Parturimestari Frits Israel Kiesewetter oli kuollut. Kukapa ei olisi tuntenut hänen pientä parturitupaansa torinlaidassa vanhanaikaisessa taitekattoisessa rakennuksessa, joka oli kuin iso ruumiskirstu. Kukapa ei olisi nähnyt hänen puotiovensa yläpuolella kimmeltävää messinkistä saippuamaljaa ja moniruutuista akkunaa kummallisine, nauravine naamoineen, irtopartoineen ja porsliinisine, isoine neekeripoikineen, joka kantoi päänsä päällä maljakossa ihmeellisiä pikku-esineitä. Ja kukapa ei olisi tuntenut itse ukko Fritsiä. Jokainen sekä parrallinen että parraton kaupunkilainen tunsi hänen pullean ruumiinsa, hänen pyöreät, ruskeat, ystävälliset silmänsä ja hänen paksut sormensa, jotka käyttelivät yhtä näppärästi partaveistä kuin saksiakin, kun hän ystävällisesti nojasi paksun vatsansa kylkeäsi vastaan. Ja hänen olallansa istui usein Dora, punasilmäinen, vihreä papukaija, joka saksanvoittoisella murteella kirkui: »Aber vascha guud... putzen, polieren... kära Fiia... vackra Dora... paha pappi, paha pappi, juu, juu!» Ja kun papukaija kävi liian rivoksi ja puri korvanlehteen, myhäili pappa Frits kuvastimesta vieraalle ikäänkuin anteeksi pyytäen: »Vagabund, nicht pappa beissen!»

Niin, kukapa ei häntä muistaisi! Monelle nuorelle ylioppilaalle oli hän mennyt lainantakuuseen, moni köyhä näyttelijä sai häneltä taskurahoja ja monen matkasällin auttoi hän taas matkalle, eikä kerjäläinen koskaan turhaan poikennut kyökin puolelle, missä hänen vaimonsa Fiia keitti parranajovettä ja pyyhkieli saippuakuppeja. Ukko oli sovussa koko maailman kanssa, ja Fiian ja hänen suhteensa oli vielä vanhetessakin niin herttaisen hyvä, että he taputtivat toisiansa ja moiskauttivat suuta aivan vieraiden nähden, vaikka he toisinaan riitelivätkin. Säkenöivät sanat, ilve, sukkeluus ja laulu viihtyivät mielivieraina parturimestari Fritsin matalassa parturituvassa.

Mutta pappia hän ei voinut sietää. Eräänä lauantaina ei pastori löytänyt partaveistänsä, ja kun hän tuli ukko Fritsin parturitupaan, puristi ukko hänet vatsallaan parranajotuoliin, ahdisteli häntä sekavilla kysymyksillä kirkosta, rahatoimikamarista, pastorin tuloista y.m. Pastorin kasvot punoittivat ikäänkuin hän olisi ollut tentissä, hän pelkäsi partaveistä, jota ukko heilutteli innoissaan ilmassa. Lopuksi huusi Dora: »Paha pappi, paha pappi!» Silloin pastori kiukkuisena alkoi lukea ukon syntikirjaa, mainitsipa erään ukon yöllisen seikkailun, jolloin hänen toverinsa, hotelli Viktorian »pyöreän pöydän ritarit» olivat laskeneet hänet ämpärissä alas kaupungin vedettömään kaivoon, kuinka hän kerran, tähtikirkkaana yönä, oli nukahtanut kirkonportaille, josta palovartijat olivat taluttaneet hänet kotiin. Mutta ukko ei ollut millänsäkään, myhäili ja puhui: »Aber, herr pastor, se olla ensimmene ja viimene kerta, kun mine pastorin kirkkiportti kolkutta!» Ja ukko kiskoi palttoota pastorin ylle ja veti takinkauluksesta niin voimakkaasti, että pastorin ruumis venyi keppisuoraksi, sitten aukasi ukko oven, kumarsi ja sanoi: »Aber vascha guud!»

Seuraavana sunnuntaina puhui pastori saarnatuolista, ja kaikki ymmärsivät, että hänen salaviittauksensa tarkottivat parturimestari Fritsiä. Mutta ukko meni sinä iltana kuten muinakin pyhinä yli kadun Viktoriaan, istui pyöreän puhvettipöydän ääreen, missä jo muu pyöreän pöydän ritarikunta, tarinoiva totikomppania, oli koossa, ja ukko laski sukkeluuksiaan kuten ennenkin, teki naamaeleitään, kävi kyökissä ja tuli sieltä eri pukimissa puhvettiin, teki »ukkojaan», kujeili vatsapuheillaan, matki kuivaa pastoria kuin vanha tottunut koomikko ja lauloi kauniilla tenoriäänellään niin kauniisti, että kaikki ravintolan vieraat lyöttäytyivät pyöreän pöydän seuraan.

Lopulta hän nukahti tuolilleen. Yöllä kadun yli luoviessaan hän jo mutisi: »Tyst Fiia, tyst Fiia» ja jatkoi sitä samaa lausetta makuuhuoneeseen saakka.

Mutta hänen Fiiansa kuoli. Kaikki Fiian kapineet yöpöydällä saivat olla siinä järjestyksessä kuin Fiia ne oli jättänyt. Fiian vuode oli hienosti kohennettu, naulassa riippui Fiian yöröijy, ja tohvelit olivat sängyn alla, mitään ei saanut muuttaa. Mutta yksin ollen alkoi ukko surussaan pitäytyä arkenakin Viktoriaan, ja sieltä palatessaan yöllä oli hän jähmettyä kauhusta, kun Dora Fiian ääntä matkien puhui pimeästä: »Kära Frits, prata, prata, kaffe, kaffe... auta, auta, minä kuolen!» Silloin ravisti hän epätoivoissaan papukaijan häkkiä. Seuraavana päivänä istui papukaija alakuloisena häkissään ja alakuloinen oli isäntäkin. Ukko Frits silitti sitä, lohdutti ja puheli sille vaimovainajastaan. —

Yhä hiljaisemmaksi kävi hän, eivätkä pyöreän pöydän ritarit enään saaneet häntä iloisiin ilveilyihin. »Aber, mine olla rukoillu», vakuutti hän salaa oopperalaulajalle, »aber, putzen, polieren, kunna ikke wissen, jos jumala minu jummarra, kun ei mine ossa oikke mitä keeli!»

Ja eräänä Fiian nimipäivänä oli ukko Viktoriassa juonut yksin pullollisen samppanjaa. Yöllä hän kuukertui hankeen talonsa pihalle, nukahti kuin lapsi eikä herännyt koskaan. Joka talossa puhuttiin: »Ukko Frits on kuoliut!» Eikä kukaan puhunut hänestä pahaa sanaa. Mutta pastori oli kuunnellut juoru-akkojen puheita eikä tahtonut myöntää hänelle kunniallista kuolinlkellojen soittoa, ukko kun oli muka tarkoituksella itse nukahtanut ijäiseen uneen.

Miten nyt olikaan, toinen pappi oli ehkä sairastunut, sentähden oli pastori viimeisessä kiireessä kutsuttu siunaamaan ruumista. Tuikeana ja itsetietoisena, kuiva hymy-huulillaan istui pastori issikan reessä parturipuodin edessä ja odotti. Kadulla istui pitkä jono kaupunkilaisia ajurinreissä. Kadunkulmissa seisoi kansaa. Kaikki odottivat, kummallinen jännitys näkyi kaikkien kasvoilla, kun he katselivat ylös kirkontapulia kohden. Antaisiko kukaan merkkiä kellonsoittajalle vai eikö kelloja ollenkaan soitettaisikaan! Oliko kukaan ollut eilen raastuvassa? Oliko saatu soittamislupa? Oliko parturimestari Frits Israel puhunut kuolemastaan, oliko hän aikonut yöllä vaimonsa haudalle! Oliko hän sanonut, ettei hän enään jaksaisi jatkaa tätä pilapeliä, kuka ajaisi hänen partansa hänen kuoltuansa, sillä hän tahtoi maata puhtaana ja ajeltuna ruumiskirstussaan kuten toimellisen ja taitavan parturi-mestarin arvolle sopii, niin, ja ehkä isä jumala sentään ymmärtäisi hänenkin puhettansa, vaikkei hän pastorin mielestä ehkä taivaaseen pääsisikään.

Niin todella, saisiko hän kunniallisen hautauksen, jäisikö hänen muistonsa tahratuksi ikipäiviksi ja tuo kirkonkellojen mykkyys huutaisi yli kaupungin hänen häpeänsä? Nyt niiden kellojen pitäisi jo soida, jos ne ollenkaan soisivat. Toiset katselivat taas kirkontorniin ja toiset pastoriin, joka voisi tämän selittää, mutta pastori istui issikan reessä salaperäisen näköisenä. Mutta mitä nyt! Nyt tulivat pyöreän pöydän ritarit, hännystakkeihin, kiiltäviin paidankauluksiin ja valkoisiin kaulahuiveihin puettuina ja nostivat arkun vaunuun, ja surullinen tyytyväisyys loisti heidän punaisista silmärei'istään ja viinin kukittamilta kasvoiltaan. Ja nyt alkoivat vanhat kellot kolmisointuisessa ääni-aallossa soida niin haikeasti ja niin valittavasti kuin ne olisivat huutaneet omaa yksinäistä hätäänsä. Kävi supina, että pyöreän pöydän ritarikunta oli ollut eilen raastuvassa todistamassa, että ukko viime aikoina oli ollut hiukan kummallinen. Hulluuden hinnalla hän siis oli saanut peittokellot. Ehkä ne kellot sentähden niin valittivat!

Piiskat vingahtivat, saatto lähti liikkeelle. Ja niin pitkä oli jono, että se ulottui apteekin kulmasta tullinsuuhun teurastaja Simolan portille, jonka otsikossa oli häränsarvet. Ja vaunujen jälessä astui palokunnan soittokunta soittaen räikeätä ja raskasta surumarssia vihreänauhaisen totikomppanian seuraamana.

Haudalla ryki pastori kuivasti. Hän puhui tämän maailman turhuudesta, paatuneista syntipukareista, jotka elävät tämän maailman humussa ja sumussa, vaeltavat suruttomina synnissä sitä leveätä tietä, joka johtaa kadotukseen, hammasten kiristykseen ja ikuiseen piinaan. Ja ikävä kyllä, täytyi pastorin vainajastakin sanoa, ettei hänen elämänsä ollut sellainen, että hän, pastori, isän jumalan pyhässä nimessä voisi luvata mitään varmuutta, välttäisikö vainaja ijankaikkisen kadotuksen. Sillä Herra Zebaoth on hirmuinen herra ja hänen vihansa on kuin pitkäisen leimaus! Siihen suuntaan puhui pastori. Kun hän lopetti, kävi kohahdus saattojoukossa, ja kaikki painoivat päänsä alaspäin, ikäänkuin he olisivat hävenneet seurakuntansa pastorin sanoja. Mutta pastori selitti sen niin, että hänen puheensa oli vaikuttanut. Mutta nyt astui esille oopperalaulaja ja puhui vanhan ystävänsä haudalla:

»Poissa on piiristämme hän, veljemme Frits Israel, iloisista iloisin, herttaisista herttaisin! Hän oli ilosielu, laulajasielu; jos hän olisi saanut jo nuorena siivet nuorelle kyvylleen ja pohjaa palavalle innolleen, niin olisi hän voinut kohota korkeammalle kuin mihin hänet sattuma ja nälkä pakottivat, hänen nuorena, levottomana ja tiedonhaluisena muuttaessaan meren takaa maahan, joka oli hänelle vieras, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi. Ja vaikka hän puoliummikkona keskellämme täällä touhusi, niin hän ymmärsi meitä sydämensä hyvyyden ja viisauden kautta, ja hän oli tyytyväinen, hän osasi sinkahuttaa oikean sanan oikeaan aikaan ja osasi vaieta silloin kuin piti vaieta.» Oopperalaulaja kääntyi nyt pastoriin päin ja jatkoi: »Ja vaikka ei hän oikeastaan osannut mitään kieltä eikä hänellä oikeastaan ollut mitään kotimaata, niin minä luulen, että isä jumala nyt ymmärtää hänen kieltänsä, ja sanon ilman 'muttaa' tai »aberia», että korkeampi maailman järjestys, Ikuinen, tai mitä nimeä hän kantaneekaan, saattaa häntä nyt yli tuntemattoman, hiljaisen meren hänen uuteen kotimaahansa!»

Puheen loputtua kajahuttivat pyöreän pöydän ritarit Fritsin mielilaulun:

»Hvem är, som ej vår broder minns, Fastän hans skugga mer ej finns?»

Toimituksen jälkeen tuli pastori oopperalaulajan luo ja sanoi alentuvalla ja teeskennellyn väräjävällä äänellä: »Tunsitteko oikein hyvin vainajan?»

Palokunnan soittokunta soitti »Integer vitaen.»

Sitten kulkivat kaikki hiljaisina haudalta. Hautausmaan portin ulkopuolella kysyi pastori vielä kerran oopperalaulajalta ikäänkuin jotain karvasta olisi tarttunut hänen kurkkuunsa: »Ehkette sentään oikein hyvin tuntenut vainajata.»

Oopperalaulaja sanoi hänelle: »Johan minä olen vakuuttanut... ja anteeksi, herra pastori... ettekö itsekin ymmärrä, että te tänään olette esiintynyt haudanhäväisijänä!» Ja oopperalaulaja käänsi pastorille selkänsä.

Illalla istuivat oopperalaulaja ja pyöreän pöydän ritarit Viktorian puhvettihuoneessa ja unohtivat lasinsa. Hiljaiset, kirkkaat kyyneleet nousivat heidän silmiinsä. He itkivät; ajatelkaas, isot miehet, totiset totisankarit itkivät. Sitten istuivat he mykkinä ja vilkasivat sivulleen tuoliin, joka oli tyhjänä.

SORTUNUT ÄÄNI

Hän nousi keveästi ja ketterästi kiviportaille.

