Varjo varjojen joukossa.

David Muir avasi oven, joka johti käytävään johtajan huoneesta, ja meni Laupiaan samarialaisen suojakodissa ruokasalia ympäröivälle lehterille. Muuan kattoa kannattavista pilareista kätki hänet alhaallaolevain katseilta; hetken, pari seisoi hän hiljaa katsellen kirjavaa kuvaa, joka alati muutti muotoaan lattialla hänen allaan.

Siellä näkyi kirjavampi, väririkkaampi ja levottomampi kuva, kuin mitä nämä seinät koskaan olivat katselleet David Muirin oli vaikeata käsittää, että hänen aivoissaan oli kudottu tämän loistavan vaipan kuteet ja loimet.

Kuukausia sitten oli muuan nainen kuollut jotta mies jäisi eloon, ja tämä päivä näki naisen uhrin ensimäisen hedelmän — näki avattavan Laupiaan samarialaisen suojakodissa uuden sivurakennuksen, joka rauhan ja huolellisen hoidon kautta huojentaisi ihmiselämän viimeisiä tunteja.

Mutta hän, joka oli tämän aikaansaanut, tunsi katkeruuden tulevan hiipien, seisoessaan siinä ja katsellessaan alhaalla hyörivää iloista joukkoa.

"Varjo varjojen joukossa! Jumalani! Tämä taakka tuntuu niin raskaalta joskus", mutisi hän. "Elää, kärsiä ja tehdä työtä, eikä kumminkaan juurtua minnekään koko avarassa maailmassa..."

Joku häiritsi häntä ajatuksissaan, tullen lehterille ja nykäisten häntä olkapäähän.

"Sinua tarvitaan alhaalla — miksi hiivit tänne?" Se oli Raymond Johnsonin iloinen ääni ja terve nauru.

"Siksi ettei minulla ole rohkeutta mennä alas tuon remuavan joukon luo", sanoi Muir kääntymättä.

"Pelkäätkö, Muir? Oh, sitä en usko! Mutta totta on, että johtaja käski minut hakemaan sinua."

Molemmat miehet läksivät yhdessä. Varjo varjojen joukossa — mitä tarvitsi hänen pelätä, ajatteli Muir katkerasti. Mikä saattoi hänet niin synkäksi ja alakuloiseksi? Ajatteliko hän lämpimiä, valkosia käsiä, jotka olivat puristaneet hänen kättään, kirkkaitten silmien ihailevaa katsetta, jota ei mikään suru ollut himmentänyt, helisevien äänten sointua, joka oli tehnyt yhden päivän sankarin mielipuolisuuteen vivahtavassa mielentilassa tekonsa tehneestä miehestä? Tahi pelkäsikö hän äkkiä näkevänsä tuttujen kasvojen häämöttävän hänen ja menneisyyden välille laskettua esirippua vastaan?

Menneisyys! Tehdessään tietä väkijoukon läpi valtasi hänet tukahuttava koti-ikävän tunne, ja hän ymmärsi, mitä hän oli pelännyt — tätä hienojen, sivistyneitten äänten sekotusta, kauniitten, hienojen naisten tukahutettua naurua, pitsien tuoksua ja silkin kahinaa, joka oli ollut Hartley Lathomin elämän taustana Greyminsterissä — kaikkea sitä, minkä David Muir oli melkein unohtanut viimeisten viikkojen työssä.

Varjo varjojen joukossa! Mies ilman elämän kiinnekohtaa — ilman personallisuutta. Mitä oli hänellä yhteistä tämän joukon kanssa, joka tunnissa hajoaa ja unohtaa ohimenevän harrastuksensa hyväntekeväisyyslaitoksen työskentelyyn, mikä oli hiukan tavatonta laatua!

Hänen mieleensä johtui Marion Cross, nainen, jonka elämä oli muodostunut niin ihmeellisesti hänen oman elämänsä kaltaiseksi, ja jonka hän nykyään tapasi miltei joka päivä — hän, joka oli vannonut paljastavansa ja tuhoavansa sulhasensa murhaajan. Missä oli hän tänään? Muir oli odottanut näkevänsä hänet joukossa, olihan hän luvannut tulla.

