Ken leipääns' itkull' ikinään ei kastanut, ei vaipuin vaivaan öin tuijotellut yksinään, hän teitä tunne ei, te vallat taivaan.

Te viette meidät elämään, sen suotte syyhyn synkkään johtaa, jätätte tuskaan jäytävään: syyt kaikki täällä koston kohtaa.

PHILINE

Laatkoot laulut huolenharmaat öistä yksinäisyyden! Yö on luotu, kaunot armaat, yhdistäjäks sydänten.

Kruunukseen kuin mies sai naisen, kaunihimman puoliskon, maire yö se elon maisen toinen, kaunein puoli on.

Voisko päivä riemun tuoda? Riemut vain se hälventää! Ajanvietteen voi se suoda, muuta ei sen enempää.

Vaan kun vieno lamppu luopi yöhön hohteen himmeän, sulosuulta suu kun juopi hurmaa lemmen leikkivän;

poika huimapää kun talttuu taikaan suodun suosion, kuuma riento, riehu malttuu, viihtyy leikkiin lietohon:

lempivät kun satakielen sävel hellä haltioi, vaikka korvaan murhemielen valitusta vain se soi;

kuinka sydän herkkä sykkää, keskiyön kun kello lyö verkkaan, kun suo tyyntä, mykkää turvaisuutta tumma yö!

Päivin pitkin siis sa paina, armas rinta, muistohon: oma huoli päiväll' aina, oma riemu yöllä on.

BALLAADEJA

MIGNON

Maan näitkö, missä kukkii sitruunat, oranssit kultaa oksat tuuheat, miss' ilmat siintää, tuulet hyväilee, uneksii myrtti, laaker' ylenee? Oi, näitkö sen? Pois! sinne pois, oi armas, rinnallas jos liitää vois!

Sa linnan näitkö, pylväsholvistot? Sen loistaa salit, hohtaa kammiot, mua katsoo valkoveistos sanaton: "Mit', orpo rukka, sulle tehty on?" Oi, näitkö sen? Pois, sinne pois, oi turvani, jos kanssas liitää vois!

Sa vuoren näitkö pilvipolkuisen? Käy muuli tietään usvass' etsien; siell' asuu lohikäärmeet luolissaan, käy vuori virta kuiluun suistuvaan. Oi, näitkö sen? Pois! Sinne pois, oi isä, tiemme vie. Kun liitää vois!

LAULAJA

"Ken sillall' eessä portin on nyt laulamassa tuolla? Salissa laulu soikohon, ei usten ulkopuolla!" Käy, palaa paashi joutuisaan; kuningas lausuu: "Laulamaan salihin vanhus saata."

"Teit', ylimykset, tervehdin, ihanat naiset, teitä. Mi taivas tahdin kirkkahin! — Keit' ollevatkaan, keitä? Mik' uljuus, loisto! Ummistan jo silmät, muuten uppoan ihailuun, ihmetykseen!"

Jo helkkyi kielet kantelon, soi sävel haltioiva; ja urhon katse uljas on ja immen unelmoiva. Ol' laulu mieleen kuninkaan, ja laulajalle noutamaan hän kultakäädyt käski.

"Suo muille kääty kultainen, suo ritareilles, jotka vihollispeitset murskaten käy päin, kuin iskee kotka. Suo kanslerilles kantaakseen, suo hänen muille kuormilleen myös kultaa kukkuraksi.

Kuin lintu lehvikössä puun ma laulan. Palkan, hinnan ei tarvett' ole mulla muun, kun raikuu sävel rinnan: mut pyynnön jos ma pyytää saan, jalointa viiniänne vaan te raikas malja tuokaa!"

Hän huulilleen sen vei ja joi: "Oi virvoitus mun tieni! Asunto auvon, onnen oi, tää miss' on anti pieni! Mua onnessanne muistakaa ja kiittäkää sen antajaa kuin juomasta ma teitä!"

ORVOKKI

Nous ujo orvonkukkanen, se nuokkui piillen nurmehen, niin raikas orvonkukka. Käy paimenneito huoleton kuin nuori keiju nurmikon, ja soi ja soi, soi helke laulelon.