Hän heilutti kättään ja mustaa hattuaan, ja tuulessa heilui tukka. Jalopeuran tukka, jalopeuran tumma tuli silmässä! Kun hän kättänsä heilautti, kävi yli torin kohahdus, humina, keväinen kohina. Mutta hänen kasvoillansa oli ikäänkuin syksyisen ilta-auringon heijastus, raukeuden varjot tulisten silmien ympärillä. Kun hän kohotti äänensä, tutun, terävän ja puhumisesta käheän, monen yön valvonnasta vapisevan äänensä, sykähtivät tuhansien sydämet, kouristuivat tuhannet kourat, paloivat katseet yli torin, jonka tavallinen liike oli lakannut, jonka ääret eivät olleet sähkön valaisemia. Ei veturin vihellys, ei raitiotievaunun kellon kilinä, ei huutavien kaupustelijoiden kimakka ääni, ei poliisin tahdikas astunta, ei tyttöjen nauru telttakojuista eikä sanomalehtipoikien melu kadun kulmissa häirinnyt hiljaisuutta. Ja tässä odottavassa hiljaisuudessa seisoi musta, ääretön joukko, seisoi kylki kyljessä hengittäen toisten niskaan öyhkääviä huuruja. Siinä oli kaasun, raudan, hien, noen, nahan, sarkavaatteen, pien, jauhon ja öljyn hajua, mutta tulijuomien turmiollista tuoksua siinä ei sentään ollut. Mutta he olivat sittenkin kuin juopuneita, ikäänkuin suuria, viattomia lapsia, jotka olivat saaneet suoniinsa jotain uutta elämän nestettä, vaarallista nestettä, jonka vaikutusta he eivät vielä tajunneet. Juopunein silmin, kerjäävin ja uhmaniloisin katsein he imivät itseensä hänen sähköttäviä liikkeitänsä, hänen kiihottavia katseitansa ja huumaavia, humisevia sanojansa, hänen, joka seisoi kiviportailla, hänen, joka oli päätä ylempänä muita, joka johti heitä, joka tunsi heidän hätänsä, tiesi heidän intohimonsa ja hallitsi heitä heidän tietämättänsä. Hän kimmahti paikaltansa, hän kiljui, kääntyi oikealle ja vasemmalle, hän ampui yli, hänen sanansa vasamat tunkeutuivat syvälle alas kuuntelevaan joukkoon. Hän käytti vanhoja voimasanojaan, etsi uusia vertauskuvia, räikeitä värejä, joiden hän tiesi vaikuttavan. Mutta ristiriitojen rajumyrsky kuohui hänessä, epävarmuus pilkotti hänen sydämensä syvimmästä sopesta. — Viime yön hän oli miettinyt, hän oli paljon miettinyt. Vanha viha, vanha rakkaus taistelivat hänessä, isänmaan kohtalo, tyranniuden ja maailman kohtalo — ja hänen oma kohtalonsa. Hän muisti vielä ajan, jolloin hän oli omistanut ne ihanat aatteet, jotka olivat täyttäneet hänen tyhjän, rikkirevityn olemuksensa uutuuden ja nuorteuden kaikkitäyttävällä, valtavalla viehätyksellä. Niin, silloin kun hän oli pelastunut suuresta elämänerehdyksestä.

Ja viime yönä olivat yön pimeydestä hiipineet vanhat epäluulot, sekasorron mykkä murina, luottamus ja itse-epäily, rakkaus kansaan ja itse-iva. Ja hän oli tehnyt tiliä oman itsensä kanssa, yksin pimeässä, uuden, aavistamattoman, kukistamattoman ja kuiluineen ammottavan edessä. Mutta hän ei tehnyt loppuun asti tiliä. Hän tunnusti ajaneensa ihanista ihanteistaan syrjäpoluille, hän oli palannut takaisin, mistä oli lähtenyt, eksynyt umpisokkeloihin ja erehdyksiin, itsepetokseen. Ja hän tunnusti, etteivät hänen keinonsa aina olleet rehellisiä. Mutta olihan hän tehnyt sen hyvän nimessä, ihmisyyden, vapauden, yhdenvertaisuuden nimessä! Oliko hän ehkä rakastanut enemmän aatteitaan kuin janoavaa joukkoaan, oliko hän rakastanut ihmisyyttä — omassa itsessään? Nyt hän tahtoi avata suunsa, hän ei kestänyt tätä kauemmin. Hän ei kestäisi tätä taakkaa, jonka hän oli ottanut hartioilleen, jollei hän nyt keksisi vapauttavaa sanaa, tunnussanaa, sydämen ja järjen sanaa. Mutta olivathan nekin usein ristiriidassa toistensa kanssa.

Hänen edessään liikkuivat saviset kengänanturat, törröttivät parransänget ja uhkaavan iloiset katseet pistivät kuin tuhannet neulanpäät hänen katseeseensa. Hän oli kaikkien keskipiste, majakka, jonne kaikki tunneaallot vyöryivät. Tai vyöryi hänen edessään suuri, rauhallinen peto, lohikäärme, jonka pyrstö torin laidalla laikkui, selkä mudassa makasi, pää kohosi kohden korkeata, harmaata muuria, jonka kivisellä kynnyksellä hän seisoi. Hänen täytyi heittää leipää tämän jättiläisen kitaan, elämän leipää. Panem et circenses, leipää ja huvituksia! Ja jos hän hairahtuisi, jos hän laimentuisi, nousisi se tyytymättömänä takakäpälilleen, hiipisi kaikessa hirveydessään hänen luoksensa, kohden hänen kurkkuansa, ja litistäisi hänet vasten harmaata muuria. Hänen ohimossaan takoivat pulleat suonet, hän viehättyi uudestaan hyvä-huudoista. Hän hapuili ilmaa, hän oli kuin huumeessa, humalassa. Hänen täytyi jatkaa, hänen täytyi kiihottaa viimeisillä voimillaan, muuten hän menettäisi tasapainon. Ehkä hän sopivassa käänteessä löytäisi suuren sanan, suuren ja yksinkertaisen, joka vapauttaen kulkisi jokaiseen sydämeen synnyttäen suuren, kaikkivoivan, hiljaisen ja voimakkaan tunteen, joka tasoittaisi sortamatta, rauhoittaisi raastamatta. Ei verta, ei verta, ei verta! Ja kuitenkin! Ilman ruumiillisen kosketuksen, pakon, kivun ja tuskan tunnetta eivät hänen vanhat vastustajansa väistyisi linnoitetuista ennakkoluuloistaan. Tulkoon myrsky! Mutta ehkä se myrsky survoisi janoavan ja vaativan joukon veripyörteisiinsä. Ja rakastihan hän tätä joukkoa! Kuules, kuinka sen hurraa-huudot vaeltavat kiviseinältä kiviseinälle yli kaupungin, yli maan, yli merten ja yli maailman, vapauttaen ja valaisten! Lentävä sana, tunnussana! Mutta ehkä se myrsky kerran saattaisi kääntyä häntä itseään vastaan, silloin kun hän oli huutanut rintansa rikki, silloin kun hän ei enään voinut luvata mitään uutta, vaan hänen täytyi ottaa takaisin — ihmisyyden nimessä.

Ja salaman tavoin välähti hänen aivoissaan vanha kuva, kuva koulu-ajoilta, kuva vanhasta kirjasta, jota hän luki vanhassa, hämärässä huoneessa: Charlotte Cordayn mestaus. Charlotte Corday, joka hiipii Marat'n kylpyhuoneeseen tikari viitan alla ja työntää sen likaiseen hurstiin verhotun, romaania lukevan julmurin rintaan, voimakkaan Marat'n rintaan, joka nousi sortajia vastaan, mutta muuttui itse kansansa suurpyöveliksi. — Mikä lapsellisuus, vanhat koulukamarimielikuvat! Hän nauraa ja keksii samassa singahtavan sukkeluuden, joka hohotuksena huokuu kansan toistamana vasten hänen kasvojansa. Ja seinä hänen takanansa säestää helvetillistä naurua. Hänet tempaa omituinen, kaamea tunne, mutta hän tietää, että hänen nyt täytyy ilveillä tämän suuren lohikäärmeen edessä, jonka katse on terävä kuin tikari. Hahhhahhaa! Hän asettuu eri asentoihin, hän tekee temppuja kuin näyttelijä, huitoo kättä, kyykistyy, kimmahtaa. — − Ja silloin hän sen tunsi, ikäänkuin jokin jänne olisi revähtänyt rinnassa, ikäänkuin joku olisi tarttunut hänen kurkkuunsa ja veristyttänyt hänen silmänsä. Hän hapuili, hän sekaantui, tapaili rintaansa kädellä, joka hermostuneesti oli ojentautunut kansaa kohti, hän ei muistanut sanatulvansa alkulähteitä, eksyi osastaan kuin näyttelijä, jolla on näyttämökuume. Rinnassa korisi väkinäisesti, hän hymyili, ravisti mustia kiharoita ja kuiskasi käheällä äänellä. Ääni oli sortunut, ja hän itse oli niinkuin sortunut.

Hän astui alas kiviportaalta. Toinen puhuja nousi hänen paikallensa. Hän seisoi alempana ja kuiskasi puhujalle. Mutta hänen puheensa oli katkaistu, hän oli siirtynyt alemmaksi, hän näytteli nyt kuiskaajan osaa. Niin, hän tahtoikin nyt olla äänetön voima, joka näkymättömänä kulki kaikkialla, ilman että hän itse oli näkyvissä. Niin, mutta ehkei häneen enään uskota, omalla esiintymisellään ja äänelläänhän hän aina ennen oli voittanut ja hurmannut. Ehkä hän nyt sulaisi tähän kuuntelevaan, mustaan, uhkaavaan joukkoon, olisi pieni, musta pilkku tässä mustassa meressä, tässä tulenjanoisessa joukossa, joka ehkä nostaisi yön pimeyteen toisenlaisia puhujalavoja. Ei, ei, ei! Hän tiesi sen, hän aavisti sen. Yksin, yksin, ihan yksin hän nyt seisoi.

KIDUTTAJAT

Syrjässä saaristokylästä asui rokonarpinen, särkisilmäinen, ilkeä kalastaja, jolla oli kaksi poikaa. Hän punnitsi kesävieraille väärin kaloja ja kävi salaa kokemassa muiden verkkoja, sentähden saaristolaiset vieroksuivat häntä. Hänen molemmat poikansa kasvoivat ilman opastusta ja ohjausta. Kun ei isä voinut pitää niitä kurissa, nai hän erään kesävieraan mukana tulleen keski-ikäisen palvelijattaren, jolla oli rahasäästöjä pankissa. Sinä päivänä hiipi kirous kalastajan mökkiin.

Isä heitti heti teeskentelynsä, kävi laiskaksi ja raa'aksi ja kärkkyili rahoja, mutta vaimo ei hellittänyt. Hän alkoi salassa vihata sekä miestään että poikapuoliaan. Vanhemman pojan nimi oli Matsas ja nuoremman Jyrki. Matsas oli perinyt isänsä luonteen. Hän alkoi kiusata äitipuoltansa ja vietteli usein veljensä kaikenlaisiin koirankujeisiin. He porasivat salaa läpiä venheisiin, viiltelivät saaristolaisten verkkoja veitsellä ja heittelivät naapurin pientä, kesyä oravaa, joka kieppui kehällä pienessä häkissään pihalla.

Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä orava oli naapurin pikku Madlin lemmikki. Kun Madli itkien juoksi pihalle, pudotti Jyrki kiven kädestään, mutta Matsas pilkkasi häntä siitä. Mutta kun Matsas oli jollakin asialla, hiipi Jyrki naapurin pikkutytön luo aitan taakse, jossa Madlilla oli mitä ihmeellisin leikkitarha. Siellä oli kivestä tehty pieni majakka, jossa pieni, ihmeellinen nukkeprinsessa asui pienessä katinkultasalissa. Siellä oli kummallisesti veistettyjä eläimiä, hajasarvisia kuningaspeuroja, karhuja, susia, korppikotkia ja merikäärmeitä. Ja Jyrki toi kolmimastoisen pienen jaalansa Madlin mökin rantaan, ja hän oli purjehtivinaan kauas vieraille maille. Sieltä toisi hän Madlille kultaa ja kalliita kiviä, ja sitten menisivät he tietysti naimisiin. Näin haaveksivat Madli ja Jyrki, mutta Matsaan aikana ei Jyrki hiiskunut sanaakaan. Ja kun äiti huusi poikia, irvisteli Matsas, ja Jyrki teki samoin, sillä hän tahtoi matkia kaikessa vanhempaa veljeänsä.

Pojat kasvoivat, ja heistä tuli notkeita ja voimakkaita nuorukaisia, ja nuori Madli puhkesi kuin auringonkukka kauniiksi ja kukoistavaksi. Hänessä oli jotakin merestä, hän oli oikukas ja levoton, syvä ja sydämellinen samalla kuin hän oli keimaileva ja keveä. Hän oli saaren ihanin tanssija-impi, jota kaikki pojat liehakoivat. Jyrki alkoi karttaa häntä. Hänen nuori rakkautensa oli nyt herännyt. Mutta sitä mukaa kuin Jyrki kartteli, kiihtyi Madli, sillä häntä harmitti, ettei Jyrki kieppunut hänen ympärillään niinkuin muut pojat, ja hän tahtoi saada valtaansa ujon nuorukaisen.

Eräänä päivänä onkivat Matsas ja Jyrki venevalkamassa.

»Minä olen jo tähän väsynyt», sanoi Matsas.

»Niin olen minäkin», sanoi Jyrki ja katsoi merelle, josta nousi musta pilvi. Tiirat tulivat lentäen kaukaa korkealla ilmassa. Niiden väkevät, teräsharmaat siivet kaartelivat uljaasti, ja ne kirkuivat nälkäisinä. Merentausta tummeni yhä ennustaen myrskyä. Tiirat tulivat kirmaellen kaukaisilta luodoilta etsimään ruokaansa saarikylän tyynemmiltä rannoilta. Nuolena ne pitkässä kaaressa sukelsivat veteen ja lentelivät taas iloisesti raikkaasta suolakylvystä kohonneina kimmeltävä kala nokassa yli väkevähajuisen kalliomännikön kalastajan valkamalle, missä tavallisesti pitkin rantaa kiilui kalansuomuja ja vedessä uiskenteli kuolleita kaloja.

»Katsos tiiroja», huudahti Matsas, »nyt minä keksin jotain uutta!»

»Nehän kirkuvat kuin pienet lapset», sanoi Jyrki.

»Ne kirkuvat kuin hyvä äitipuolemme! Ne pilkkaavat meitä, me emme ole enään lapsia», sanoi Matsas ja seurasi ilkeillä särjensilmillään tiirojen lentoa.

»Me olemme jo aikamiehiä», matki Jyrki.

»Mutta kyllä minä niille tiiroille opetan, ne kirkuvat ikäänkuin me olisimme pahoja poikia. Minä tahdon olla paha!», sähähti Matsas.

»Niin minäkin, en välitä mistään», sanoi Jyrki hiukan epävarmemmalla äänellä, melkeinpä pelästyen omaa ääntänsä, ja katseli arasti naapurin mökille, missä Madli istui aitan kynnyksellä kammaten tukkaansa uudella luukammalla, jonka Jyrki kerran oli tuonut mukanansa kalamarkkinoilta rantakaupungista.

»Ongitaan tiiroja!», huudahti Matsas.

»En minä», sanoi Jyrki arkaillen, ikäänkuin hän olisi pelännyt mitä Madli siitä ajattelisi. Mutta samassa hänetkin valtasi rohkeus, sillä hän huomasi Matsaan suupielessä tuon ärsyttävän pilkan, jota hän aina pelkäsi.

