka vuosikymmeniä oli vallinnut molempien perheiden välillä. Hänen puolisonsa, omaa sukuaan ukrainalainen ruhtinatar Boghessa, oli hieno, kivulloisen ja väsyneen näköinen nainen, joka heti saavuttuaan tarvitsi virkistävää kylpyä ja lepoa. Heidän ottopoikansa, ruhtinattaren serkunpoika, nuori ruhtinas Michel Boghessa, oli tummaverinen kaunis mies, vilkas ja hilpeä etelän lapsi. Pikkupojasta hän oli tottunut keikkumaan hevosen selässä ja hyppäämään satulaan maasta. Hevoset olivat hänen suuri intohimonsa, ja jo tulopäivänä hän antoi ratsastustaidostaan näytteen isolla pihalla, hypäten kuin sirkustaiteilija milloin satulaan, milloin siitä alas. Ällistyneenä talonväki, varsinkin isäntärenki sekä Kivisaloon avustajiksi tulleet Antti Kasuri ja Helka, näitä huimaavia hyppäystemppuja katselivat. Ja Helka päivitteli:

— Herran Kiesus sitä nuorta herraa! Kunhan se vain ei taita jäseniään noin tolkuttomasti loikkiessaan.

Michel Boghessa, joka oli pelastunut Venäjältä Suomen rajan yli, oli jo oleskellut useita vuosia Suomessa ja puhui suomea jotenkin sujuvasti, joskin vieraanvoittoisesti. Hän kuuli kernaasti itseään mainittavan "Mikoksi", ja tuli ennen pitkää koko talon lemmikiksi ystävällisyytensä ja iloisuutensa vuoksi. Milloin vain hän tapasi jonkun talon miehisistä palvelijoista, hän heti aukaisi hopeaisen tupakkakotelonsa ja pyysi siitä kahmaisemaan savukkeita.

Anni näytti tehneen häneen edullisen vaikutuksen, ja hän ilmaisi heti mieltymyksensä "rakkaan serkkunsa" vaaleaan tukkaan ja sinisiin silmiin.

— Elle est charmante — hän on ihastuttava — hän ohimennen kuiskasi kasvatusvanhemmilleen.

Myös parooni von Weissenfeld, joka oli nähnyt Annin vain kerran pienenä tyttönä, oli ilmeisesti mieltynyt sisarentyttärensä vakavan somaan olemukseen.

Claire de Méreuil, joka seuraneitinsä, Marie Forestier'n ja sulhasensa Haraldin kanssa sinä päivänä niinikään saapui Kivisaloon, oli pirteä, hyvän sivistyksen saanut parisitar. Hitunen bohemia hänessä sentään kyti; hän poltti tupakkaa ja lausui joskus henkevän pinnallisia arvosteluja vakavista asioista. Hän viehätti erityisesti tulevaa appi-isäänsä, joka kuukauden päivät oli verestänyt ranskankielen taitoaan lukemalla kieliopasta.

Kun Anni pitseillä koristettu valkoinen silkkihame yllään oli lähdössä Helorinteestä Kivisaloon, tulivat Veikko Yösalo, Eero Paljakka ja Aapo Kokko lupauksensa mukaisesti leventämään ja parantamaan kansanopistolta Helorinteeseen johtavaa ajotietä. Anni oli Veikon mielestä kuin valoisa ilmestys. Anni kiitti heitä heidän ystävällisestä auliudestaan, palasi sisään, kantoi kuistikon pöydälle lautasia ja kylmää ruokaa ja antoi Eero Paljakalle keittiön avaimen, jotta hän, käytännöllinen kun oli, työn loputtua voisi keittää heille teevettä. Sitten Anni riensi kansanopiston edustalla odottavaan hovin autoon.

Kivisalon iso sali oli muuttunut kukkatarhaksi — niin runsas oli syntymäpäiväkukkien tulva ollut. Jo eteisestä tunsi niiden tuoksun. Kello kahdeksan aikaan alkoi saapua vieraita koti- ja naapuripitäjästä. Ensimmäisten joukossa oli neiti Agnes Pihlström, jonka harmaa silkkihame oli uusiutunut Kerttu Ilveksen käsissä muodinmukaiseksi. Postineiti ei tahtonut menettää vähääkään kaikesta siitä "hirveän mielenkiintoisesta", mikä häntä sinä iltana odotti.