Ah, mietti kukka, kunpa vaan, kunp' oisin kaunein kukka maan nyt tuokion ma rukka, jott' armas poimineeksi sais, povelleen painais, riuduttaisi Ah vain, ah vain, vain pienen tuokion!

Vaan katsomatta kukkaseen käy neito; alle askeleen, ah, murtui koito kukka. Iloitsi vielä kuollenkin: jos kuolen, kuolla kuitenkin ma sain, ma sain, sain kullan jalkoihin.

KEIJUJEN KUNINGAS

Kuka ratsain ulkona yössä lie? Läpi viiman ja yön isä lastaan vie; isä piltin on kietonut kainalohon, syli suojan suo, syli lämmin on.

Pääs peität — mi, laps, sua peljättää? — Isä, keijujen kuningas — etkö nää? Sa kruunun ja laahuksen nääthän tuon? Se on, lapsi kulta, vain sumua suon.

"Tule, armas laps, sinut kanssani vien! Me leikimme kauniisti kaiken tien; kukat kirjavat viittovat virran luo, puvut kultaiset äitini sulle tuo." —

Isä, kuule, etkö sa kuule, kuin mua kutsuu se kuiskivin houkutteluin? Laps, etkö jo tyynny, jo viihtyä voi? Vain kuivissa lehvissä tuuli soi. —

"Tule pois, soma poikanen! Tuttuaan tytärparveni valmis on vaalimaan; kisat yölliset kiitää ja keinuttaa, unin tanhu ja laulu sun uinuttaa." —

Isä, katso, tuolla sen tyttäret nään! Mua viitaan viittovat synkeään. — Sen, poikani, tarkoin ma nähdä voin: pajut harmaat, vanhat ne nuojuu noin.

"Mua, laps, sulo muotosi houkuttaa; sinut ryöstän, jos suosioll' en sua saa." Isä, auta, jo keijujen kuningas vie! Isä, voi, mitä mulle hän tehnyt lie? —

Isä kauhuin kannusti ratsuaan, laps oihkiva, houriva rinnoillaan, hädin tuskin saavutti kartanon, käsivarrella lapsi jo vainaa on.

KALASTAJA

Veen kuohu käy, veen pauhu soi, on vierell' onkimies, vapaansa tyynnä vartioi, ei polta poven lies. Hän istuu vain ja tarkkaa vain, niin aalto aukeaa: ui kuohuist' impi kohottain jo olkaa kosteaa.

Hän lauloi noin, hän lausui noin: "Oi, miksi viljaa veen täält' ihmisjuonin kavaloin viet kuolonhelteeseen? Jos tietäisit, kuink' ihanaa on kalan kuilussaan, luo rientäisit, ja riuduntaa et tuntis konsanaan.

Ain' eikö aaltoon uinumaan kuu, armas päivä käy, veenhuokuisessa hohdossaan kaht' armaampana näy? Sua kuultoon sinikosteaan sielt' eikö taivas veen, sun omat kasvos kaipaamaan saa iki-raikkauteen?"

Veen kuohu käy, veen pauhu soi, jo jalkaa huuhtoo vuo; niin kaiho rinnan kukkuroi, kuin kutsuis armas luo. Hän lauloi noin, hän pauloi noin, hän pojan puolin vei, ja puolin tää luo syöksähtää — hänt' enää nähty ei.

RITARI KURTIN HÄÄRETKI

Ritar' oiva yljäks suori, riemuin riensi ratsullaan; vartoi noutajaansa nuori linnan kukka, kuulu maan. Rotkoss' autiossa tuima tuli vastaan vihamies; kohta alkoi huiske huima, säilät tehtävänsä ties.

Kauan taiston vaaka häilyy, herra Kurt jo voiton saa; voiton myötä muistoks säilyy myöskin monta mustelmaa. Vaan kas tuolla viidakossa vilkkuen ken hiipii, ken? Rintalapsi kainalossa siell' on armas ammoinen.

Kurtille hän kutsuin viittaa: "Herra kulta, hetki vaan! Armaast' eikö armas piittaa, isä lainkaan lapsestaan?" Kurtin valtaa vanha lempi, matkan määrä unhoon jää; niinkuin ennen neidon hempi, äiti vielä viehättää.