»Mikä mies sinä olet? Ei sinusta koskaan tule jungmannia, ja tytöt nauravat sinulle.»

»Ongitaan vaan!», sanoi nyt Jyrkikin, sillä hän ei tahtonut olla veljeänsä huonompi.

Pojat kiinnittivät ongenkoukkuihinsa elävän, kimmeltävän, sätkivän silakan ja heittivät pitkässä kaaressa vinkuvan, valkean siiman veteen. Sitten jäivät he jännityksestä jäykkinä odottamaan. Komea tiira tuli ylpeästi kaartaen, se liiteli poikien päitten päällä kuin surmanenteinen henki, se kirkui nälkää ja sen kimeän äänen olisi pitänyt vihlaista kovintakin sydäntä. Se huomasi silakan ja putosi kuin luoti, sukelsi veteen ja iski nokkansa Matsaan ongenkoukkuun. Se nousi vedestä, sen siivet väikkyivät, vihreät vesipisarat kimmelsivät sen selässä, sen silmät loistivat elämän suuresta ilosta, se kohosi komeana pystysuoraan ilmaan. Matsas tarttui molemmin käsin vavan päähän, ja kun tiira oli neljän sylen päässä ilmassa, tempasi hän ja kirkasi. Silmänräpäyksessä laskeutui tiira alas, mutta kun se huomasi olevansa vankina, tempoutui se taas ilmaan, koukku oli tarttunut sen kurkkuun. Matsas kiskoi yhä kiskomistaan kuin pieni paholainen. Lintu putosi veteen, luuli taas olevansa vapaa ja nousi uudella voimalla ilmaan, mutta koukku takertui yhä lujemmin sen kurkkuun. Sen siivet alkoivat lepattaa, sen nokasta tippui verta ja silmät kävivät raukeiksi. Matsas veti tiiraa pitkin rantakalliota, nauroi, hyppi ja kirkui. Maassa pyristeli tiira siivillään, se kaatui vasten sammalia, nousi, kaatui, laahasi kyljelleen ja kauniit teräsharmaat siivet tuhraantuivat mullassa, uupuivat, silmät sumenivat. Matsas kiskoi linturaukkaa yhä ylemmäs kalliolle.

»Pahuuksen lintu, lyö sitä kivellä päähän, ettei se potki!», huusi Matsas.

Jyrki ei ymmärtänyt, mitä hän teki, villi vaisto ohjasi kättä, hän otti ison kiven ja heitti sillä tiiraa päähän. Tiiran terävä, iloinen, viisas katse sammui, nytkähdys... nykäys... kuolema... naurua.

Samassa pyllähtivät pojat voimakkaasta iskusta maahan. Kesäasukas, se vieras taidemaalari, oli nähnyt koko kamalan näyn—liian myöhään.

»Jos te, riivatun pojat, toiste kidutatte tiiroja, niin minä heitän teidät mereen!» Ulisten juoksivat pojat kalastajamökkiin.

Mutta seurauksena oli, että isä, joka oli alkanut väsyä poikiinsa, lähetti heidät maailmalle. Ensin lähti Matsas ja pääsi parkkilaivaan, joka lähti kauas suurelle valtamerelle. Jyrki lähti viimeisenä, hän oli saanut jungmannin paikan erään urheilijan kutterissa. Illalla ennen lähtöään koputti hän Madlin aitan ovelle, Madli tuli ulos, sitten istuivat he kauan vaieten ja katselivat tyyntä merta. Vihdoin nousi Jyrki ja sanoi: »Madli, minä tahdon tulla paremmaksi ihmiseksi ja sinä voit minua siinä auttaa. Lupaatko odottaa minua. Minäkin lähden kerran kuten Matsas hyvin kauas, ja jollen minä palaa viiden vuoden päästä, niin sinä voit ottaa toisen. Lupaatko sinä, Madli?»

»Lupaan», sanoi Madli, sillä hän oli iloinen, että Jyrkikin oli taipunut hänen tahtonsa alle, ja hänen rintansa sykki sillä kertaa rajummin kuin meren rinta, joka aamun sarastaessa alkaa kohota.

Sitten erosivat he.

* * *

Kului monta vuotta. Kun pojat olivat lähteneet, tuntui koti vielä kolkommalta. Kerran oli Jyrkiltä tullut kirje jostain ulkomaan satamasta, Matsas ei kirjoittanut koskaan. Mies ja vaimo vieraantuivat vielä enemmän, kuilu kasvoi heidän välillään melkein ylipääsemättömäksi. He askartelivat kumpikin omassa huoneessaan eivätkä puhuneet toisillensa moneen päivään, vain ruoka-aikoina he yhtyivät, mutisivat jonkun sanan toisillensa. Ja jos he joskus elostuivat, niin kiihtyivät he sanomaan toisillensa pahoja sanoja, jotka iäksi syöpyivät heidän sydämiinsä. Ukko tahtoi akan säästörahoja, mutta akka piti niistä kiinni kuin sielunsa autuudesta. Ukko kävi yhä useammin öisillä salaretkillään, hän kuljeskeli saaristosaksojen ja kuljeskelevien souvarien seuroissa, päivät hän nukkui ja vaimo perkasi vieraista verkoista nostettuja kaloja. Ohikulkijat kuulivat öisin melua ja kirouksia tuvasta. Aviopuolisot eivät tyytyneet enään myrkyllisiin sanoihin, vaan alkoivat tapella. Lopulta pönkittivät he huoneiden välisen oven. Mies kulki tuvan ovesta, vaimo ikkunasta ja repi kätensä rikki vattupensaisiin. Pieni yrttimaa lakastui, lehmä sai sotkea kukkia, joita vaimo oli istuttanut. Viikkokausiin he eivät sanoneet toisilleen mitään. He elivät kuin erakot, mutta kuitenkin yhdessä kuin kaksi yhteen juotettua kahleenrengasta. Niin kului aika yksitoikkoisesti, milloin riidassa, milloin lyhyessä sovussa, ja vuodet tulivat ja menivät kuin raskaat pilvet purjehtien yli saaristokylän.

Niin lähtivät mies ja vaimo kerran silakkaveneellä kalamarkkinoille rantakaupunkiin. Matkalla tuuli yltyi, mutta vielä valtavampi sisällinen myrsky nousi huippuunsa aviopuolisoiden välillä. He alkoivat veneessä riidellä, sillä he alkoivat epäillä toistensa matkan tarkoitusta.

Kauan kinattuaan huusi mies:

»Sinä aiot minut jättää, luuletko, etten minä sitä huomaa. Anna tänne heti säästökirja!»

»Senkö tähden sinä viettelit minut mukaasi?», kysyi vaimo kalveten ja puristi kädessään taskuun kätkettyä, nenäliinaan käärittyä säästökirjaansa.

»Niin, luuletko, että minä olisin nainut sinut, vanhan rähjän, itsesi vuoksi», sähisi mies hampaittensa välistä ja kiristi purjenuoraa, niin että vesi kohisi yli purjeveneen laidan.

»Hyvä kiesus, sinä tapat minut!»

»Anna hyvällä!»

»En hyvällä enkä pahalla», valitti vaimo.

»No, mennään sitte päin Lokkiluotoa, päin helvettiä molemmat!», sanoi mies ja ajoi karille. — Mies tarttui rautaisilla sormillaan pankkikirjaan ja työnsi vaimon veteen. Vaimo kahlasi karia myöten matalalle luodolle. Mies kiskoi hurjalla voimalla venettä karilta. Vihdoin sai hän sen voimakkaalla tempauksella irti, säästöpankkikirjaa kädessään heiluttaen kiidätti hän yli vihreän, vihaisen meren. Kalamarkkinoilla möi hän polkuhinnasta kalansa, — nosti pankista rahat. — Niin kertoo tarina. — Toiset kertovat, että hän olisi sysännyt vaimonsa veneestä mereen. Kaupungin rantakrouvissa istuessaan oli hän höpissyt kummallisia asioita, oli sanonut, että vaimo oli hypännyt mereen. Kukaan ei siitä koskaan saanut selvää. Sinä yönä oli tullut niin raju myrsky, että se kynti kuin vakoa saariston metsiin, kaataen puita kuin heinää. Ja norjalainen parkki oli haaksirikkoutunut. »Se oli meren kostoa», sanoivat vanhat saarikyläläiset. Mene tiedä, sinä yönä ei kukaan saanut unta silmiinsä. Tullivartijat olivat nähneet jotain liikkuvan Lokkiluodolla, sitten koko luoto oli vaipunut veden alle. Oliko se aave, oliko se harhanäky, siitä eivät vanhat vartijat koskaan päässeet selville, sillä sinä yönä oli kaukoputken lasi ollut ihan kuin noiduttu, se näytti kaikki esineet ylösalasin.

Mies pysytteli maissa kuukauden ajan, hän hummasi kuin hullu souvarien ja honkkien kanssa ikäänkuin hän olisi tahtonut nukuttaa ääntä, joka huusi hänelle jotain kaukaa nokipimeästä yöstä tai hänen oman kurjan sielunsa pohjattomasta kuilusta. Kuukaudessa hän oli tuhlannut kaikki. Kun hän pimeässä purjehti kotiinsa, oli hän Lokkiluodolla näkevinään liekin, joka heti sammui. Näkikö hän oman elämänsä sammuvan liekin vai luuliko hän fosforitulta majakan loistoksi? Siitä ei tiedä kukaan. Hän ajoi sitä liekkiä kohden karille ja hukkui. Samana yönä olivat tiirat kokoontuneet isoin parvin kalastajan mökille, ne kirkuivat ikäänkuin ne olisivat käyneet käräjiä. — Miehen ruumista naarattiin, mutta sitä ei koskaan löydetty. »Sekin oli meren kostoa», sanoivat taas vanhat saarikyläläiset ja sivelivät salaperäisinä harmaita merimiespartojaan.

* * *

Kun saaren merimiehet saapuivat jouluksi kotiinsa kaukaisilta meriltä, kertoivat he ihmeellisiä asioita maailmalta. Matsaan oli käynyt hyvin, hän oli kultakaivoksista kaivanut paljon kultaa, kerran oli hän löytänyt kultakimpaleen, pääkallon suuruisen. Toiset kuiskuttelivat salaa, että joku toinen oli sen saanut maksaa puhkaistulla pääkallollaan. Vai olivatko ne kultakaivostarinoita ja satuseikkailuja, joita merimiehet kertovat toisilleen kajuutoissa, kun tähdet syttyvät taivaalle ja illat käyvät pitkiksi? Kullalla oli Matsas ostanut ison maatilan Keski-Amerikassa, hänellä oli satoja mustia orjia, laajoja sokeri-istutuksia, tupakantaimitarhoja, isoja härkiä ja hurjia hevosia, ja hän oli nainut kauniin, rikkaan, tummaihoisen, sekarotuisen plantaashin omistajan tyttären. Merimiehet sanoivat, että Matsas oli kyllästynyt kuumaan maahan, hän alkoi palata kotimaahan, mutta saarikylään ei hän koskaan palaisi eikä hän antaisi saaren vaivaisille penniäkään, vaikka hän nyt voisi ostaa koko saarikylän. Hän oli jo ostanut valkoisen, komean huvilan Suomenlahden rannalta, siellä tahtoi hän parantaa terveyttänsä, jonka hän oli turmellut kaivoksissa, hän oli kerran halpaantunut, mutta eräs lääkäri oli tehnyt hänet taas terveeksi.

Ja vanhat meripekat kertoivat Jyrkistä, että hän oli karannut useat kerrat laivoista, hän oli harhaillut maailman kaikilla merillä, oli käynyt ruskeaksi ja rotevaksi, ystävälliseksi ja ymmärtäväiseksi, hän oli pelastanut monen ihmishengen ja hänen sinisessä merimieskirstussaan oli paljon »hiirennahkoja», seteleitä. Niin kertoivat myhäillen vanhat meripekat ja iskivät karkeiden kulmakarvojensa alta nauraen silmää Madlille, joka punastui ja hiipi pois. Madli ei uskaltanut katsoa heitä silmiin, hän oli mielestänsä tanssinut pois nuoruutensa kauneimman ajan odotellessaan turhaan Jyrkiä, joka ei koskaan palannut. Samalla tunsi Madli petollisessa sydämessään pienen, vihaisen pistoksen, sitten muisti hän lapsuutensa nukkeprinsessat ja katinkultasalit. Hän hymähti hassunkurisille ajatuksilleen, seisahtui kalliolle ja kuuli etäältä rantatuvasta vanhan viulun soiton ja jalkojen töminän avonaisesta, höyryävästä akkunasta. Hän keikautti päätään ylpeästi ja kulki hämärää kalliopolkua, joka oli kuin harmaa, mutkitteleva viiva. Hämärässä näki hän jotain, mikä kimmelsi ja liikkui häntä vastaan. Ne olivat kuin pyöreitä kultamarkkoja, laskivat ja nousivat kuin tulikärpäset. »Ne merimiehet ne nyt valehtelevat jos jotakin, niin että aivoissa alkaa kummitella!» ajatteli Madli ja naurahti. Nyt eroitti hän kullatut napit, sitten valkean luotsinlakin ja sen kulta-ankkurin. Pian seisoi nuori, kookas luotsi hänen rinnallaan, ja he kulkivat käsi kädessä tanssitupaa kohden.

* * *

Kalastajan mökki oli kuin kuollut, ei kukaan siellä asunut. Ikkunoiden eteen oli naulattu lautoja ja ovi oli lukossa. Ryytimaassa rehoittivat kilvan nokkoset ja koiruohot, vattupensaat levittivät laihoja oksiaan ja turvekatolla kasvoi tervakukkia ja sinikelloja. Ja myrsky ravisteli syksyöin autiota mökkiä, jossa vain nälkäiset hiiret vikisivät. Siellä kummitteli, kerrottiin, öisin oli siellä nähty valkeata, joka heti oli sammunut. Joku oli nähnyt irvistävät kasvot akkunalautojen takana; vai oliko hän nähnyt omat kasvonsa lasissa! Vanhemmat karttoivat sitä paikkaa, sillä he muistivat vielä tiirojen pahanenteisen kirkumisen sinä hirmuisena myrsky-yönä. Mutta lapset tekivät sinne syksyllä marjaretkiä, ja joku nuori ihmispari eksyi sinne joskus elokuun kuutamo-iltoina, sillä he saivat siellä kulkea rauhassa pahansuovilta silmiltä.