Hänen uteliaisuutensa jännittyi äärimmilleen, kun ruhtinatar von Weissenfeld mallikelpoiseen hännystakkiin pukeutuneen miehensä seurassa astui saliin. Ruhtinattaren vaalean punasinervä, helmillä kirjailtu silkkihame ja hohtokivet tekivät häikäisevän vaikutuksen. Neiti Claire de Méreuil oli luonnollisesti Parisin viimeisimmän muodin mukaan puettu: ruusunpunainen harsosilkki liehui hänen hennon vartalonsa ympärillä kuin utuinen rusopilvi.

Maalaisvieraista olivat huomattavimmat pastori Pajari, tohtori Ylimaa, kruununvouti Dahlbäck vaimoineen ja tyttärineen, apteekkari Siro, y.m.

Kaupungista oli tilattu pieni jouhiorkesteri, joka pianistin säestämänä esitti musiikkinumeroita ja jonka myöhemmin oli määrä soittaa tanssimusiikkia. Nuori ruhtinas Michel eli Mikko Boghessa lauloi kitaralla säestäen pirteitä ukrainalaisia lauluja. Yläkerran saliin oli Harald Skogberg improvisoinut vähäisen taidenäyttelyn, levittäen vieraiden nähtäväksi muutamia kotimaahan tuomiaan kankaita. Hän oli kuullut saamattomuudestaan niin paljon isältään ja muilta, että tahtoi heissä herättää paremman käsityksen. Nuo maalaukset olivat liioittelevan modernistista tyyliä: luisuja taloja, vinoon kasvavia puita, neliskulmaisia, tai keilanmuotoisia ihmiskasvoja, käsiä, pieniä kuin sisiliskoilla.

Sisaren ja veljen välillä syntyi pieni kiista. Harald, joka oli saanut paljon kiitosta "kauniista värityksestä", y.m. kysyi sisareltaan:

— No, mitä sinä arvelet, Anni?

— Suoraan sanoen, tuo tyyli ei minua miellytä. Se on niin luonnoton.

— Unhoitat, sinä esteetikko, sen tärkeän periaatteen, ettei taide saa kopioida luontoa.

— Enpä suinkaan. Mutta muistan erään toisen yhtä tärkeän periaatteen: Taide ei saa väärentää luontoa.

Alhaalta kuului tanssisoittoa ja karkelo alkoi. Luonnollisesti kavaljeerit ahkerasti tanssittivat parisitarta, joka sipsutti mielihalusta. Lyseolainen Ossi Skogberg, huolimatta varhaisista tiedemiesharrastuksistaan, viehättyi uutterasti pyörähyttelemään nuoria neitosia. Ruhtinas Boghessa tanssi usein Annin kanssa, ja sai pankinjohtaja Björkin hirveän mustasukkaiseksi. Björk ei ollut erityisen taitava tanssija. Ainakaan hän ei voinut kilpailla sellaisen salonkileijonan kanssa, kuin ukrainalainen ruhtinas. Björk oli ilmeisesti rakastunut Anniin. Tämän tästä hän haki talon tyttären seuraa ja koetti päästä pitempiin puheisiin hänen kanssaan. Se ei jäänyt neiti Agnes Pihlströmin urkkivalta katseelta huomaamatta, ja hän vihjaisi, että kunhan ei vain sinä iltana saataisi vielä onnitella toistakin kihlautunutta paria.

Tanssipaussin aikana tarjottiin virvokkeita. Claire de Méreuil oli sulhaseltaan kuullut, että Anni lauloi, ja nosti nyt kysymyksen tulevan kälynsä esiintymisestä. Tämä ehdotus kasvoi yleiseksi toivomukseksi. Anni, joka oli ujo esiintymään isossa seurassa ja joka lisäksi pelkäsi ruhtinattaren arvostelua, esteli kauan, muun muassa huomauttaen, että kaikki hänen nuottinsa olivat hänen huvilassaan. Mutta se ei auttanut. Hänen täytyi lopulta suostua, ja hän päätti autolla lähteä hakemaan nuottejaan. Parempaa ei pankinjohtaja Björk toivonut. Hän tarjoutui ritarillisesti omalla autollaan kyyditsemään Annin edestakaisin. Tiellä hän puhui matkailuretkestä, jonka autolla aikoi tehdä ympäri Suomen, ja kysyi, eikö Anni, Weissenfeldien ja Haraldin lähdettyä, olisi halukas tulemaan mukaan. Ehkä nuori Ossi-herra olisi taipuvainen lähtemään "kaitsijaksi". Anni epäsi kohteliaasti mainiten, että hän kauan itse oli ajatellut sentapaista retkeä ja että oikeastaan oli "aukko sivistyksessä", kun ei sen enempää tuntenut omaa isänmaataan. Mutta sinä suvena se oli mahdotonta. Hänen täytyi heti ryhtyä valmistautumaan tulevaan tehtäväänsä, ja nuori kukka- ja kasvitarha vaati vaalijaansa.

