Matalalammin suomalaiskylä on ahtaassa syvennyksessä Hjuloosin, Bergoosan ja Rankleven välissä. Järvi, jonka mukaan suomalaiskylä on saanut nimensä, on kuin kattila vuorijättiläisten keskessä, jotka totisina ja pilviä piirtelevinä kohottavat metsäiset lakensa kuin ympäristön vartioina. Eteläpuolelta juoksee Juvajoki seitsemän peninkulman metsän läpi hakeaksensa itsensä suurelle joelle, Ljungaan, joka valtavana ja nopeasti virtaavana kulkee alhaalla olevan asutun seudun halki.

Keskelle järveä pistää Latoniemi terävänä kärkenä. Sen rannoilla kasvaa kaislikkoa ja siinä on kalarikkaat vedet. Mutta syysiltoina on siellä rauhatonta, sillä silloin siellä menneiden aikain peikot ja tontut myllertävät, niiltä ajoilta asti, jolloin Matalalammen suomalaiset taistelivat henkensä kaupalla vihamielisiä Borgsjön asukkaita vastaan.

Järven pohjoispuolella ovat pirtit. Niitä on kolme. Lähinnä rantaa on vanha tupa, missä Jussi-ukko asuu Ollin, vanhimman pojan luona. Nuorempi poika, Sigfrid, asuu kappaleen matkaa ylempänä rantatörmällä "Uusitalo"-nimisessä paikassa. Kaukana metsässä, pienessä ränsistyneessä pirtissä asustaa Jussi-ukon veli, noitaukko Pekka Matalainen, molempine poikinensa. He elävät miltei kokonaan metsästyksestä ja kalastuksesta, eivätkä puutu huonosti leivälle lyövään työhön laihoilla saroilla.

Mutta joskus tulee jokunen talonpoika tai uutisasukas tänne saakka kysyäksensä Pekka Matalaiselta neuvoa, ja silloin jää aina jokunen hopeakolikko Matalalammen pirttiin.

Pekka Matalaisella ei muutoin ole kaikkein paras maine. Ja kun hän joskus tulee alas kyliin poikinensa, niin saa hän enemmän sen vuoksi jäädä vapaalle jalalle, että peljätään hänen merkillistä taikavoimaansa kuin ystävällisten tunteiden vuoksi.

Paremmin suvaitaan Pekka Matalaisen veljeä. Jussi-ukkoa, joka nyt on vanha ja raihnainen, ja on luovuttanut omaisuutensa molemmille pojillensa, Ollille ja Sigfridille.

Nuoruuden päivinänsä oli Jussi ollut koko Borgsjönin tienoon taitavin soittoniekka ja huolimatta suomalaisten ja ruotsalaisten kireistä väleistä oli tuskin yksiäkään häitä pitäjässä, joissa ei Jussi olisi ollut viuluinensa.

Yleiseen sanottiin, että Jussi noitumalla oli oppinut lurituksensa ja tottahan oli, ettei kukaan, joka ei ollut sairas tai rampa, voinut olla yhtymättä karkeloon Jussin virittäessä polskansa.

Hänen vanhin poikansa, Olli, oli sulkeutunut ja juroluontoinen. Kun ukko luopui talonpidosta, oli tämä nainut ruotsalaisen tytön. Tapahtui ensi kerran, että suomalainen sai ottaa vaimoksensa ruotsalaisen tytön. Muuten oli kylläkin tullut vaikka tatariverta sukuun ja jokunen ohikulkeva lappalaisvaimokin oli jäänyt suomalaisen uutisasukkaan vaimoksi Matalalammelle.

Ollin vaimo, nimeltänsä Elin, oli hinterä, pieni nainen, josta salojen yksinäisyys tuntui pelottavalta. Mieshän oli useimmiten poissa joko metsästämässä tai kalassa, kaskella tai heinässä suolla, missä hän jäntevin viikatteenlyönnein korjasi karua ravintoa talon ainoalle lehmälle. Hänellä oli kumminkin yksi ilo yksinäisyyden liiaksi mieltä painaessa. Silloin tapasi hän ottaa viulun seinältä ja ojensi sen Jussi-ukolle.

Sanaa sanomatta otti tämä viulun ja soitti ensiksi sulavia moll-säveleitä, jotka saivat sydämen sulamaan sanattomasta surusta — sävelmiä, jotka kaiho salon honkain latvassa oli opettanut — ja sitte omituisia välisoittoja tarttuvan hilpeisiin polskiin, jotka antoivat jaloille vauhtia ja ajoivat veret poskille.

Keväällä, toista vuotta ollessansa Matalalammella, synnytti Elin lapsen. Se oli tyttö, jolle kasteessa annettiin nimi Mali-Oosa.

Pienokainen oli kuin auringonsäde pienessä pirtissä. Hänellä oli äitinsä suuret, sinertävät kaihoisat silmät ja hänen vaaleakutrinen tukkansa. Mutta suun ympärillä oli isältä peritty vieno sävy, johon samalla liittyi voimaa ja tarmoa.

Jussi-ukko oli pienokaisen hoitajana ja leikkikumppanina.

Hän voi istua soitellen kauneimmat sävelensä pienokaiselle ja tämä, niin pieni kuin olikin, tuntui ymmärtävän säveleitä ja iloitsevan niistä.

− − −

Nuorempi veljeksistä, Sigfrid, oli mennyt naimisiin lappalaisnaisen Ristinin kanssa, joka lapsuudestansa asti tottuneena erämaan elämään, oli sopivampi emännäntoimiin Matalammilla kuin heikko Elin. Mutta Elinin kauneus kaiveli Ristinin mieltä ja naapurisopu kälyjen kesken olikin senvuoksi huonon puoleinen.

Kerta toisensa perästä sattui, että Ristin ja Elin kapsahtivat yhteen, ja Ristin, jolla oli tuima lappalaisluonne, meni joskus aina käsirysyyn saakka.

Tästä johtui, että Elin yhä enemmän pysytteli yksiksensä ja ani harvoin enää meni pihamaan ulkopuolelle. Hänen mielensä kävi yhä enemmän mietiskeleväksi ja omituiseksi ja kohta eivät Jussin soitto ja pienen Mali-Oosan jokellus voineet herättää häntä siitä puolinaisesta horrostilasta, johon hän alituiseen tuntui vaipuvan.

Ainoastaan joskus sattui, kun hänen miehensä Olli häntä lähestyi kömpelösti hyväillen — ikäänkuin häveten sitä — että hän saattoi valoisasti hymyillä. Mutta heti sai salon tunnelma hänet uudelleen valtoihinsa ja hän vaipui uneksimaan avoimin silmin, jotka näyttivät loistavan kaihosta ja yksinäisyyden sanattomasta tuskasta...