Eräänä syyskuun iltana kulki mökille outo mies. Hän seisahtui ja katseli ympärilleen ikäänkuin olisi etsinyt jotakin. Mökki häämöitti hänen silmissään kuin iso ruumiskirstu, joka jo on naulattu kiinni. Niin, sen mökin entinen elämä oli kuin kuollut ruumis. Ei siinä ollut enään sielua, se oli nyt niin autio kuin hänen oma surullinen sydämensä. Eihän hänellä enään täällä ollut mitään tekemistä, iäksi täytyi hänen riistää sydämestänsä tämä kolkko kuva, joka vain katkeroitti muistoillaan. Tänne ei hän enään koskaan palaisi, ottakoon veli mökin, ajatteli Jyrki, joka nyt oli palannut tyhjään kotiinsa. Naapurimökissä oli se ainoa, joka voisi häntä ilahuttaa hänen yksinäisyydessään. Nukkuiko jo Madli, menisikö hän herättämään? Ei vielä, hän tahtoi säästää tätä jälleennäkemisen kaivattua hetkeä, sillä onni on onnen odotuksessa, ajatteli Jyrki. Hän meni istumaan aitan portaalle. Silloin kuuli hän askeleita, jotka kolahtivat kiviin. Nurkan takaa tuli nuori nainen ja mies käsi kädessä, ja paperossi riippui miehen huulilla. Mies raapaisi tulta laatikon syrjästä, ja nyt näki Jyrki Madlin ja nuoren luotsin, joka veti tytön luokseen ja kyykistyi istumaan vattupensaitten taakse. — Jyrki ei muistanut jälkeenpäin oikein, kuinka se oli käynyt. Jyrki ei ollut vavissut myrskyssäkään, kun hän oli keikkunut mustien vesikuilujen päällä korkealla mastoväylingeissä korjaillen purjeita. Mutta silloin oli ase niin vavissut oikeassa kädessä, että hänen oli täytynyt sitä tukea vasemmalla. Se ajatus oli tullut kuin äkkisalama, joka lyö jostain näkymättömästä pimeydestä alas laivan viereen. Hän oli hypännyt kuin peto vattupensaan luo ja hän oli laukaissut aseensa luotsia kohden. Mitä sitten tapahtui? Korahdus, Madli oli huutanut, juossut kylään, — hälinää — ihmisiä — kahlerautoja, pitkiä kuulusteluja, sieluntuskia, koston iloa, katumusta — häpeää — uhmaa ja — vankila.

* * *

Keväinen, antelias aurinko paistoi yli Viaporin kirkkojen sipulitornien ja harmaiden luotojen Jyrkin vankikoppiin Katajanokalla. Hän tunsi vanhoissa merimiessieramissaan tuoreen, suolaisen, viileän meren hengen. Hän nosti pöydän muuria vasten ja veti itsensä ylös riippuen käsistään ristikon raudoista.

Hän veti täysin siemauksin rintaansa keväistä, väkevää tuoksua, joka ihan huumasi. Hän tunsi rakkaan merensä, joka loisti kuin lasilattia, jolla tuhansia kipenöiviä tulipisteitä tanssi heikon vihurin kaikissa väreissä. Mereltä tuli iso, valkoinen höyrylaiva, ja sakea savu vyöryi pitkin näköpiiriä, ja iso, punainen savutorvi töräytti iloisen tervehdyksensä yli keväisen, iloisen ja keveän kaupungin. Jyrkin väsyneihin silmiin tuli hiukan eloa. Hän ajatteli, että ehkä hän vielä kerran saisi käydä tuollaisen komean laivan kannella kaukaisella merellä. Hän matkustaisi kauas eikä koskaan palaisi. Ehkä hän voisi unohtaa elämänsä suuren erehdyksen ja alkaa aivan alusta, sillä olihan hän nuori. — Silloin lensi siinä yksinäinen tiira. Näytti siltä kuin se olisi lentänyt suoraan ristikkoa vasten, mutta se lensi yli vankilan, palasi taas ja kirkui ihan Jyrkin pään päällä. Mitä tämä oli, ihanhan se puhui kuin ihminen, ja se puhui juuri hänelle. Se kirkui samalla lailla kuin se tiira, jota Jyrki veljensä kanssa oli nuorena kiduttanut ongenkoukulla, joka oli tarttunut linturaukan kurkkuun. Hän muisti sen niin hyvin. Ihmeellistä se oli, Jyrkistä tuntui ikäänkuin sen tiiran kidutus olisi ollut suurempi rikos kuin luotsin murha, sillä luotsi oli kuollut ilman kärsimyksiä. »Lyö sitä kivellä päähän, lyö sitä kivellä päähän»!, kuuli hän korvissaan veljensä äänen, ja hän raivostui omille muistoilleen. Jos hänellä nyt olisi ollut kivi kädessä, niin hän olisi heittänyt sillä tiiraa. Mutta tiira kirkui yhä kimakammin, ja toiset tiirat lahdella yhtyivät samaan vihaiseen vihellykseen. Oh, oliko hän jo niin paatunut! Jyrki ei voinut katsella kauemmin. Hän luisui alas ristikolta ja heittäytyi vuoteelleen, asetti kädet korvilleen ja keinutti ruumistaan. Sitten purskahti hän itkuun. Muut vangit saattoivat iloita keväästä, auringosta ja merestä. Hän ei voinut koskaan iloita edes nuoren tiiran iloisesta tanssista yli kimmeltävän meren, loistavan kuin kristallilattia, jolla hyppelee tuhansia tuliläikkiä.

* * *

Valkoinen höyrylaiva kääntyi salmesta ja parvi tiiroja lenteli sen vanavedessä. Takakannella istui nuori kreolitar, jonka silmät loistivat kuin kaksi mustaa timanttia. Hän heitteli nisuleivän palasia tiiroille, jotka vapaina ja vallattomina laskeutuivat veteen.

»Mateo, katso kuinka ne ovat kauniita! Onnellinen sinä, joka olet jo lapsuudestasi saakka saanut ihailla näitä lintuja.»

»Isabella!», vastasi synkkä ja ahavoitunut mies hänen vieressään, »älä heitä niille enään mitään.»

»Rakkaani, miksen heittäisi, ne tuottavat minulle onnea astuessani ensi kerran sinun kotimaasi rantamalle.»

»Isabella, eivät ne tuo onnea, kirouksen ne tuovat. Niille pitäisi heittää ongenkoukku kurkkuun, minä en kärsi noita lintuja, minä vihaan niitä!»

»Mateo rakas, voisitko sinä rääkätä noita valkoisia lintuja, sittenhän sinä voisit rääkätä minuakin?»

»Isabella... sinä et tiedä... niin, minä voisin rääkätä sinua, jos sinä kerran tahtoisit tietää... jos sinä tietäisit, mitä minä kerran olen tehnyt!»

Ah, nyt oli sanottu se paha sana, joka vieroittaisi heidät. Matsas aavisti sen, että jotain hirveätä oli tulossa, että heidän elämänsä tulisi yhtä onnettomaksi kuin isän ja äitipuolen. Matsas nousi, otti seltteripullon pöydältä ja heitti sen tiiroja kohden. Sitten jäi hän tuijottamaan kuin jotain näkymätöntä, kamalaa näkyä, tapaili kädellänsä kurkkuaan ikäänkuin siellä olisi ollut terävä koukku. Hän horjahti ja kaatui laivankannelle, hän oli saanut halvauksen.

Mutta tiirat kirkuivat kuin vahingoniloisina. Ne katselivat pienillä, terävillä silmillään voimakasta miestä, joka huohotti kannella kuin voimaton lapsi. Sitten kimmahtivat ne nopeasti korkeammalle ja leijailivat laivan ja vankilan väliä ikäänkuin ne olisivat vieneet veljeltä veljelle onnetonta viestiä, ikäänkuin ne olisivat salaperäisellä tavalla heimolaisiltansa kuulleet tarinan kahdesta sydämettömästä pojasta, jotka kerran kiduttivat kuoliaaksi pienen, nälkäisen tiiranpoikasen.

SYYTINKIVAARIN JOULUSAHTI

Oikeastaan ei hän ollut mikään vaari, olihan tuossa kuudenkymmenen korvissa. Sileä, kuiva oli naama, joka oli ajeltu saunassa sen jälkeen kun muu talonväki oli kylpenyt.

Hänellä oli oma polkunsa sivurakennuksesta ohi omenapuiden rantaan. Sattui kulkemaan ohi halonhakkaajan, aina leksautti pahan sanan. Istui hämärässä huoneessaan ja katseli omia vanhoja peltojaan läpi vihertävien ja sinijuovaisten ikkunaruutujen, joille oli pirskoutunut kuraa rattaanpyöristä. Ja hän vihasi niitä peltoja siksi, että ne kerran olivat olleet hänen omiansa.

Hän ei viitsinyt käydä enään kalassakaan. Hänen verkkonsa mätänivät, tuskin vaivautui hän hakkaamaan kahvipuitakaan. Enimmän aikansa loikoi hän ummehtuneessa huoneessa, karkea, jouhinen tukka pörröisenä. Toisinaan koikkelehti hän raitilla tuoppi kädessä matkalla naapuriin maitoa hakemaan. Jouto-aikansa istui tuo laiha, luinen miehenkökkäle peräkamarissa ja pöllytteli posliinisesta, kukilla kirjaillusta äkkiväärästään haikuja ilmaan. Hänen harmaanlikaiset kasvonsa, jotka olivat täynnä pieniä, mustia pisteitä, hänen himmeät, vetistävät silmänsä sulautuivat harmaassa tupakan sauhussa raitin harmaaseen rapakon väriin. Niin istui hän kairamoiden kohtaloaan. Kun kevätaurinko vaivaloisesti alkoi paistaa himmeään huoneeseen, silloin vasta heräsi hän talviunestaan. Silloin alkoi hän ojennella koipiaan, joihin tuli hiukan eloa. Alkoi kuhnia pitkin nurkkia ja hoiteli nurkantakuisiaan, tupakantaimimaataan, tai kasteli humalistoa. Hän katsoi tavantakaa taakseen ikäänkuin olisi pelännyt, että joku salaa naureskeli hänelle. Sivuilleen vilkuillen kompuroi hän taas omalle puolelleen. Harvoin pistäytyi kukaan häntä katsomassa. Kyläläiset karttoivat häntä hänen vahingoniloisen, ärtyisen luonteensa ja pistosanojensa tähden.

Hän ei tehnyt mitään, istui vain kopautellen piippunsa pohjaa muurin kylkeen likaisessa, vanhassa kamaripahasessaan, ja hänen ajatuksensa pyörivät aina pienen ohrapeltosaran ympärillä. Sen pellon oli hän varannut itsellensä kauppakirjaa tehtäessä, se pelto oli jonkinlainen kosteikko hänen elämänsä erämaassa, se oli hänen elämänsä iloinen viinatarha, sen korren päissä uinui se nuori neste, joka huojentaisi joskus hänen huoliansa autuaassa, yksinäisessä humalassa ollen, ohraisen oluen höyryissä.

Pieni ohrapellon-sarka, jonka hän yksin omisti, oli hänen ylpeytensä. Ei mikään pelto kasvanut kuin se, ei missään ollut niin isoja tähkäpäitä. Itse taivaan ja tuulen isä oli ottanut sen omaan kaitselmukseensa. Kun hän sitä peltoa ajatteli, kutkutti sekä suuta että sieramia, värisytti suloisesti sydäntä, ja se kävi hänelle päivä päivältä rakkaammaksi.

Sarka oli järven rannalla. Hän kynnätti sen keväisin, kulki itse siemenvakka kädessä ja heitteli vakoihin jyviä niinkuin uhripappi, hymyillen kuin juoman jumala itse kuivaa hymyään jyvien kimmeltäessä autereisessa ilmassa. Seisoi sitten kuin mikäkin pellonpelätin ja peloitteli pois variksia. Hallavina öinä kuljetti hän köyttä yli tähkäpäiden, etteivät ne kangistuisi, teki salassa taikoja, riisui itsensä alasti ja heitteli multaa olkansa yli oman peltonsa onneksi, isännän vainion vahingoksi. Ja kun vilja kesällä siinti ja kuhisi sirkkojen soittaessa ikäänkuin iloisia juomalauluja, ja kun lämpöinen tuuli tuuditti sitä, kulki syytinkivaari pellonpiennarta ja ahmi sieramiinsa sen tuoksua, ja hän juopui jo ajatuksistaankin ja iloitsi odotellen syksyä. Syksyllä hän hyvin tärkeän ja tomeran näköisenä ajoi kuhilaat riiheen ja toimitti ne sitten laariin. Kuhnusteli syysaamun hämärässä aitassaan, asetteli sinne hiirenloukkuja ja puheli itsekseen. Oli jonkinlaista pyhätoimitusta sekin, kun säkit vietiin järveen likoomaan pariksi päiväksi. Silloin istuskeli hän rannan kivellä ja varjeli niitä kuin sielunsa rauhaa. Sitten nosti hän säkit saunanlauteille imeltymään. Useina öinä hän nousi vuoteeltaan, väijyili salaa mallassaunalla kävijöitä, kylän tyttöjä, jotka paistelivat saunassa lettuja hanuriniekkatukkipojille, kun täysikuu tirkisteli saunanluukusta ja ruisrääkät lauloivat käheitä kuorojaan kosteassa korteikossa. — Jo monta päivää ennen puhui hän myllymatkastaan. Myllyssä hän sitte survoutti jyvät karkeiksi mallasjauhoiksi. Jauhonaamaisena ajoi hän kotiin varovasti, ikäänkuin hän olisi ajanut ruutikuormaa. Hän tyhjensi taas yhtä salaperäisesti säkit aitan laariin korjuuseen talven varaksi. Mutta kylässä tiedettiin jo kaikkialla, että vaari oli käynyt myllyllä ja salaa naurettiin hänen salakähmäisyydelleen. Kun naapuri silloin tapasi hänet raitilla, niin hän leksotteli:

»Herran viinimäessäkö se vaari taas askartelee?»

Vaari katseli pitkin nenänvarttaan ja tokasi:

»Monta on kutsuttu, mutta harvat ovat valitut.»

»Kutsuukos se vaari taas ensi jouluna sahdille?»

»Vai sahdille, vai sahdille, senkin norkko! Luuletkos sinä ensi joulunakin saavasi häppää päähäsi, ei maarin!», ja vaari sylkäsi tuikean, kuivan sylen suustaan, mistä pari etuhammasta oli poissa.

»Pillilläkös se vaari taas ensi jouluna sahtia imee, että pikemmin päähän menisi?»

»Ime sinä Syyrakin...!»

»Muistaahan vaari silloin meitä muitakin!»

»Meneppäs sillä suupillilläs kerjuuseen, niin saat enemmän keppiä kuin kakkua!», sanoi vaari kuivasti nauraen ja kääntyi raitilta kotiinsa.

Nyt vaari oli mielestänsä tehnyt oikein pitkän, raskaan päivätyön. Hyvällä omallatunnolla saattoi hän nyt levätä. Hän otti nyt oikein pitkän unen ja loikoili melkein yhtämittaa sängyssään. Niin vierivät viikot yksitoikkoisina ja unisina, mutta lähempänä joulua vilkastui syytinkivaarin mieli. Ihmeellisen ketteränä ja kepeänä alkoi hän salaperäisesti hääräillä jyväaitassaan, ja naapurit näkivät hänen iltahämärässä kantavan säkkiä.