Airutten soi torvet, johtaa mieleen ylhän morsion; markkinain nyt kohu kohtaa tiellä varsin vallaton; katsoi kaupoist' urho rehti, mitä toivotulle tois; vaan ah, juutalaiset ehti, velat vanhat vaati pois.

Reippaan ritarin nyt latu lakitupaan tuosta vie. Sattuipas jo lemmon satu, samottiinpa sankartie! Kertyi kiusat kukkuraiset, kuinkas kaikki kestänkään? Vihamiehet, velat, naiset ritarill' on ristinään!

AARTEENKAIVAJA

Taskut tyhjät, sairas rinta, päivät pitkät tuskaks saakka. Puute taittavin on taakka, rikkaan osa riemuisin! Olkoon sieluni sen hinta, tät' en enää kestä vaivaa, tahdon aarteen ilmi kaivaa! verikirjoin kirjoitin.

Tarkat taikapiirit piirsin, noitanuotiot tein noihin, yrtit, luut loin nuotioihin: tapahtui noin taikatyö. Tieltä tenhosalvat siirsin, kaivaa vanhaa aarrett' aloin paikalt' aarnitulten paloin; musta, myrskyinen ol' yö.

Valon kaukaa näin: se kohti kulkemaan kuin kaukotähti äärelt' etäisyytten lähti, — kello kahtatoista löi. Häikäisten jo eessä hohti pojan jumalsorjan tuoma täysi malja, jonka juoma kirkas säihkyi, säkenöi.

Kukkaseppel kulmat varjos, aamuarmaan silmäin palon näin, kun maljan taivasvalon tuon hän taikapiiriin toi. Alttiisti hän juoman tarjos; silloin mietin: kell' on tuomat kirkkaat noin, noin sorjat suomat, hornast' ei hän olla voi.

"Intoa juo elon raikkaan; niin täst' otat opetuksen, ei sua tarve taikomuksen kammomielin kaivamaan enää tuone turhaan paikkaan! Työhön päivä! Iloon ilta! Viikon kiusaan juhlakilta! taikas vasta olkoon vaan."

ROTTIENLUMOOJA

Ma laulajana liikun, toimin, pois rotat vien ma velhovoimin; mua tähän kuuluun kaupunkiin siis varmaan kai jo kaivattiin. Jos kuinka rottaparvet vaivaa ja hiiret, myyrät muutkin kaivaa, ne kaikki karkoitan, ne vien pois soitollani saman tien.

Kun lauha lauluniekka lauloi, monesti myös hän lapset pauloi, sai kultaisilla saduillaan hän hurjimmankin talttumaan. Ei auta poikain yrmistely, ei tyttöin pelko, tyrmistely: vain soitto soimaan helkähtää, ja valtaani he kaikki jää.

Ja lauluniekka kaikin tienoin lumooja myös on neitoin vienoin; hän sit' ei kaupunkia nää, mont' ettei velhon verkkoon jää. Kuink' olkoot kainot neidot siellä ja naiset tiukat hyveen tiellä, niin kaikkiin lemmen kaipion tuo loihtu laulun, kantelon.

HOVIPOIKA JA MYLLÄRINNEITO

Hovipoika:

Mihin noin meno lie, soma neito, sulLa? Mikä nimesi?

Myllärinneito:

Ulla.

Hovipoika:

Mihin siis, mihin tie, vasut, haravat myötä?

Myllärinneito:

Isän niityll' on työtä, isän heinämailla.

Hovipoika:

Ypö-yksinkö noin?

Myllärinneito:

Rehun pois haravoin, se vain sit' on vailla. Ja sitten puutarhaan käyden jo kypsiä päärynöitä voin vasun poimia täyden.

Hovipoika:

Lie hiljainen lehvämaja siellä?

Myllärinneito:

Jopa toinenkin vielä sen toisessa päässä.

Hovipoika:

Tulen sinne ma salaa, sydänpäivän kuumassa säässä se meille varjoa valaa; siell' armaasti kätkössä siimehikkäässä —

Myllärinneito:

Sep' ois juorulle herkkupalaa!

Hovipoika:

Me vaivumme vasten povea povi.