Kun hän näyttäytyi salissa, kohtasi johtaja hänen katseensa ja nyökkäsi häntä tulemaan. Hän nyökkäsi vastaan ja koetti tunkeutua väkijoukon lävitse. Isä Brampton puhui erään pitkän, vanhemmanpuoleisen miehen kanssa, jonka kumara vartalo tuntui tutulta. Muir ojentautui suoraksi nähdäkseen vilauksen vieraan kasvoja — ja silloin näki hän huoneessa näyn, joka pani veren syöksymään hänen sydämeensä ja pyörrytti hänen päätänsä. Oman vaimonsa!

Margot! Ei, se ei voinut olla hän, hän oli luonnollisesti erehtynyt. Hänen hermonsa varmaan tekivät hänelle kepposen. Olihan se mahdotonta, aivan mielettömän mahdotonta, että Margot voisi olla täällä ja puhella Marion Crossin, Robert Fenwickin morsiamen, kanssa!

Hän nojautui pitkää tammipöytää vastaan ja tarttui niin kovasti sen syrjään, että reuna leikkasi hänen kättään, taistellen kaikin voimin hänet vallannutta pelon pyörryttävää tunnetta vastaan.

Hän näki salin toisella puolella olevan naisen nostavan silmänsä ja, kuten hänestä tuntui, katsovan häntä suoraan kasvoihin. Ja nyt tiesi hän, että se oli Margot, ja muutamaan hetkeen ei hän muistanut mitään muuta mailmassa kuin Margotin suloiset kasvot.

Mutta sitä kesti vain hetken. Seuraavassa tuokiossa hän jo huomasi vaaran. Jos Margot näkisi hänet, tuntisi hän hänet heti, huolimatta parrasta, jonka hän oli antanut kasvaa peittääkseen rumentavan arven. Mutta Margot ei saanut tuntea häntä, yhtävähän oman itsensä tähden kuin hänen. Raymond Johnson tuli häntä vastaan, ja Muir tarttui hermostuneesti hänen käsivarteensa.

"Johnson", sanoi hän, "auta minua pääsemään huomaamatta täältä. Tule heti kanssani!"

Ja hetken perästä oli hän menossa galleriaan — ja hän tiesi melkein hipaisseensa naista, jonka näkeminen oli pannut hänen verensä liikkeeseen. Hän oli kuullut Marion Crossin huudahduksen:

"Oi, siinä on mr Muir!" sanoi hän. "Näittekö hänet, mrs Lathom? Pitkä, hoikka, lyhytpartainen mies. Luulen, että hän näyttäisi hauskemmalta ilman partaa, mutta hän on antanut sen kasvaa peittämään arpea, jonka hän sai pelastaessaan pikku tytön tulipalosta, muistattehan. Kansa puhui siitä — se teki hänet huomatuksi, tuo leveä, punainen arpi — eikä hän halunnut, että kansa siitä lörpötteli. Eikö ole ihmeellistä, että, niin pian kuin ihminen on jonkunarvoinen, pitää hän niin vähän itsestään?"

Margot hymyili. Muir, joka nyt seisoi ylhäällä galleriassa, katseli katkeralla ihastuksella hänen hymyään. Epävarmuus, suru ja omantunnontuskat olivat jättäneet hieman jälkiä hänen ulkonäköönsä. Siinä olivat samat suloiset, rakastettavat kasvot kuin ennenkin; Muirin mielestä näytti hän ehkä vielä nuoremmalta.

Ja hän muisti sen kivettynyttä kauhua kuvastavan katseen, jonka Margot loi häneen, silloinkun hän nimettömänä läksi uuteen mailmaan, ja ihmetteli, oliko Margot ehkä onnellisempi ilman häntä? Luuliko Margot todellakin, että hän oli kuollut, kuten hän oli aikonut Margotille uskotella, ja oliko tämä onnellisempi näin?

"Missä on mr Muir?" kysyi Marion Cross tarttuen Raymond Johnsonin käsivarteen, kun tämä juuri meni ohitse. "Miks'ei hän juuri tänään ole täällä — sinä päivänä, jota varten hän on työskennellyt ja jota hän niin kovasti on ikävöinyt!"

"Pelkään, että hän on aivan liiaksi rasittunut, miss Cross", vastasi veli Raymond. "Hän on tehnyt työtä liian ankarasti ja ottanut aivan liian paljon asioita sydämelleen."