Joka ikkunasta häntä salaa katseltiin ja pirtistä kuului kokkapuhe kesken puhdetöitä: »Kas, kohtahan se jo tulee joulukin, koska vaari jo alkaa keittää sahtia!»

Nurkissa ei paukkunut pirteä pakkanen, vaan oli lenseä, suoja ilma, ja räystäät tippuivat. Tytöt alkoivat salaa lukittujen ovien takana pienen kynttiläpalasen valossa valmistaa valkoisia pukujaan, ja nuoret miehet alkoivat laiskistua odotellessaan joululepoa. Lähtivät muutamat talonisännät pyylevine emäntineen kaupunkiin Tuomaan markkinoille joulu-ostoksille. — Mutta syytinkivaarin kodasta kuului mäiske. Siellä vaari keitti sahtia, valmisteli omaa joulu-iloaan. Iso pata popotti tulella. Kuurnan pohjalle asetti vaari oljet, kaatoi sitten maltaat ja humalat, pisteli kiululla kuumaa vettä padasta. Jonkun ajan kuluttua alkoi läpi olkien kierrellä mehevää, höyryävää nestettä, vetelää vierrettä pitkin uurretta tippui hiljaa lävestä saaviin, jonka pohjalle oli asetettu tuoksuva, väkimarjainen katajanoksa. Vaari istui jakkaralla, niin että leuka ulottui melkein saavinreunaan. Kiilusilmäisenä, juopumushimoisena vilkutti hän pienillä silmillään kuin mikäkin karvarintainen metsänpeikko tai kotitonttu, itse Hiiva-Nuutti, joulusahdin haltija, joka öiseen aikaan mallassaunoissa mellastaa, tassuttelee töppösissä olutkellarissa ja rikkoo marjamehupulloja tai sammuttaa lyhdyn sammuksiin, kun joku talonvaari pikku-ukko-näyissään pitkien joulujuhlien jälkeen kömpii permantokuopasta luukun kautta. Ja vaari kuunteli siinä jakkaralla, kuinka sahti tippui ja tippui ja pani katajissa: plis, plis, plis! Hemaseva höyry pani jo hänen sydämensä suloisesti sykähtelemään. Hän laskeutui kykkysille ja asetti kielensä reiän alle ja herautti huulilleen pisaran punaista nestettä. Hän maisteli ja maiskutteli suutaan, pyyhki huuliaan ja hohkasi helpoituksesta. Tämä oli jo metisen, suonia sytyttävän, iki-iloisen, taivaissa tanssivaisen nousuhumalan autuaallista esimakua. Vaari mumisi itseksensä ja maisteli oikein kauhalla, maisteli, maisteli, mutta se ei tuntunut vielä oikein hyvältä. Ja kun se paraiksi oli käynyt, kaatoi hän parin päivän kuluttua sahdin tynnyriin, sekoitti vielä varmuuden vuoksi lisää humalia, pani kaatoläven kannen paikolleen ja peitti visusti runnin raot taikinalla, että tynnyri varmasti pitäisi henkensä. Sitten kantoi hän tynnyrin kamariinsa permantokuoppaan. Siellä saisi se seistä väkevöitymässä pari viikkoa, vasta jouluaattona ottaisi hän pienen tappituikun iltatuimaan. Mutta hän ei malttanutkaan odottaa joulunpyhiä. Hän kulki joka päivä luukun ympärillä ja vilkaisi tavantakaa nurkkaan, missä oli tuoppeja ja läkkikannuja. Ottaisiko hän kannun? Pieni kulaus, ei sen enempää, maustimiksi vain, sen verran, että tietäisi, pitäisikö se hyvän makunsa. Ja siinä vähän ennen joulua tarttui hän jo astiaan ja meni kuoppaan, mutta teki itsellensä lupauksen, ettei joisi kuin tuopillisen. Vaari säästäisi niin, että hänellä olisi sahtia vielä joulunpyhien jälkeenkin. Kylläpä ne naapurit silloin poikkeaisivat pakinoimaan, juotuansa omat tynnyrinsä tyhjiin, mutta hän ei antaisi niille tippaakaan, ei tippaakaan! Kylläpä niiden naamat venyisivät pitkiksi, kun vaari latkisi yksin ilolientään, aivan yksin, ihan niiden kiusalla, sillä eiväthän ne muulloisinkaan käyneet, kävivät vain härnäämässä, kun sahti ennen oli loppunut. Vaari joi kulauksen. Hän ei voinut välttää kiusausta, hän laskeutui uudestaan kuoppaan ja toi sieltä nyt kokonaisen kannullisen. Pitkin päivää piti hän nyt sahtikekkereitä itsensä kanssa, ja punaista juomaa valui hänen rohtimiselle paidalleen, ja hän alkoi hiukan humaltua. Talon vouti kuuli viereisestä huoneesta alituisen kannujen kalinan, ja siitä saivat jo tiedon hyvät ystävät ja kylänmiehet. Mutta vaari alkoi pöyhistyä sitä myöten kuin hän joi. Hän tunsi itsensä oikein rohkeaksi ja rehdiksi. Riidanhaluisena kompuroi hän myyränpesästään sättimään talon piikoja. Hän työntyi kyökkiin, jossa hän ei koko vuonna ollut käynyt, heristeli nyrkkiään, kirkui ja uhkasi linkkuveitsellään ja sanoi, että uusi väki oli vain varkaita, väärintekijöitä ja petkuttajia. Emäntä itki ja piiat parkuivat. Lopulta tuli isäntä ja nakkasi hänet pihalle. Häpeissään nousi hän ja loiri omalle puolelleen. Harmissaan joi hän taas ja kävi aina välillä nurkan takana. Nyt tulivat naapurin rengit ja muonamiehet. He tiesivät, ettei vaari selvänä ollen saituudessaan koskaan tarjonnut edes käypäläisillekään. Nyt, kun hän oli hienossa nousuhumalassa, oli hän anteliaampi, sillä hän kaipasi jotain rymytoveria, jolle saattoi kehua ohrapellostaan, entisistä hevosistaan, markkinareisuistaan, voimistaan ja nuoruuden naimaseikkailuistaan ja ennenkaikkia sahdistaan. Pian tulikin miehiä kamari täyteen. Ja vaari kantoi heille kannuja kuopastaan. Nyt alkoi iloinen elämä kamarissa. Naurun rähäkkä, kokkapuheiden tulva, kiroukset kajahtelivat kartanolle saakka. Vakavina kasvoiltansa kaivoivat miehet esille kaikki vaarin kesäiset synnit, pikkukiusat ja pistosanat. He keksasivat jonkun hauskan jutun saadakseen täyttä kurkkua nauraa vaarin hassunkurisille liikkeille, toisinaan he taas kehasivat hänen sahtiansa ja imartelivat hänen voimiaan. Lopulta ei vaari voinut olla kertomatta kyökkikolttosistansa.

»Juokaa pojat, juokaa, kyllä sahtia piisaa ja hyvää se onkin, ei kukaan koko kylässä laita sellaista sahtia, ei isäntäkään ole juonut sellaista sahtia! Niin isäntä! Pahuuksen mies, menin äsken rauhallisesti piloillani puhumaan siitä kauppakirjasta, mutta tämäkös se pyöräytti pihalle. Minä luulin muuten vain kinattavan, mutta se pani oitis kukkua, oitis kukkua! Mutta olisin minä vielä nuoruuden voimissa, niin, en, en, tottavie, viittäkään miestä pelkäisi. Kun Pässi, suntio vainaakin, tuli kerran kimppuuni, niin minä löin Pässiä, mutta Pässi tuli aina päälle, aina päälle. En antanut enää sahtia mutta tämäkös antoi 'laula lappua' ja sanoi 'haekkos sahtia, haekkos sahtia'!»

Niin kehasi vaari.

»Väkevä se on vaari, mutta väkevää on sahtikin», veistelivät miehet.

Sillävälin nuoret tytöt kulkivat valkoisiin vaatteisiin puettuina pitkin raittia talosta taloon laulellen vanhoja joululauluja. Ja kun tytöt punaisina tulivat vaarinkin puolelle, syntyi siellä riemun rehakka. Vaari ei tahtonut antaa mitään, mutta lopulta täytyi hänen pilan pakoittamana kaivaa piirongista rahapussinsa. Tytöt lähtivät virnakoiden vaarin kopeloidessa harasormin heidän käsivarsiansa, mutta miehet jäivät yömyöhään vaarin huoneeseen. Hän alkoi sammallella, hän ei eroittanut enään sauhusta miesten kasvoja, hän alkoi pistellä ja kiukkuilla, sillä hän rupesi katumaan, tahtoi säästää sahtia ja asettui istumaan kuopan luukulle. Mutta miehet uhkasivat piloillaan antaa hänelle 'laula lappua' ja olivat sulkevinaan hänet kuoppaan. Silloin alkoi hän rukoilla: »Hyvät miehet, en minä tahdo kukkua, en minä tahdo kukkua!» Kuopasta päästyään hihkasi hän ja huusi: »Juoskaa pojat, meillä on ja meillä annetaan!» Sitten rupesi hän vetämään jotain pitkäveteistä rekivirttä. Lopulta kuukertui vaari omiin lallatuksiinsa ja kellistyi kyljelleen. He nostivat hänet hanurisängynkannelle ja kantoivat häntä ruumisvirttä laulaen pitkin pihaa; joku oli paperista sitonut liperit leukansa alle ja toinen loilotteli edellä lukkarina. Pihalla hän heräsi, mutta potkimisista huolimatta kantoivat miehet vaarin iloisessa saatossa pitkin karjakujaa sikokarsinaan ja sieltä taas kamariin ja laskivat hänet vuoteelle, jolle hän kellistyi ja vihdoin nukkui.

Joulu-aaton aamulla heräsi vaari. Hampaat kalisivat hänen suussansa. Samein silmin katseli hän ympärilleen. Pöydällä oli tuoppien ja kannujen jättämiä renkaita. Paperossin pätkiä ja piipun sittaa oli kaikkialla, ja hänen paitansa etumus oli täynnä sahdin punaisia pilkkuja. Olisikohan tynnyrin pohjalla mitään? Hän kulki koukkuisin polvin yli permannon, nosti permantoluukun ja laskeutui kuoppaan. Pimeästä kuopasta kuului vaarin kohmeloinen sadatus kuin haudasta: »Vie sun tuppes ja tulukses, kun juutakset ovat juoneet kaikki!»

Sitten kömpi hän sieltä lattialle, istui paitasillaan sängyn laidalla ja mietti tätä elämän narrinpeliä, joka on kuin sahtikannun iloinen kalina tai kuolinkellojen murheellinen moikina. Ulkona soivat kulkuset ja iloisten ihmisten askeleet. Illalla loistaisivat olkihimmelit ja kolmihaaraiset kynttilät, joulupahnoilla kiertäisivät sahtikannut miehestä mieheen, mutta vaarilla ei olisi mitään joulu-iloa, ei edes hienoa häppääkään. Eikä hänellä nyt ollut halua ruveta tekemään uutta sahtia, kuluisihan pari viikkoa ennenkuin se kuohuisi edes hiukan miestä väkevämpänä. Harmissaan ja happamen näköisenä kääri hän vanhan loimen ympärilleen ja päätti nukkua yli joulunpyhien kevääseen, niin, ensi jouluun saakka. Hän kuunteli räystään yksitoikkoista tippumista, ja katkeralla mielellä muisteli hän kuinka sahti kodassa oli tippunut kuurnasta: plis, plis, plis, plis, plis. Siihen nukahti vaari. Mutta vaarin nukkuessa teki hiiva-Nuutti kepposiaan, heitteli kuperkeikkaa yli lattialuukun, kalisteli tyhjiä kannuja, hyppäsi sängyn laidalle ja alkoi tapilla takoa vaarin ohimoita. Sitten loikkasi se permannon rakoon ja katosi.

KIITTÄMÄTTÖMYYS

Pekka oli palvellut papilla renkinä monet vuodet. Hän oli harmaantunut papin palveluksessa, kuten hän sanoi. Pekka oli tyytyväinen pappiinsa ja pappi renkiinsä. Pekka ajeli kirkkoherraa kirkolle, kinkerille, sairaiden luo, könötti reen pulkkapuulla tärkeän ja tomeran näköisenä, ikäänkuin hän olisi ollut kirkkoherran oikea käsi, joka ohjasi niin kirkkoruunaa kuin papin kirkollisia toimia. Koska pulkkapuu oli hiukan korkeammalla papin etuistuinta, oli Pekka vähitellen tottunut katselemaan maailmaa ja sen vaeltavia vastaantulijoita hiukan yliolkaisesti — papin olan ylitse. Mutta pappi ei tätä hyvyydessään huomannut. Pekka ohjasi varmasti hevosta, ja pappi tuudittui miettimään monena vuotena kypsynyttä ajatustaan palkita Pekkaa turvaamalla hänellä tyyssijan vanhuuden päivien varalle.

Pekan oli hyvä olla pappilassa, väentuvan porstuan peräkamarissa, missä hän asusti yhdessä vaimonsa kanssa. Vaimokin oli pappilan vanhoja palvelijoita. Kuten tavallisesti vanhat palvelijat, oli hänkin käynyt itsetietoiseksi, oman arvonsa tuntevaksi. Salassa toivoi pariskunta, että kirkkoherra vihjauksensa mukaan yllättäisi heidät kerran jollakin suurella rakkauden työllä.