Myllärinneito:

Ei sovi! Näet myllärinneittä ken suutelee, heti kohta itsensä ilmaisee. Puku kaunis, tumma ois perin kirjava tuota pikaa, — sitä en toki sois. Verralle verta, niin ei tule vikaa! Se on minun uskoni horjumaton. Rakas mulle mylläripoika on — sen mekkoa ei se likaa!

POIKA JA MYLLYPURO

Poika:

Hei, puro kirkas, kunne on sun kilpas, sun rientos virma, vallaton ja vilpas? Mit' ennät laaksoon etsimään? Hei, vastaahan, kun kysytään!

Puro:

Ma olin puro raisu, vaan mun kaitaa ne myllykuurnaa kulkemaan tuoll' aitaa, niin sinne vinhaan vierrä saan, enk' uuvu, kuivu konsanaan.

Poika:

Sua sinne kuurna siloinen saa viedä, tult' etpä nuoren sydämen sä tiedä. Kai kaunis myllyneito tuo sun läikkyys sulokatseen luo?

Puro:

Koht' aamun koissa avajaa hän oven, veess' armaat kasvot viruttaa; nään poven niin valkean, niin pyöreän, ett' aivan hehkun, höyryän.

Poika:

Jos veenkin liehtoo lempehen hän kerta, kuin käykään, jos on lihaa ken ja verta? Ken hänet kerran nähdä saa, ah, aina luo hän palajaa!

Puro:

Niin syöpsähdän mä rattaisiin, soi pauhu, ne viuhuin pyörii, vinha niin käy jauhu. Kun puuhaa kaunis tyttö tuo, on väkevämpi veenkin vuo.

Poika:

Et, koito, tuskaa tunnekaan siis tuosta? Sua nauraa, ilkamoi hän vaan: saat juosta! Kai sinutkin hän kammitsois, jos lemmenkatseen hellän lois?

Puro:

Niin raskas, raskas mulla tie on tuolta, niin vitkaan suikertain se vie suo suolta; jos vain mun vallassani ois, takaisin kohta tie se tois.

Poika:

En eemmäs, veikko kaihokas, nyt tulle; viel' iloks ehkä solinas soi mulle. Käy, kuiski hälle päivin öin, mit' unelmoin ja ikävöin.

TAIKURINOPPILAS

Meni matkoilleen jo kerran vanha taikamestar' äsken; saavat henget uuden herran, nyt ma itse heitä käsken. Toistan sanoin, toimin taiat tarkalleen, heti henkivoimin ihmeit' itse teen.

Teitä, maita joudu, juokse virran luokse, vettä kanna, kyllitellen kylpy laita, aallota kuin kosken anna!

Vanha luuta, vartes vyötä, kulut ryysyt ylles kääri! Osaat tehdä orjan työtä, nyt mua kuullen hyöri, hääri! Haaroitu kuin hanko, jalat saa ja pää! Sieppaa vesisanko, ala vilistää!

Teitä, maita joudu, juokse virran luokse, vettä kanna, kyllitellen kylpy laita, aallota kuin kosken anna!

Kas, se harppaa kohti rantaa, nuolinopsaan käy ja palaa, tänne täyden sangon kantaa, altaaseen jo veden valaa. Joutuu uus jo taakka! Allas tulvillaan! Vettä reunaan saakka joka astiaan!

Heitä, herkee! veden valtaan sait jo altaan, — touhus suista! Voi, jo totta tuho kerkee: sanaa oikeaa en muista!

Sanaa, jok' ois sille salpa, luote entis-luonnon luomaan! Vain josp' oisit luuta halpa! — Toista vain se kiitää tuomaan! Yhä ryöpyt inhat sisään sinkoaa, sadat virrat vinhat, ah, jo ahdistaa!

Ei, en tätä saata kestää; aion estää eljet nurjat! Ah, vain yltyy, yltyy hätä! Mitkä silmät hirmut, hurjat!

Pois sa, hornanheitto, täältä! Hukuttaako huoneen aiot? Kynnys veess' on yltä-päältä, uutta vain sa tänne taiot! Lakkaa, lemmon luuta! Kuule haltiaas! Olit ennen puuta, puuksi muutu taas!