Pankinjohtaja Arvo Björk oli tästä epäyksestä suuresti pettynyt.

Auto saapui kansanopiston eteen, ja Anni neuvoi pysähtymään siihen, kun tienjatko ei vielä ollut kunnossa.

Helorinteen vapaaehtoiset tienkorjaajat olivat vielä työssä. Kerttu Ilves oli ilmestynyt heille seuraa pitämään. Hän istui tienviereisellä kivellä, heiluttaen silkkisukkaisia sääriään, lörpötteli ja kikatti herättääkseen nuorten miesten mielenkiintoa.

Suuresti Veikko Yösalo hämmästyi nähdessään Anni Lehtovaaran äkkiä palaavan hienon, hännystakkiin puetun herran seurassa.

Kerttu tähysteli asiantuntijan tarkkuudella Annin aistikasta juhlapukua.

Anni tervehti tienkorjaajia ja selitti unhoittaneensa nuottinsa, joita oli tullut noutamaan. Arvo Björkin seuraamana hän poistui huvilaan, pyytäen saattajaansa istahtamaan kuistikolle, sillä aikaa kuin hän haki esille nuottejaan.

Heidän mentyään Kerttu ilkkui:

— No, johan se Kivisalon neiti näyttää saaneen sulhasen. Onpa niillä kiire kahden kesken kuhertelemaan, kun malttavat lähteä siitä loistavasta juhlasta.

Eero Paljakka paheksui Kertun ilkeätä huomautusta ja soimasi:

— Sinäpä säädyttömiä puhut, Kerttu. Nuottejaanhan se hakee.

— Nuottejaan! ilkahti Kerttu ... hui, hai... Annin viipyessä salissa Arvo Björk ajatteli:

— Nyt tai ei koskaan.

Hän riensi sisälle ja virkkoi Annille:

— Neiti Lehtovaara, en voi olla käyttämättä hyväkseni tätä ainoata tilaisuutta. Te tiedätte, että kauan olen syvästi teitä rakastanut. Tahdotteko tulla vaimokseni?

Anni oli kiireessä koonnut nuottinsa. Hänen muuten vaaleat kasvonsa leimahtivat punaisiksi. Hän ei olisi tahtonut loukata kosijaansa, mutta hän päätti myös kerrassaan katkaista turhat toiveet ja vastasi:

— Kunnioitan syvästi aiettanne, mutta varmasti tiedän, etten voi tulla elämänkumppaniksenne.

— Tämä murskaa onneni, mumisi Arvo Björk.

Anni sulki kuistikolle johtavan oven, ja molemmat alkoivat astua takaisin autolle. He palasivat kukkatarhan kautta, ja salatakseen tienlaittajilta molempien mielenliikutuksen Anni näytti saattajalleen istutuksia ja viittasi kädellään Yösalon järvelle, kiinnittääkseen huomion näköalaan. Sitten he rantapolkua pitkin kiersivät auton luo.

Paluumatka Kivisaloon oli kiusallinen. Molemmat vaikenivat, ja perillä oli Anni vielä niin kiihoittunut, ettei hän heti voinut laulaa. Mutta hän oli tottunut hillitsemään itseään, sai takaisin tasapainonsa ja lauloi, vähän toinnuttuaan, ensin suomalaisia ja sitten useita ranskalaisia lauluja: "Ouvre tes yeux bleus", "Oh, doux printemps", y.m. Parooni von Weissenfeld ja Haraldin morsian lausuivat hänelle kohteliaisuuksia, ja hänen oli laulettava useita numeroita "yli ohjelman".

— C'est charmant, vous avez un rare talent, ma cherie, mairitteli ruhtinatar.