Niin elivät Pekka ja hänen vaimonsa vanhassa pappilassa. Pekka oli lukutaitoinen mies, opasteli itse lapsiaan, mutta ulkotöihin hän ei paljoa puuttunut, ruokkihan hevosia, erikoisesti ruunaa. Siihen menikin aika, kun sitä osasi taitavasti venyttää. Vaimon mielestä oli papin säkki tyhjentymätön, viljaa riitti heille yllinkyllin. Vaimo luuli tekevänsä papin rouvalle suurenkin palveluksen sitoessaan hänelle saunavastoja ja luutia. Mutta unohti vitsalla kurittaa omia lapsiaan. —

Kirkkoherra oli aulis ja alhainen mies, kuten kansa sanoi. Hän oli tottunut Pekkaan eikä aluksi luullut voivansa tulla toimeen ilman häntä. Sillä Pekka oli vuosien varrella oppinut tuntemaan papin tavat. Jo puolitiessä osasi hän tyydyttää papin mielihalut. Pekka oli ruvennut matkimaan kirkonpaimenen tapoja, hänen arvokasta käyntiänsä, kurkun kahistamista ja nenän nuhisemista. Pekka pöyhistyi sanomattomasti, kun kirkkoherra alkoi lukusilla käyttää häntä joskus lasten luettajana. Hänen valtansa kasvoi. Hän puhui mahtipontisesti, käyttäen puheessaan vanhan testamentin jyriseviä sanoja. Luettaessaan lapsia hän löysi aina virheitä niiden naapuriensa lapsien luvussa, jotka jollakin tavalla olivat pistelleet häntä hänen hullunkurisesta papillisuudestaan. Hänen vaatimuksensa kasvoivat. Kun emäntä lukusilla tuli pyytämään häntä syömään väentuvan puolelle, vastasi hän kauttarantaisesti ja arvokkaasti: »En tule, kun tässä pitää mennä lapsia luettamaan». Kirkkoherra nauroi muiden mukana kuultuaan tämän Pekan vastauksen, sillä hän piti tätä vanhan palvelijan omituisuutena. Hän antoi usein Pekalle anteeksi, vaikka hän huomasi tämän mielikuvituksellisen vilpin, valheen ja laiskuuden. Pekka alkoi äyskiä ja ärhennellä pappilassa, ikäänkuin hän olisi ollut isäntänä talossa. Hän alkoi laiminlyödä ruunankin, laiminlöi kaikki työnsä, vetelehti vain pitkin päivää vuoteellaan ja kerrottiin hänen salaa lauantaisin kallistelevan muonamiesten kanssa sahtikannuja. Mutta kirkkoherra ei huomannut Pekan keinotekoista mielentilaa. Tällaisina hetkinä Pekka alkoi jo neuvoa ja oikaista kirkkoherraakin. Kirkkoherra alkoi ihmetellä Pekan muuttunutta käytöstä. Hän alkoi kyllästyä hänen neuvoihinsa ja päätti sopivassa tilaisuudessa toteuttaa vanhan tuumansa, päätti palkita Pekan entiset palvelukset. Pian siihen tarjoutuikin tilaisuus. Koetti taas kinkerin aika. Pekka ajoi tapansa mukaan pappia lukusille, mutta häppäpäissään ajoi hän ruunan ojaan ja samalla matkalla teki hän muitakin kolttosia. Lukusilla hän peloitteli lapsia, isäntiä ja emäntiä. Kun häntä nytkin käskettiin syömään väentuvan puolelle, hän loukkaantui aivan hirmuiseksi siitä, ettei häntä kutsuttu pappien ja isäntien mukana talon peräkamariin. Pekka töytäsi nyt talon puolelle, kynsi viattoman näköisenä korvallistaan ja sanoi: »Kuulkaas, kirkkoherra, ruuna on kovin levoton, täytyy mennä sitä säälimään ajokuntoon, olisi jo aika lähteä.» Kirkkoherra ei vastannut mitään, mutta nyt oli hänen kärsivällisyytensä lopussa ja hän päätti toimittaa Pekan pois talosta. Hän oli kerran rouvansa kanssa päättänyt ostaa Pekalle ja hänen vaimolleen pienen talon. Sen hän tekikin, ja pian istui Pekka pienen, kirkonkylän laidassa olevan talon isäntänä.

Pekka pöyhistyi vielä enemmän isäntämiehenä. Hänellä oli nyt talo, mutta ei ollut karjaa, talouskapineita. Hän tarvitsi hevosia, lehmiä, auroja, karheja, kuokkia, ja sitä varten täytyi ottaa velkaa. Pekka oli pappilassa tottunut tekemään muiden määräyksen mukaan, hän osasi siellä tottumuksesta tehtävänsä ulkoa, jotka hän täytti kuin unissakävijä. Mutta hänestä ei ollut itsemäärääjäksi. Hänen järkensä ei ollut tottunut omin päin askartelemaan. Salaa sisimmässään hän alkoi kantaa kaunaa papille, sillä hänen ylpeytensä ei sallinut hänen mennä pappilasta neuvoja pyytämään.

Pekka antoi palvelijoilleen ristiriitaisia käskyjä. Kun he huomasivat, ettei isäntä ymmärtänyt taloudenpitoa, alkoivat he vetelehtiä, kuten isäntäkin loppuaikoinaan oli vetelehtinyt. Kun silmä vältti, niin he makasivat ojanreunalla. Isännän nähdessään he näön vuoksi tarttuivat työaseihinsa. Päälle päätteeksi sekaantui vaimo kaikkeen, möi salaa viljaa kahvitellakseen kylän akkoja. Vaimo sai vähitellen kaiken vallan mitättömän miehensä käsistä.

Ensin mies alkoi vaimolleen salaa nurkua kovaa kohtaloaan.

»Miksei se pahuuksen pappi antanut rahojakin, miksi antoi vain siemenviljat?»

»Pahaksi se oli.»

»Pahaksi, olisipa antanut olla renkinä.»

»Eikö isäntämiehenä kelpaa kellitellä?»

»Ei kelpaa. Talopahasen antoi päästäkseen minusta. Metkut sillä oli mielessä.»

»Menisit pyytämään rahoja.»

»Ei luvannut rahoja. Sanoi, että koeta nyt tulla omillasi toimeen. Pahan se pappi minulle teki.»

Niin puheli Pekka vaimolleen, ja vaimo säesteli häntä ja auttoi salaa talon rappeutumista.

Pekka alkoi vältellä pappia, ikäänkuin tämä olisi ollut syynä hänen onnettomuuteensa. Talo oli jo kaikkia kiinteimistöjä myöten velkaantunut. Pekka ei sitä enään omistanut. Hän alkoi yhä enemmän kallistella sahtikannuja, ja niihin hän nyt tuhlasi siemenohransa. Häppäpäissään hän kuljeskeli kyliä, hoki ja haukuskeli kirkkoherraa. »Antoi tyhjän talon», niin hoki hän humalapäissään. Hän syyti nyt umpikuljuisessa mielessään kaiken syyn papin niskoille.

Niin vierivät viikot, niin kuluivat kuukaudet, ja pappi kasvoi hänen silmissään jonkinlaiseksi vääräksi rankaisijaksi, joka oli hänen, talonpitoon tottumattoman miehen, saattanut turmion partaalle. Täten hän nukutti omaatuntoaan. Hän alkoi vihata pappia, siten hän antoi jonkunlaisen syrjä-iskusuunnan omalle tyytymättömyydelleen, sai tekosyyn päästä itsemoitteesta. »Sillä ei ollut mitään tarkoitusta koko talonlahjalla», puheli Pekka usein. »Enkä minä itsekään ymmärrä, mikä tarkoitus minulla oli ottaessani lahjan vastaan.» Täten kasvoi kiittämättömyyden kavala, kylmä paino hänen sydämessään. Hän uskoi olevansa oikeassa, hän valehteli itsellensä vapahduksen kiitollisuuden velvollisuudesta. — »Minä en voi sitä koskaan antaa anteeksi, että antoi tyhjän talon!» Niin höpisi hän itseksensä.

Pian myytiin talo pakkohuutokaupalla, ja Pekka sai vaimoineen lähteä mierontielle. Vaimo alkoi pitää pientä, kulkevaa kahvikauppaa, ukko veteli pieniä kärryjä maantiellä. Mutta ei sekään ajan pitkään lyönyt leiville. Vaimonsa kanssa vetelehti Pekka kylästä kylään, lopulta naapuripitäjästä toiseen pitäjään. Asuskelivat missä milloinkin, ukko tehden tuohitöitä, vaimo luutia laittaen. Ja yhä kasvoi Pekan mielessä viha pappia kohtaan. Tämä tarkoitukseton taivallus paikasta paikkaan oli papin pahuutta. Mierontielle hän silloin Pekan saattoi, kun talon toimitti!

Mutta pappi istui pappilassa ihmetellen maailman menoa. Hän puheli kerran lauantai-iltana, pakkasen paukkuessa, vaimolleen:

»Missähän se Pekkakin nyt mahtanee matkata? Luulin tehneeni hyvän työn, mutta Pekka ei sitä jaksanut kantaa. Elämän myötätuuli on usein vaarallisempi kuin vastukset ja vastatuuli. Siitä taitaa olla jo kaksi vuotta, kun ostin Pekalle talon. Niin, niin, Jumala häntä armahtakoon!»

»Ehkä tämä koettelemus oli Pekalle opiksi, täällä meillä pappilassa hänen oli liian hyvä olla», sanoi papin rouva.

»Olen usein tullut ajatelleeksi, että ehkä minä tein väärin antaessani rengilleni talon, sillä elämän koreus käy kaiken maailman tietä. Ehkä minä olen syynä Pekan onnettomuuteen», puheli pappi.

»Sinä suurentelet omia syitäsi», sanoi rouva. »Sinun ei pidä katua hyvää tekoasi. Jolleivät ihmiset sitä käsitä, niin on se ihmisten oma syy.»

»Niin taitaa olla, mutta se ei estä minua edelleenkin tekemästä hyviä töitä, sillä niinhän opettaa suuri mestarini.»

Samassa koputettiin ovelle, kirkkoherraa kutsuttiin keittiöön. Ovensuussa seisoivat Pekka ja hänen vaimonsa isoine luutakimppuineen. Pekka kumarsi hiukan vastahakoisesti, hänen henkensä löyhkähti väkevälle.

»Päivää. Piti tulla katsomaan tuttuja paikkoja. Hehhee! Tässä nyt kirkkoherra näkee työnsä tulokset, tuohiäijän ja luutamuijan», soperteli Pekka.

»Soh, soh», koetti muija estellä, »eikö kirkkoherran rouva osta luutia, meidän pappa se on hiukan...»

»Suus kiinni, kun minä puhun asian selväksi.»

»Työni tulokset?» ihmetteli kirkkoherra.

»Niin, niin, miksi kirkkoherra antoi minulle tyhjän talon? Mitä pahaa minä tein, että minua sillä lailla vedettiin suoraan sanoen nenästä?»

»Pekka parka», sanoi kirkkoherra, »olen kyllä kuullut, että sinä kylillä olet moitiskellut minua oman saamattomuutesi tähden, mutta katso ja tutki itseäsi, etköhän silloin lähempää löydä syytä omaan turmioon».

»Tehän minut olette turmioon toimittanut», kivahti Pekka. »Kuka korvaa minun menoni, minun velkani, koko tämän elämäni helvetin, johon minä olen joutunut!»

»Mietihän ja hillitse sanojasi»! puhui nyt pappi hiukan kiusaantuneella ja kiivaammalla äänellä.

»Maksakaa pois, maksakaa korvaus kaikesta, mitä olen menettänyt!»

»Tämä menee jo liian pitkälle» huusi hyväsävyinen kirkkoherra. »Kiittämättömyys on maailman palkka!»

»Niin, kiittämättömyys on maailman palkka, tällaisen palkan minä sain kaikista vaivoistani. Jollette maksa, niin minä menen vaikka lakiin ja myytän pakkohuutokaupalla koko höskänne.»

Nyt loppui papin maltti, hän osoitti sormellaan ovea ja sanoi: »Nosta likainen koira vedestä, niin se pudistaa lokaa kasvoilleni. Pekka, viimeisen kerran sinä nyt kävit talossani. Mene!»

»Minä menen. Tuossa on luuta lahjaksi tyhjästä talosta, laaskaa sillä ensin oman huoneenne kynnys!»

Vaimo talutti Pekan puoliväkisin porstuaan. Siellä Pekka mutisi:

»Niin, niin, kiittämättömyys on maailman palkka!»

Kirkkoherra pudisti päätään, kulki keittiöstä työhuoneeseensa ja huokasi: »Minä en ymmärrä tätä kaikkea, kenessä on syy? Niin, niin», huokasi hän, »kiittämättömyys on maailman palkka.»

VANHANKARTANON TARINA

Hillevi rouvan luonteen hieno hiljaisuus oli vihkinyt koko Vanhankartanon elämän herkälle hiljaisuudelle, joka uinaili ullakolla ja hämärissä huoneissa. Kartanon vanha herra oli jo aikoja sitten kuollut. Kuoleman korkea vieras oli poistuessaan laamanni-vainajan työhuoneesta jättänyt umpean, unisen hengen kaikkialle. Työhuone oli entisellään, huonekalut ja sänky. Ja pääpatjassa, johon nojaten laamanni oli iäksi ummistanut silmänsä, oli vielä pään muodostama lovi. Mihinkään ei saanut koskea, se oli Hillevi rouvan hiljainen käsky. Mustetolppo ja kynäkin pöydällä oli vielä samalla paikalla, kuin mihin koukistunut käsi oli sen jättänyt ilmaistuaan viimeisen vaikean tahtonsa. Kummallisen jälkisäädöksen mukaan saisi Hillevi rouva omistaa kartanon, niin kauan kuin hän siinä asuisi.

Ja Hillevi rouva oli uskollisesti täyttänyt mies vainajansa tahdon ja määräyksen.

Hän istui nyt sinisessä huoneessa kartanon puistonpuoleisessa päässä surupukuisena ja katseli ilta-auringon kultaamasta ikkunasta etäisyyteen. Vanhat, surupukuiset naakat puiston puissa istuivat katsellen Hillevin huoneeseen ja haastelivat hiljaa keskenään. Ne lentelivät sitten mustana parvena yli koivulehtokujan, joka johti maantielle. Maantien yli suuntasivat ne salaperäisen lentonsa männikkömäen lappeella lepäävän kellertävän Sarkun kartanon poppeleihin. Sieltä ne katselivat, miten Kuuno herra, Hillevi rouvan sisarentyttären mies, hautoili harmaita ja huonoja ajatuksia. Naakat tulivat ikäänkuin härnäämään Kuuno herran rikollisia suunnitelmia.

»Naa, naa, sinä mietit taas sitä jälkisäädöstä», oli Kuuno kuulevinaan.

»Minä mietin tilani parantamista. Minun ja Vanhankartanon maat työntävät toisiaan, ne pitäisi yhdistää.»

»Sinä mietit, miten saisit enemmän peluurahoja. Kaupunkiin ajelit ja pelasit pois ulkotalosi. Naa, naa!»

»Minä mietin sitä, mikä minulle kerran kuuluu. Hillevi rouvan vouti on veltto ja kartano rappeutuu. Minä ostan uudet koneet, raivaan uudet maat. Minä tahdon laajentaa sukuni tilan suureksi.»

»Naa, naa», nauskivat taas naakat. »Sinä mietit, miten saisit Vanhankartanon käsiisi jo Hillevi rouvan eläessä. Sitä sinä mieletön mietit, kurja Kuuno, kurja Kuuno!»

»Kurjat linnut, häiritsevät työtäni!» ärjyi Kuuno herra, kulki taas kaapille ja kaatoi tulista Marsalaviiniä pitkään pikariin.

»Naa, naa, olit kunnon Kuuno, kunnon Kuuno! Nyt sinä mietit Hillevin kuolemaa!»

»En mieti kuolemaa, vaan...»

»Naa, naa, vaan mitä...?»

»Miten minä saisin Hillevi rouvan muuttamaan syntymäsotilaspuustelliin tuonne joen rannalle.»

»Sinä ajat pois Hillevi rouvan», nakuttivat taas naakat.