"Ankaralla työllä ja innostuksella te teitte ihmeitä Lontoossa", sanoi Margot. "Tuskin uskoin kaikkea, mitä kuulin suojakodista, ennenkuin tulin tänne."

"Toivon, että edelleenkin epäilisitte monta seikkaa, joita kuulette", nauroi Raymond. "Sillä senjälkeen kuin jouduimme sanomalehdistön hampaisiin, olemme saaneet tietää ihmeellisiä asioita itsestämme! Suositteleminen on aivan uusi kokemus ja onhan se oikein hauskaa! En koskaan ennen ymmärtänyt, kuinka hyödyllistä todellakin on oikein noin rummuttaa."

"Tosiaankin!" Mrs Lathom hymyili taas. "Mikä teidät on saanut vakuutetuksi ilmotusten hyödystä?"

"Lahjotukset!" vastasi hän heti. "Me huomasimme — se tahtoo sanoa, Muir, meidän sihteerimme huomasi, että olemme olleet liian ujoja. Me odotimme, että omenat putoisivat puusta suoraan käsiimme, sen sijaan että olisimme kavunneet ravistamaan puusta. Kenties on oikein sanoa, että me olisimme — unohtaneet, että ihmeiden aika ohi —"

"Oh, eikö mitä!" vastusti Margot. "Tämä — kaikki tämä — on parhaana todistuksena siitä, että vieläkin tapahtuu ihmeitä."

Margotin matala, kaunis ääni värisi, Ja tummat silmät loistivat. Hän oli liikutettu ja ihastunut kaikesta siitä, mitä oli nähnyt ja kuullut Laupiaan samarialaisen veljeskunnasta.

_Coliseumin_ artikkeli oli herättänyt hänessä uteliasta harrastusta. Elämä ei voinut kokonaan olla tekopyhää, kun kerran löytyi sellaisia miehiä kuin Francis Brampton ja hänen apulaisensa David Muir.

Sanomalehtimies, joka oli kirjoittanut Laupiaan samarialaisen suojakodista, ei ollut juuri ajatellut muuta kuin saada kokoon mielenkiintoisen artikkelin, mutta David Muirln historia, sellaisena kuin hän sen oli kuullut Poikayhdistyksen jäseniltä, oli innoittanut hänen kynäänsä hänen tietämättään. Hänen pienessä luonnekuvassaan sihteeristä ja hänen työstään, oli Muir esiintynyt elävänä personallisuutena suojakodin yli muitten häämöttävänä johtajana, niinkuin voima eittämättömästi häämöttää heikkouden yli.

Marion Cross katseli mrs Lathomin punastuvia kasvoja hellin, ihailevin silmäyksin. Hän oli hiukan pelännyt, että Margot tuntisi pettymystä tämän työn suhteen, josta he olivat niin paljon jutelleet. Jonkunlaisessa lapsellisessa innossaan ei Marion ollut lopettanut, ennenkuin hän oli saanut Margot Lathomin mukanaan suojakotiin, kun hän oli Lontoossa. Hän tahtoi, että Margot saisi tavata David Muirin. Kun Marion oli saanut niin erilaisista kaksi ystävää, jotka olivat ojentaneet hänelle auttavan käden, halusi hän saattaa heidät yhteen.

Margot oli hyvin vastenmielisesti matkustanut Lontooseen, ettei tulisi vastustamaan isänsä tahtoa; mutta hänen sydämensä oli Wistholmassa, valkeassa huvilassa meren rannalla — mielikuvituksessaan eli hän rauhaisessa pikku kylässä kallioiden keskellä, missä Dick Jardine odotti.

Hän oli tehnyt vakavan päätöksen elää ainoastaan hänen läheisyydessään — unohtaa menneen. Hän ei tahtonut unohtaa Hartley Lathomia — tyhjyys oli niellyt hänet. Hän ei tahtonut ajatella tulevaisuutta, ja välttämättömyyttä suhtautua siihen, mitä tulevaisuus toisi mukanaan. Rakkaus lauloi lauluaan hänen sydämessään ja sulki kaikki soraäänet sopusointuunsa. Varmaan, sanoi hän itsekseen — vakuutti itselleen — ei voinut olla syntiä tämä rakkaus, joka täytti mailman uudella valolla ja hänet itsensä uudella hellyydellä ja myötätunnolla kaikkea ympärilläolevaa kohtaan.