Pankinjohtaja Björk oli syvästi alakuloisen näköinen ja vetäytyi herrojen puolelle, mistä, huolimatta suljetuista ovista, kuului kovaa puheensorinaa. Hän tapasi siellä Harald Skogbergin, joka hämmästyi hänen muuttunutta hahmoaan ja kysyi mikä häntä vaivasi. Jonkin aikaa väiteltyään Arvo Björk tunnusti, mitä oli tapahtunut. Harald ei aluksi tahtonut sitä uskoa, mutta kun Björk oli vakuuttanut saaneensa niin selvät rukkaset kuin suinkin, kävi Harald vakavaksi.

Björk ilmoitti samalla, että hän vielä sinä iltana, illallisten jälkeen, aikoi lähteä talosta jatkaakseen retkeään. Harald kehoitti häntä tyyntymään ja jäämään, luvaten puhua sisarensa kanssa, joka kenties vain yllätyksen ensi hetkenä oli antanut jyrkän vastauksensa. Mutta Haraldin taivuttelut olivat turhat.

Illalliset olivat talon varojen ja juhlallisen tilaisuuden mukaisesti herkulliset. Pastori Pajari piti paistiin tultaessa lyhyen puheen, jossa korosti Skogbergin ansioita seudun maanviljelysrientojen kohottamiseksi ja kiitti vieraanvaraisuudesta.

Illallisen jälkeen odotti vieraita pieni hupaisa yllätys. Ossi oli järjestänyt puutarhan edustalla leviävän Helojoen lahdelman pinnalle erivärisiä lyhtyjä, jotka kuvastuivat vaaleaan vedenpintaan. Ja toiselle rannalle oli asetettu pieniä kahvipöytiä. Jouhiorkesteri soitti siellä. Kukkaköynnöksillä ja lyhdyillä koristeltuja veneitä oli tarjona, ja lyhyitä souturetkiä tehtiin pienellä lahdelmalla.

— C'est ravissant, sanoi Claire de Méreuil.

Ja kuultuaan, että Ossi oli tämän huvituksen järjestänyt, hän yhtyi hänen seuraansa ja alkoi vilkkaan keskustelun, johon Ossi puutteellisen ranskankielen taitonsa vuoksi hankalasti saattoi ottaa osaa.

Ruhtinatar oli illallisten jälkeen tuntenut itsensä väsyneeksi ja miehensä seurassa vetäytynyt huoneisiinsa. Mikko Boghessa sitä vastoin oli iloisella tuulella, tarjoili naisille kahvia ja likööriä ja soudatti heitä lahdella. Vanhan neiti Pihlströmin teki kovasti mieli veneeseen tuon kauniin ukrainalaisen mukana. Mutta hän pelkäsi, että virta veisi veneen väkisin, ja että retki voisi päättyä Helokosken pyörteisiin.

Omaksuen neiti de Méreuilin lauseen hän virkkoi:

— C'est ravissant, merci, monsieur.

Nuori Mikko ruhtinas nauroi makeasti, jolloin hänen terveet valkeat hampaansa kiilsivät.

Kun aamu jo rusoitti idässä, alkoivat vieraat hajaantua.

Annin palattua sisään ottamaan nuottejaan ja päällysvaippaansa, pyysi Harald häntä syrjähuoneeseen. Juotuaan hän aina oli äreällä tuulella, ja hän nuhteli sisartaan:

— Oliko välttämätöntä loukata Arvo Björkiä? Voihan nyt ainakin myöntää toiselle odotusaikaa, ennen kuin katkaisee välit. Hän läksi vastikään pois talosta. Tämä on kaunista! Minulla oli paljon yhteisiä finansseja hänen kanssaan. Suoraan sanoen, hän oli taannut minulle melkoisia summia. Hänen pankissaan oli minulla varma luotto. Kaikki näyttää synkältä juuri nyt, kun tarvitsen rahoja...

— Et kai voi vaatia, että minä sinun raha-asioittesi vuoksi menen vaimoksi miehelle, jota en rakasta?

Veli kiivastui:

— Sinä olet merkillinen naisolento. Tuntuu siltä, kuin olisit aivan abnormi siinä, ettet tunne rakkauden tarvetta niin kuin kaikki muut nuoret naiset. Vai millainen sulhanen sinulle oikeastaan kelpaa? Luultavasti tuo nuori ratsutemppuja tekevä ruhtinas. Mutta älä luota siihen tuulihattuun. Ennustan sinulle, että sinusta vielä tulee vanhapiika.

— Jos tulee, niin se kai etupäässä koskee minua.

Suuttuneena Harald nousi ja poistui.