»En aja, mutta mustat muistot, laamanni vainajan kummittelut tekevät Hillevin sairaaksi. Hän miettii vain hautajaisia ja tuonpuolista pimeyttä... Lääkäri on sanonut...»

»Lääkäri, hahhaa», nauroivat naakat, »sinä itse olet sen keksinyt, kurja Kuuno, kurja Kuuno!»

»Huis linnut!» sähähti Kuuno herra, avasi ikkunan ja karkoitti naakat. Nauraen lensivät ne taas Vanhankartanon vanhoihin vaahteriin ja alkoivat keskustella ihmiskohtaloista ja koettelemuksista, mutta ne vaikenivat nähdessään, että Hillevi vaipui valkean unen valtaan.

Ja hieno Hillevi rouva näki puoli-unta. Hänen miehensä istui taas työhuoneessaan ja kirjoitteli...

»Missä sinä olet ollut niin kauan?» kysyi Hillevi.

»Kaukana vieraalla maalla, ihanassa maassa, missä kesä iäti kentillä kukkii, missä suloiset sielut kaipaavat iäti rakkaittemme rauhallisiin koteihin. Minä tulen tänne kuin salaa silloin, kun sinun sielusi minua halajaa, mutta kauan en voi viipyä...»

»Kartanossa ei kukaan tiedä sinun tulostasi.»

»Mutta Kuuno ajattelee minusta mustia ajatuksia, hän voi tulla tänne, hän karkoittaa minut kuin sinutkin», puhui taas ääni.

»Kuuno on niin hyvä minulle», kuiskasi Hillevi unissaan.

»Hän on hyvä vain pettääkseen sinut», huokasi henki. »Etkö näe hänen alhaista ahneuttaan?»

»Minä näen vain hänen hyvyytensä», huokasi Hillevi.

»Kerran sinun silmäsi aukenevat», varoitti henki. »Silloin näen sinut ja yhdyn sinun sielusi iäisyyteen», kuiskasi Hillevi.

Samassa Hillevi heräsi. Tuuli ravisteli ullakkoa, kuului kolinaa ylähuoneesta, ikäänkuin joku olisi siellä kävellyt. Puiston ovi rämähti selkoselälleen, ikäänkuin joku olisi sen kiireissään riuhtaissut auki. Ja naakat pelästyivät, ikäänkuin joku tuntematon olisi häirinnyt heidän untaan.

Hillevi hätkähti. Kummitteliko taasen yliskamarissa vai kummittelivatko hänen aivo-aaveensa? Hän hieroi hienonkaarevaa, kermankelmeätä nenäänsä. Hillevi kuunteli kuultavan kullankellertävillä kasvoillaan. Hillevi rouva vainusi vierasta, hän tunsi jo kaukaa vaistomaisesti vieraan tulon.

»Tulee vieraita», ajatteli hän ja katseli riutuvaan iltapäivähämärään.

Sarkun kartanossa sammui Kuunon huoneen lamppu.

»Kuuno lähtee matkalle, Kuuno kääntyy tänne. Kuule, kuinka vaunut vierivät yli jokisillan, ylös mäkeä, ohi riihirakennusten, ali vanhan lehtokujan.»

Hillevi rouva ajeli edellä ajatuksissaan vaunuissa. Vaunut ajoivat pitkin kartanon pihamaan ympyriäistä kehää, jonka keskellä vihreä lasipallo kiilsi kuin tarhapöllö. Vaunut seisahtuivat portaitten eteen.

Sudennahkalakki päässä astui punarosonaamainen, kookas, komea mies siniseen huoneeseen ja Hillevi rouva nousi kulkien häntä vastaan.

»Hyvä, että tulit, Kuuno! Etkö sinä nähnyt ketään vastaantulijaa jokisillalla... laamannia? Oh, minä niin pelkäsin, nyt en enään pelkää...»

»Täti kulta, sinä näet vain uninäkyjä, en nähnyt sillalta saukkoakaan.»

»Sitten hän on vielä huoneessaan, etkö kuule, kuinka keinutuoli liikkuu»?

»Ehkä akkuna on auki, tuuli kiikkua liikuttaa.»

»Mutta hän on talossa, hänen henkensä on huoneen hajussa, käden koskettamissa kaluissa, kartanossa kaikkialla.»

»Täti, jos on henkiä, niin niitä ei ainakaan näe.»

»Kuuno, laamannin kuoleman jälkeen tunsin, kuinka hän herätti minut, ja usein sen jälkeen olen tuntenut hänen läheisyytensä. Sanotaan, että vainajat lähestyvät meitä, kun me ajattelemme heitä, mutta lähtevät, kun emme näe emmekä ymmärrä heidän henkipuhettaan.»

»Olet, täti, taas lukenut salatieteitä, ja Poen runoelmat kauhunäyillään tekevät vain suloisen, sairaan pääsi vielä sairaammaksi. Kas niin, nyt minä nostan tämän kauhun runoilijakuninkaan kauniisti hyllylle, eikä täällä enään kummittele.»

Näin sanoen asetti Kuuno runokirjan kirjakaappiin.

»Niin, nyt minä olen tyyni, Kuuno, kun sinä olet täällä. Kävisit useammin, mutta sinä matkustat niin usein kaupunkiin.»

»Sinun pitäisi ajatella jotain muuta, täti» sanoi Kuuno todella säälien Hilleviä, sillä hän saattoi toisinaan olla hellä katumapäällä ollessaan, kaupunkijuominkien jälkeen. — »Jospa muuttaisinkin tänne.»

»Niin, Kuuno, muutakin.»

»Mutta Sarkku, miten sen käy? Täti, sinua vaivaavat vain muistot laamannista, jotka herättävät sinussa sairaita suruja. Muuttaisit joksikin aikaa syntymäpuustelliisi, lääkärikin on niin neuvonut.»

»Lääkäri, lääkäri ei voi minulle mitään, minun sieluni on sairas.»

Kuuno soitti pöytäkelloa ja huoneeseen tuli vanha Mari.

»Mari hoitaa nyt hellästi laamannin rouvaa. Lähden kaupunkiin, samalla pyydän tätiä kirjoittamaan tämän velkapaperin alle.»

»Kuuno kulta, kirjoitan vielä tämän kerran, mutta tästä lähin saat paremmin hoitaa kartanosi asioita.»

Kuuno puri hammasta ja rikinkellanvihreä silmä välähti. Kuuno herrassa heräsi taas paha, pinnallinen luonne. Hän muisti velkamiehensä. Hän sävähti, hillitsi itsensä, kumartaen suuteli hän tätiä otsalle ja poistui.

Mutta niin pian kun Hillevi oli poissa hänen näkyvistään, saivat ahneuden ja peliraivon hurjat henget vallan hänen sielussaan. Eteisestä näki hän pihalyhdyn valossa komean navetan, aittarivit, myllyn. Myllyn takana kuu kumotti. Pihakoira haukkui kuuta. Myllyhaan takana kohosivat Kyöpelinvuorta kohden suunnattomat, koskemattomat metsät. Mikä mieletön ajatus! Mikä suunnaton rikkaus! Hänen täytyi saada Hillevi rouva pois kartanosta hinnalla millä hyvänsä! Hätäkös oli Hillevi rouvan asua puustellissaan! Ja äkkinäisen päähänpiston valtaamana hän sieppasi porstuan naulakosta laamannin ketunnahkaturkin ja majavannahkalakin ja syöksähti tiehensä illan pimeään.

Kauan valvoi Hillevi rouva ja ajatteli Kuunon kehoitusta. Muuttaisiko hän pois rakkaasta kartanosta, jossa hän kukkeana neitona ja valoisana vaimona oli elänyt elämänsä suurimmat ja salaperäisimmät hetket. Mari lohdutti häntä. Hän nukahti, kun Sarkun kartanossa sammui tuli.

Mutta Kuuno kuuli kartanosta lähtiessään Vanhankartanon naakkojen nauravan:

»Kuuno konna, Kuuno konna!»

Hän läimäytti piiskalla orhia ja ajeli puiston ohi kaupunkiin vievälle tielle.

* * *

Hillevi palasi haudalta, jonka hän rakkauden runsaalla raukeudella oli koristanut syksyn viimeisillä valmuilla. Haudan varjot seurasivat hänen varjoansa ja yhtyivät kartanon varjoihin. Hillevi toi huoneeseen mullan ja kellastumisen tuoksun ja varjot viihtyivät hyvin hämärissä huoneissa ja surullisissa soppiloissa. Maahiset, mannun henget, etsivät aina tuollaisia kuolleilta näyttäviä vanhoja kartanoita, joiden sokeat ikkunat ikävöivät illan väräjäviä varjoja.

Ja Hillevi rouva istui surupukuisena laamannin kuolinpäivänä korkeassa perhetuolissa ja seurusteli vierasvakaisten varjojen kanssa. Sillä Hillevi oli mielestään joutunut jollekin väärälle taivaankappaleelle, hänen säteilevä sielunsa oli kotoisin jostakin puhtaasta ja paremmasta maailmasta. Tämä typerä, pöyhkeilevä ja puutteellinen maan maailma ei ymmärtänyt hänen sielunsa mittaamattomia maailmanääriä, niinkuin ei hänen kirkas korkeutensa käsittänyt tätä pientä ja matalaa maailmaa. Hillevi rouvan henki harhaili vielä haudalla, johon hän oli teettänyt torven, jonka kautta hän puheli laamanni-vainajalle. Tällaisten haudantakaisten taivallusten jälkeen oli hän tavallisesti herkempi hätkähtämään pienimmästä nurkan naksauksesta tai vanhojen huonekalujen natinasta, jotka aina ikäänkuin huokailevat itseksensä.

Hillevi tuijotti suurin, sielukkain silmin hienonkalpeine kasvoineen yli tummuvan illan, kellertävien ketojen yli, Sarkun kulmahuoneen saatanallista valoa.

Mutta mitä teki Kuuno herra? Kaunis ja komea Kuuno seisoi Sarkun suuressa, valkoisessa kulmasalissa ison, kattoon ulottuvan, Kustavi-kuninkaanaikuisen, kullalla ja valkealla kehystetyn, siron seinäpeilin edessä. Kuuno herra oli usein ottanut osaa kartanokeikarien ja aatelisarmojen paimennäytelmiin ja paastopeleihin. Nyt hän pelasi vaarallista peliä, mikä voisi päättyä kuolemalla tai voitolla. Peilipöydällä oli laamannivainajan valokuva, jota hän tavan takaa tarkasteli asettaessaan päähänsä lettipäisen, valkean puuteritukan. Hän maalasi poskipäänsä hiukan bordeaux-viinin värisiksi, kiinnitti mastiksella pulisongit ja asetti nenälleen kultasankaiset nenälasit. Sitten hän etääntyi peilistä ja naurahti omalle kuvalleen. Hän oli itse ilmetty laamanni! Tai hänen toinen huonompi minänsä, jonka eleitä ja ääntä hän matki! Tekikö hän näin väärin Hillevi rouvalle ja laamannin muistolle? Mitä vielä! Tämähän oli vain iloista, pientä pilaa, jolle juomaveikot makeasti nauraisivat. Näin hän parantaisi Hillevin sairaalloisista mielialoista, joihin häntä vaivuttivat tutut esineet, vanhat muistot ja kartanon kolkkous, johon Hillevi kummitushetkinä kutsui henkiä ja haltioita. Tämä näytelmä päättyisi samppanjakemuilla ja potpurrikarkeloilla. Ja Kuuno astuisi ylimpänä isäntänä Vanhaankartanoon, kuin karvevaalikuningas viininlehvä otsalla ottamaan perintönsä. Entä Hillevi rouva? Saisi rauhan uudessa ympäristössä, vanhassa puustellissa, joissa eivät kirotut naakat kirkuneet omanvoitonpyynnistä, kavalista keinoista, saastaisista salajuonista. Niin päättyisi kaikki kaikkien hyväksi, murhenäytelmä päättyisi syntien ja syiden sovinnolla. Ja esirippu laskeutuisi.

Niin mietti Kuuno, kulki porstuaan, pani päähänsä majavannahkalakin, kääriytyi laamannin ketunnahkaturkkiin. Otti komerosta salalyhdyn ja hiipi kuin varas hämärähenkiseen ilta-yöhön.

Mutta samaan aikaan, kerrotaan, istui Hillevi sinisessä huoneessaan kutsuen henkiä hämyhetkien viettoon ja kuiskasi kauan kaivatulleen, kauan kadotetulleen:

»Tule, sinä henki minun hengestäni, näkymätön näkijäni ja näyttäydy minulle! Suo minun havaita sielusi hahmo, etten kalvavaan kaipaukseeni kuolisi! Minä kutsun sinua, Siivert, sinä kaksoissieluni!»

Hän kuunteli. — Sade rummutteli kartanon ruutuja ja ullakolla ulisi tuuli. Sateen sihinästä oli hän eroittavinaan askeleita puutarhasta. Siellä taittui sireenin oksa ihan ikkunan alla. Hillevi säpsähti oman kutsunsa kuiskeita. Hän kuuli kolinaa puutarhakuistilta. Kun hän kääntyi, näki hän pitkän varjon ulkona. Laamanni-vainaja seisoi hetken ilmi-elävänä terassilla ja samassa hänen hahmonsa haihtui hämäryyteen. Sanomaton, selittämätön ilo täytti Hillevi rouvan ja tumma tyyneys lankesi hänen ylitsensä.—Hän istui korituolissaan liikkumatta katsellen salinovelle, josta hän odotti oudon, kaukaisen ja kaihotun vieraan tulevaksi.

Eteisen ovi aukeni hiljaa, salalyhdyn valossa kulki vieras väärällä avaimella, peittäen valon turkkiinsa hän avasi salin oven ja seisoi kynnyksellä.

Hillevi rouva ei päässyt paikaltaan: hämärän oviaukon autiudesta naulitsi kaamea katse hänen katseensa. Niin katselivat he hetken toisiaan, mikä Hillevistä tuntui pitkältä kuin laamanni-vainajan hautauspäivä. Outo vieras ei virkkanut sanaakaan. Hillevi voitti värisevän, pehmeän pelkonsa, näky oudostutti ja onnellistutti samalla kertaa, sillä oven olennossa oli jotakin vierasta ja samalla tuttua. Vainaja oli kuullut hänen kutsunsa. Vihdoin Hillevi kysyi vapisevalla ja vaivaloisella äänellä:

»Tulitko sinä minua noutamaan?»

Vieras ravisti päätään.

»Mitä tahdot? Tahdotko testamenttisi?»

Vieras kohautti olkapäitään.

»Sano tahtosi, sen täytän, kuten jälkisäädöksesikin.»

»Muuta pois kartanosta», sanoi outo kolealla äänellä ja katosi aukon pimeyteen.

Hillevi kiljahti ja vaipui tiedottomana lattialle. Toden- ja tarunsekainen oli vieraan äänen voimalla iskenyt hänet maahan kuin ukkosen vaaru.