Juuri Marion Crossin käsi oli avannut tien uuteen elämään. Hän ei voinut torjua tytön kainoa lähestymistä. Se nainen, jolta Hartley Lathom oli ryöstänyt toivon ja rakkauden, vaati todellakin Hartley Lathomin hylätyn vaimon ystävyyttä. Heidän välillään oli luja side. Ei ollut ihme, että Marion oli sanonut David Muirille, ettei kukaan muu nainen ollut ikinä osottanut sellaista hyvyyttä hänelle kuin mrs Lathom.

Paikaltaan galleriassa oli David Muir koko ajan nähnyt Margotin — nähnyt jokaisen vivahduksen hänen ilmeikkäillä kasvoillaan, hänen puhuessaan Raymond Johnsonin kanssa. Hän ei voinut kuulla hänen nauruaan, kun hän katsoi isänsä silmiin veitikkamaisesti hymyillen, minkä hymyn hän vanhastaan hyvin tunsi, mutta se soi hänen korvissaan hänen seistessään siinä yksin.

”Nähdä hänet jälleen — pitää häntä sylissäni — rakkauden oikeudella —.” Turha ikävä, jonka hän oli tuntenut ensi kerran eräänä päivänä kauan aikaa sitten, kevätauringon ensimäisessä loisteessa, palasi nyt takaisin. Mutta nyt oli toivo kuollut hänen sydämessään. Hän tiesi, että, vaikkapa Margot jonkun kohtalon ihmeen kautta ojentaisikin tervehtivän käden hänelle, ei hän koskaan enää uskaltaisi kohdata näitten kirkkaitten silmien katsetta.

Ja huntu, jonka nämä työteliäät viikot olivat kutoneet hänen pelkonsa ympäri, putosi pois, ja hän tunsi pelkäävänsä tunnetuksi tulemista syvällä ja personallisen itsekkäällä kammolla. Ei ainoastaan Margotin tähden, mutta itsensä vuoksi, sillä hän pelkäsi, että häneltä vielä kerran, riistettäisiin ihmisten kunnioitus — lopuksi joutuakseen seisomaan häpeään ja kuoleman kanssa kasvoista kasvoihin.

"Missähän mr Muir on?" kysyi Marion Cross taas. "Toivoisin teidän tapaavan hänet, mrs Lathom. Kenties on hän uudessa sivurakennuksessa — menemmekö sinne?"

"Niin, tahtoisin mielelläni tavata mr Muirin", sanoi Margot, "siksi että hän on teidän ystävänne, ja siksi että hän tavalla, jota koskaan en voi selittää, on ollut minunkin ystäväni — auttanut minua, niinkuin rohkeitten ja voimakkaitten ajatteleminen aina auttaa heikkoja."

Hartley Lathom näki heidän jättävän salin yhdessä, ja sitten hiipi hän, yhä varjona varjojen joukossa, käytävää pitkin omaan huoneeseensa ja sulki ovensa mailmalta.

Alkoi jo tulla myöhä, ja ihmisjoukot vähenivät vähän kerrallaan. Uusi sivurakennus oli jo melkein tyhjä, kun Marion ja Margot Lathom vihdoinkin tulivat sinne. Kesäkuun illan lämpimät säteet virtailivat sisään korkeista holvi-ikkunoista, koskettelivat hellin sormin maalattujen seinien kultia ja värejä ja levittivät loistavasti hehkuvan kimmellyksen Margotin hiuksille.

"Kulkiessani ulkona ja katsellessani näihin ikkunoihin muistuu aina Robert mieleeni", lausui Marion. "Usein tekee mieleni sanoa: mitä tämä kaikki hyödyttää — miksi se tapahtuu — mihin se vie? Mutta silloin muistan mr Muirin sanat: Jos kiusaus lähestyy, antakaa hänen rakkautensa, jalon miehen rakkauden muiston, pelastaa teidät uudestaan, kuten hän pelasti teidät kerran ennen; älkää tehkö hänen työtään tyhjäksi!"

Jalon miehen rakkaus! Sanat kaikuivat ivalta Margot Lathomin korvissa. Jalon miehen rakkaus — siinä se suoja, johon hänen haavottunut sydämensä oli palannut, kun Dick Jardine oli kadonnut hänen elämänsä tieltä sanaa sanomatta, valheen pettämänä. Hartley Lathomin rakkaus! Ja hänen päähänsä pisti ajatus, että kenties oli parempi, paljon parempi Marion Crossille, että Robert Fenwick oli kuollut ja jättänyt jälkeensä rakastetun muiston.