Vai et, huima, huoli! Niskaan tartun, viskaan maahan nurin! Rauskan vartes rauta tuima pirstoo, kohta saatkin kurin!

Taas se vettä laahaa! — Laannet, kunhan sivallan, — et laukkaa! Kohta, peikko, maassa maannet, kirves tää kun kohti paukkaa. Saitkos! Kaatuu, raukee, kahdeks siihen jää! Taas nyt toivo aukee, tohdin hengittää.

Voi! Jo huomaan: nousee palat nopsajalat, täysin tarmoin kiitää kilvan vettä tuomaan! Ah, mua, taivas, auta armoin!

Nekös laukkaa! Lattialla lampi, ui jo porraslauta! Kaikki hirmutulvan alla! Mestari! Mua kuule, auta! Ah, hän saapuu! Vesiin, herra, vaivun, jään! Henget kutsuin esiin, heist' en pääsekään.

Luudat, menkää luutain joukkoon, soppiloukkoon! Hengen teihin vanha mestar' itse henkää aikomiinsa askareihin!

KORINTHON MORSIAN

Korinthoon Ateenan nuorukainen saapui, hälle uppo-outohon. Turva toivottu siell' ainokainen taaton vanha majavieras on. Ammoin aikoi nää lapsens' yhdistää kerran kihloill' yljän, morsion.

Vaan nyt suositaanko sulhotiellä, kalliill' ellei osta onneaan? Pakana hän heimoineen on, — siellä, siellä ristiä jo palvellaan. Saastaks usko uus usein lemmen huus, kiskoi pois kuin kiroyrtit maan.

Yöhön hiljennyt jo uinailulleen talo kaikk' on, valvoi äiti vain. Alttiisti hän vastaan otti tulleen, juhlasuojaan johti vartovain ruokain, juomain luo, joit' ei kaipais tuo, huoltain, hyvää yötä toivottain.

Viinit, herkut runsaat pöydän peittää, vaan niit' ei tee mieli uupuneen; siihen hän ne koskematta heittää, vaatteet yllä vaipuu vuoteeseen; juur' ol' uinahtaa, silloin avajaa oven outo vieras hiljalleen.

Ovest' astui neito nuori saapuin lampun hohtoon huntu verhonaan, kaihtamana kainoin valkokaapuin, mustaa, kultaa nauha otsallaan; vieraan nähdä saa, kättä valkeaa kauhuin nostaa, kysyy kummissaan:

"Vieraast' enkö lainkaan tiedä? Halpa, outo kodissani niinkö lien? Niin mua saartaa majan ahtaan salpa! Häpeän nyt moisen myötä vien. Jääös nukkumaan vuotehelles vaan, riennän pois, kuin tulin, saman tien."

Pystyyn ponnahtaen: "Jää, oi jääthän, sorja neito!" poika huus. "Jo suo Ceres lahjojaan ja Bakkhos, nääthän! Amorin sun armautes tuo! Kauhunkalvas oot! Meidät hurmatkoot juhlariemuin jumalat jo nuo!"

"Nuorukainen, seis, äl' astu luoksi; riemuista ma olen osaton. Viimeinen on tie jo käyty vuoksi äiti-kullan sairaan hourion; vannoi toipuissaan taivahan, ei maan, omaks elon nuoren kukinnon!

Taloon hiljaisuus koht' astui jylhä, väistyi vanhat heljät jumalat. Taivaass' yks on näkymätön, ylhä, vapahtaja ristill', ainoat, joille uhrataan, vuonaa, vuoht' ei, vaan ihmisuhrit uskomattomat."

Kyselee ja tutkii nuorukainen, joka sanaa miettii mielessään. Morsianko, oma armahainen tuo, jonk' yössä hiljaisessa nään? "Lempes mulle suo! Siunausta tuo taattoin vala ylle liiton tään."

"Armas poika, omakses en tulle — suovat sulle siskon nuoremman. Mykkä murhekammio jää mulle — hänen sylissään mua muistathan, vain sua muistavaa, lemmen kalvamaa, pian piileväistä multahan?"

"Ei, niin totta kuin tuo liekki hohtaa, Hymenin miss' enteen hyvän näät, sinut kotiinsa koht' ylkä johtaa, vielä riemulle ja mulle jäät. Armas, astu luo! Äkki-onni suo meidän viipymättä viettää häät!"