Mari saapui siunaten huoneeseen ja nosti pyörtyneen rouvan lattialta.

* * *

Viikon ajan houraili Hillevi rouva salaperäisestä vieraasta. Vakuuttamalla hän vakuutti nähneensä laamanni-vainajan, mutta kukaan ei uskonut häntä. Mari lohdutteli häntä ja lääkäri kävi häntä katsomassa. Hillevin korvissa kaikuivat vielä sanat salaiset: Muuta pois kartanosta! Ne eivät antaneet hänelle hetkenkään rauhaa. Hän tahtoi muuttaa pois kartanosta pieneen puustelliinsa, ja lääkärikin suostui siihen, koska hän arveli vaihtelun vaikuttavan parantavasti Hillevi rouvan hiushienon herkkiin hermoihin. Hän toipui ja tyyntyi. Ja kummallinen kohtalo ajoi asian niin, että toipilas istui puustellin pienessä kamarissa räiskyvän takkavalkean ääressä. Mutta Vanhaankartanoon oli tullut Kuuno herra. Asianajajilla ja käräjänkäynneillä vahvistutti hän oikeutensa Vanhaankartanoon, josta Hillevi rouva oli omasta tahdostaan muuttanut, siirtäen siten omat oikeutensa Kuuno herralle, lähimmälle perijälleen. Juomapidoilla, joihin hän oli kutsunut pitäjän kaikki huikentelevat herrat, hän vastaanotti isännyytensä. Mutta kova onni kohtasi häntä heti ensi viikkona. Vaunuhevonen, joka kerran oli saattanut laamanni-vainajan hänen viime matkalleen, potkaisi häntä tallissa, kun hän sitä piiskalla kuritti. Ja nyt sai Kuuno herra vuorostaan olla vuoteen omana. Siinä levätessään ehti hän nyt miettiä kaikkia kummitusjuttuja laamannista, joita juomaveikot olivat veistelleet. Jamaikka-pullo oli aina hänen yöpöydällään, humalan horrostilassa hän oli kuulevinaan kolinaa laamannin työhuoneesta yläkerrasta. Hän naurahti ensin niille harhaluuloilleen. Huonekalut alkoivat huokailla hänelle kuten Hillevi rouvalle, ja hän saattoi parkaisten kohota istualleen puiston oven rämähtäessä auki tuulen tuivertaessa. Ja silloin kuuli hän naakkojen naurun: »kurja Kuuno, kurja Kuuno», otti pistoolin pöydältä ja ampui niitä läpi ikkunan, että lasit säpäleinä särkyivät lattialle. Sitä hullummin huusivat vain naakat. Vähitellen vaipui hän yksinäisyyden avuttomaan, aavemaiseen maailmaan, josta vain humalan hurjuus hänet hetkeksi vapautti herpaistakseen hänen hermojaan kuulemaan ääniä ja omantuntonsa kummallisia kuiskutuksia, joita hän ei ennen eroittanut. Ja hän kuuli kummia Hillevi rouvasta, josta vanha Mari toisinaan kävi tarinoimassa. Hillevissä oli, tapahtunut taudin muutos. Hän oli köyhtynyt ja kirkastunut taistellessaan nyt todellisuuden kanssa. Kummitusnäyt olivat karkonneet. Hän askarteli aamusta iltaan, penkoen puutarhassaan, kutoen kotikutosiaan. Hän kulki köyhien mökeissä autellen avuttomia ja sairaita.

Kuuno kuuli kaiken tämän, ja omantunnon tuskat kasvoivat tukehuttaen ilman hänen ympärillään, niin että hänen täytyi syöksyä kaupunkiin haihduttamaan hurjat ajatuksensa. Sellaisilta matkoilta palattuaan hän aina kiersi hautausmaan, jota hän alkoi pelätä. Ja nähdessään rauhallisen tulen tuikkivan pienestä puustellista hän hoputti hevosta.

Kartanossa siirteli hän laamannin huoneen huonekaluja ja pöydällä olevia esineitä, mutta hänen ihmeekseen siirsi joku näkymätön käsi esineet taas entisille paikoille. Hän alkoi surkastua ja henkisesti rappeutua. Hurjistelujen takia kävi hänessä huumaava, ainainen aaltoilu. Öisin hän oli keinuvinaan vuoteessaan ja vaipuvinaan syvälle alas kartanon kellariin. Toisinaan hän tunsi, ikäänkuin joku olisi painanut häntä hartioista taluttaen ovelle karkoittaakseen hänet kartanosta. Sentähden alkoi hän kaihtaa kartanoa ja viipyi viikkomääriä matkoilla. Hetket kartanossa muuttuivat hänelle helvetiksi. Hän pelkäsi lattiapalkkien natinaa ja omia askeleitaan, jotka kajahtivat autiossa talossa. Toisinaan hätkähti hän omaa varjoaan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka laamanni oli kartanossa kävellyt, istunut nahkasohvalla ja syönyt päivällispöydässä. Kaikessa kummitteli laamannin henki, ja kuvittelut hänestä syöpyivät niin hänen sieluunsa, että hän toisinaan pelkäsi älynsä hajanaisen hurjaa hehkua. Kerran yöllä puoli-unesta herättyään hän oli nähnyt laamannin hahmon ihan vuoteensa vierellä. Hahmo haihtui vihdoin kattoon talon yläkertaan. Hän puhdisti kartanon ummehtuneen hengen, hän pelkäsi seinäpaperien haletessa niiden vihreässä värissä piilevää myrkkyä muka, sisusti koko kartanon, mutta mikään ei auttanut. — Hillevi rouvan pyynnöstä hän oli antanut työhuoneen olla rauhassa. Mutta se vaivasi häntä juuri enimmin. Hän ampui kaikki naakat, ja hiljaisuus huusi vain äänekkäämmin. Nyt hän pelkäsi hiljaisuutta ja omaa itseään. Vajaan vuoden kuluessa hän tuhlasi ja mässäili niin, että oli saattaa koko kartanon rappiolle. Niin meni talvi taittaen Kuunon viimeisenkin voiman. Tuli kevät eikä hän nähnyt sitä, hän ei huomannut puiston puhkeavia, keväisiä kerkkiä, hänen henkensä harhaili vain talven yksinäisessä yössä.

Mutta Hillevi rouva askarteli puustellinsa pienessä puutarhassa. Hänen aatoksensa suli aurinkoon ja lintujen liverryksiin. Pääskynen laitteli jo pesäänsä hänen rauhallisen räystäänsä alle. Hänen ylitsensä lankesi lauhkea lepo, vaikka häntä syvästi suretti, että Kuuno oli karkoittanut kaikki hyvät henget vanhasta, kauniista sukukartanosta.

* * *

Hillevi oli tullut pyhältä hautahetkeltään. Hän oli lakannut puhelemasta vainajan kanssa, sillä hän tiesi nyt, etteivät vainajat vaadi, että heitä herkeämättä surtaisiin. Kuten aviopuolisot vanhemmiten harvemmin haastavat toisilleen huoliaan, tuntevat toistensa tahdon jo eleistä ja enteistä, käyvät vihdoin viisaudessa toistensa näköisiksi, oli Hillevi vuosien vieriessä vain henkevöitynyt. Ja hän oli samalla oppinut elämän yksinkertaisen viisauden ympäristönsä ujossa ymmärtämyksessä. Hänen tuonentakaisia haltioitumishetkiänsä olivat nyt vain laamanni-vainajan lähtöpäivä. Tällaisena päivänä katseli hän nyt kevään korkeassa kirkkaudessa taimitarhaansa. Hän kuuli ylhäältä suloisen siipien suhinan. Korkeudessa kulki kurkien komea kuningasretki. Äänet loittonivat teräskirkkaina yli lakeuden kohden Kyöpelinvuorta. Mutta yksi ääni eksyi edeltäjistään, sairas, siipirikko kurki liihätteli levottomana, pudoten Hillevin eteen. Hän otti sen hellästi hoivaansa ja alkoi parannella sen vioittunutta siipeä. Se näkyi heti viihtyvän, ja pääskyparilla oli siitä sanaton ilonsa. Se käyskenteli pitkin pihamaata ja pääskyset livertelivät liipaisten toisinaan sen ylitse, kerran istahtaen sen selkäänkin. Sen siipi parani pian ja se kohosi korkeuteen yli hautausmaan. Ja kevättähdet lensivät sen eitse, kun se jäähyväislaulua laulaen katosi kuin kaunis ajatus avaruuteen.

Ilta oli viileän vieno ja tyyni. Hillevi seisoi ikkunan ääressä ja katseli tähtiä. Kuu kulki kuin suuri niittomies tähtitarhaa, leikaten lentoon tähtiä, jotka sinkoilivat kuin tulisiemenet yli Vanhankartanon. Silloin ilmaa viilsi vihlova ääni Vanhankartanon yläkerran ikkunasta. Naisen hihkaiseva huuto kuului laamannin työhuoneesta. Sitten alkoi vanha spinetti särkyneesti soida, sitten sitä säestivät klarinetit ja viulut. Sillä Kuuno herra oli kaupungista tuonut soittajia soittamaan pois hänen hurjia näkyjään. Kuuno herra oli käskenyt sinne myös mustalaistyttöjä soihtujen valossa alastomina puutarhassa tanssimaan. Ne ne nyt kirkuivat keväisessä kiimassa Kuunon juomaveikkojen hohottaessa.

Kuuno itse istui kuin uhalla laamannin keinutuolissa. Toisinaan ponnahti hän pystyyn matkien laamannin eleitä. Nyt hän maalasi poskeaan, nyt hän veti ketunturkit ylleen, hiipi hämärässä, seisoi Hillevi rouvan edessä ja — — Hän kuvaili kohtausta, jota kaikki nauroivat. Mutta tätä tehdessään hän oli koko ajan tietoinen siitä, että hän rikkoi jotakin pyhää ja korkeaa — itsessäänkin. Hän suuttui itselleen, hoputti soittajia ja pieksi tyttöjä. Raivo sai hänessä yhä helvetillisemmän, vaahtosuisen voiman. Silloin hän huomasi laamannin kuvan seinällä ja sen silmät seurasivat ilmi-elävinä kaikkia hänen liikkeitään. Hän syöksähti kuvan kimppuun lävistäen puukollaan sen silmät puhki. Sitten hän kävi jäykän mykäksi ja tuijotti rikkinäiseen kuvaan.

Samassa kuului kirkaisu pienestä puustellistakin. Hillevi peitti kasvonsa käsillään torjuen kamalaa sisäistä näkyään. Sitten suoristui hän ylevän käskeväksi. Otti viittansa ja alkoi hiljaa kuin unissakävijä astella kohti Vanhaakartanoa.

Kuuno herra heräsi tuijotuksesta siihen, ettei kukaan nauranut hänen hullutuksilleen. Hillevi rouva oli surupukuisena astunut kartanon pääovesta yläkertaan, ja kaikki väistyivät kahden puolen hänen tieltään hänen taakseen yön pimeyteen. Kirkuen juoksivat naiset ullakolle ja herrat heittäytyivät vaunuihinsa. Hiljaa kuin aave astui nyt Hillevi Kuunon eteen. Kuuno asetti käden silmilleen kuin näkyä pelästyen. Läpitunkevina tuijottivat Hillevin hyytävät silmät. Kuin korkeimman kohtalon kova käsi iski Kuunon olkaan, hän lysähti polvilleen.

Sanaa sanomatta osoitti Hillevi sormellaan ovea. Pää kumarassa Kuuno otti aran askeleen, hänen hartiansa vavahtivat, hän kätki kasvonsa ja kulki hitaasti alas rappusia. Hän kulki yhä alaspäin, yhä alaspäin, ikäänkuin sillä alenemisella ei olisi mitään loppua ollut, ikäänkuin portaat olisivat johtaneet maan alle. Pihalla potkaisi hän tuntematonta mustaa koiraa.

* * *

Syystähdet kimmelsivät ja ympäröivät koko Vanhankartanon tulimerellään, johon se kummullaan kohosi avaruuteen antautuen. Vanhankartanon katto uneksi vuosisataista untaan ja sen pääty katsoi itään kuin ilmestykseen.

Hillevi rouva istui avatun ikkunan luona. Vanha Mari kertoi palavan takkavalkean ääressä vanhasta laamannista. Hän kertoi myös kujeistaan siirtäessään laamannivainajan työpöydän esineet entiselleen. Ja Hillevi hymyili hetken, mutta sitten hän vaikeni muistellessaan Kuunoa, joka oli hiljattain kuollut. Pappilanmatkalta palattuaan hän oli pudonnut metsästyskääseistään ja jäänyt jäykkänä tuijottamaan avaruuden ikuista arvoitusta. Ehkä hän papin luona oli saanut rauhan raskaalle mielelleen, sillä viime aikoina oli hän käynyt vakavaksi ja harvapuheiseksi. Ja laamannin haudalla oli hänen nähty harhailevan, jonne hän oli laskenut sovitukseksi koko suuren, synkän surunsa. — Hillevi huokasi ja katsoi taivaalle. Sieltä kuului kuin hankojen havinaa uinuvalta ulapalta, kurjet tekivät lähtöään. Mutta alhaalla puustellin pienessä puutarhassa valitti pieni pääskynen, joka oli lentänyt puhelinlankaan satuttaen siipensä. Se vikisi ja valitti, sillä se oli jäänyt pois parvestaan. Muut olivat jo päivällä kenenkään huomaamatta lähteneet pitkälle muuttomatkalleen. Mutta kurkiauran sivulla erottautui suuri siiven varjo vasten valossa vavahtavaa ja väreilevää tähtitaivasta. Korkea kurki liihätteli alas pienen puustellin pihalle, laskeutui maahan. Ja pieni pääskynen nousi sen selkään. Sitten kohosivat ne molemmat ja lensivät yli Vanhankartanon huokailevan harjan.

Ja Hillevi rouva vaipui mietteisiinsä. Ehkä tämä kurki oli sama, jonka hän oli parantanut, ehkä se nyt vuorostaan tahtoi tehdä pienen palveluksen pienelle, sairaalle pääskyselle.

Ja Hillevi rouva tunsi, miten suuri, siunattu rauha laskeutui hänen sieluunsa. Näin eheänä kaartuisi elämän ilta, kunnes kerran mustat vaunuhevoset veisivät hänet viime vaellukselta sukuholviin rakkaan laamanni-vainajan viereen. Joku korkeampi, käsittämätön voima nostaisi hänen sairaan sielunsa läpi lentävien tähtien liitääksensä ikuisen voiman varassa kohti ainaista aurinkoa ja ikuista iloa.

Hillevi rouva katsoi kirkastunein kasvoin kohti kaukaista korkeutta. Sitten sulki hän ikkunan. Tuli oli takassa sammunut. Vanha Mari nukkui jakkaralla.