Katkeruus pakotti hänen sydäntään, kyynelet vierivät hänen silmistään. Hänet valtasi äkillinen sisäinen ikävä päästä pois tästä paikasta, jossa jollakin ihmeellisellä tavalla tuntui liikkuvan menneiden tapahtumain henki. Hän kääntyi ja näki kevennyksekseen Raymond Johnsonin tulevan pitkän salin läpi.

"Olen hakenut teitä, mrs Lathom. Isänne pyysi minun tuomaan teidät luokseen. Hän tahtoo ajaa kotiin."

"Yhden seikan suhteen olen vaan pettynyt", sanoi Margot heidän yhdessä mennessään pihan poikki, "etten saanut nähdä mr Muiria, Hän tuntuu minusta vanhalta ystävältä — kuten te kaikkikin. Olen kuullut teistä niin paljon miss Crossilta."

"Sitten minä vanhan ystävän oikeudella pyydän teitä tulemaan takaisin", sanoi Raymond Johnson. "Me tarvitsemme sellaisia ihmisiä kuin te, mrs Lathom."

"En tiedä mitä teen, kun te jätätte Lontoon", kuiskasi Marion Cross, Margotin viipyessä hänen luonaan hetken, senjälkeen kun hänen isänsä oli jo noussut vaunuihin. "En todellakaan tiedä!" Ja äkillisellä liikkeellä kumartui hän suutelemaan Margotin kättä, joka viipyi hänen omassaan.

"Oi, älkää tehkö niin, Marion!" huudahti Margot hiljaa. "Minä häpeän sitä. Minä toivon vaan, että voisin jollakin tavalla maailmassa auttaa teitä."

Hän kumarsi vaaleat kasvonsa tummia vastaan ja suuteli niitä ja astui sitten vaunuihin kärsimättömän isänsä viereen.

Lähtiessään takaisin kädet ristissä ja loistavin, silmin kohtasi Marion David Muirin pihan suurella portilla.

Nähdessään hänet vavahti Marion. Hänen terävät silmänsä huomasivat heti sen katkeran surun, joka oli vallannut tuon miehen.

"No, mr Muir, mitä on tapahtunut?" huudahti Marion. "Olettehan aivan sen näköinen kuin olisitte nähnyt aaveen!"

Muir koetti hillitä itseään ja hymyili.

"Näytänkö todellakin niin pelästyneeltä, miss Cross?" kysyi hän. "Kun kaikki ympäri käydään, niin maailmahan onkin aivan täynnä aaveita, eikö totta?"

Jos hän vaan tietäisi, tuumi Muir, miten totta hänen sanansa olivat, mikä kalpea aaveiden joukko liikkuikaan hänen sielussaan, ja mitkä haamut eivät antaneet hänelle yön eikä päivän rauhaa. Ne olivat sammutetun rakkauden ja kuoleman haamuja.

Lausuttuaan vielä pari ystävällistä sanaa Marionille meni hän huoneeseensa. Siellä lyyhistyi hän tuolille, kätki kasvot käsiinsä ja ajatteli Margotia — entisen, onnellisen ajan Margotia.

Hänet herätti haaveilustaan puhelimen äkillinen kiliseminen; hän tarttui kuulotorveen ja otti vastaan tiedon, että erään Cityn suuren liikkeen johtajaan oli suojakodissa käynti tehnyt vaikutuksen.

"Oh, te olette sangen ystävällinen... Viisi puntaa... Mr George Verralle... Se on todellakin sangen paljon..."

Lausuttuaan koneellisesti nämä kohteliaisuussanat putosi naamio jälleen hänen silmilleen, naamio, joka peitti Hartley Lathomin kärsivän sielun, joka David Muirin silmillä tähysteli pimeätä maailmaa.

* * * * *

Kun Marion Cross seuraavana iltana saapui kotiinsa, huomasi hän pöydällään Greyminsterin poliisiviranomaisilta saapuneen kirjeen, joka kuului:

"On syytä luulla, että Greyminsterin ja Mintern Junctionin väliltä löydetty laukku on kuulunut mr Hartley Lathomille."