He jo lemmen pantit vaihtaa: soman kultakäädyn neito ojentaa, maljan hopeaisen, verrattoman taitehikkaan sulho tarjoaa. — "Tuot' en käyttää vois, mutta etkö sois mulle päästäs yhtä suortuvaa?"

Juur' on kolkko aave-aika, näyttää viihtyvän vast' oikein neito tuo. Verentumma viini maljan täyttää, valju suu sit' ahnehesti juo; vaan ei maistamaan murenettakaan valkoleipää suostu huulet nuo.

Maljan sulholle hän tarjoo, janoin kiihkoisin sen hänkin pohjaan joi, lempeä jo armahalta anoin; lempi sydän-parkaan tuskan toi. Turhaan rukoilee, kunnes raukenee vuoteelle ja hiljaa vaikeroi.

Syliin neito heltyen nyt heittyi: "Ah, mua raastaa, noin kun vaikerrat; vaan, ah, tuta sen, mi sulta peittyi, kauhuin saat, jos minuun kajoat: kylmät niinkuin jää jäsenet on nää valittusi lumivalkeat."

Lemmen nuoren leimuin sulho painaa sydämelleen kalliin kaivatun: "Vaikka tullut tuonelt' oisit vainaa, sylissäni lämmitän ma sun!" Kuiskeet, suudelmat! Lemmen kukkurat! "Hehkull' etkö vastaa hehkuhun!"

Lempi liittää teit' ain' alttihimpi, kyynel hersyy riemun hekkumaan; himoll' imee huulten huumaa impi, tunto toisell' on vain toisestaan. Sulho lämmöllään sulaa suonten jään; sydän rinnass' eipä liikukaan.

Vaan viel' äiti valpas kiertoretken tekee, hiipii ohi kammion, hiljaa kuuntelevi pitkän hetken, mitkä oudot äänet siellä on: riemu, valitus, lemmen soperrus, sulo kiihko sulhon, morsion.

Liikahtanut äiti ei, hän empi: eihän totta moinen kataluus? — Siellä vannoi valat kalliit lempi, mairittelu, hellyys, tuskaisuus. — "Kukko herää! Vait!" — "Ensi yönä kait palaathan?" — ja suukonsuike uus.

Enää äiti vihastust' ei voita, tutun salvan joutuin avajaa: "Moisia meill' onko letukoita, jotka vieras kohta viekoittaa?" Astuu huoneeseen, lampun hohteeseen — taivas! — oman lapsen nähdä saa.

Ensi säikähdyksess' aikoo peittää poika huntuharsoll' impeään, peiton suojaks armaan ylle heittää, vaan hän itse kohoo kätköstään; niinkuin aave ois, peiton alta pois ylenee hän verkkaa verkempään.

"Äiti! Äiti!" kolkosti hän haastaa, "yötä armasta et mulle sois! Epätoivoon vainko elvyin? Raastaa elon lämmöstä mun aiot pois? Varhain vaikka sain kaavut vainajain, haudan kylmän, kylliks eikö ois?

Vaan nyt outo tuomio mua ajaa, katon raskaan alta karkoittaa. Pappienne siunaus ei majaa, virtten hyrinä ei salpaan saa; tult' ei nuorta veet, suolat jäähtäneet, lemmen tult' ei jäähdä musta maa.

Sulhon tään ma sain, kun viittoi luoksi Venus temppeliin viel' ihanaan. Vieraan, väärän lupauksen vuoksi rikoit sanas. Vaan ei konsanaan vallat taivahan valaan vanhemman suostu, lapselt' onnen vaativaan.

Haudasta nyt rauhatonna palaan mennytt' armastani etsimään, hänen lempeään viel' yhä halaan, sydänvertaan imen. Rakkaan pään tuon jo tuoni vie, toisten luo on tie nuorin uhrein vimmaa viihtämään.

Elää et voi, kaunis poika kulta; kohta hiudut kesken kukintaas. Käädyn sait jo kahleheksi multa; lähden tallettain sun suortuvaas. Siihen silmäs luo! Huomen huurteen tuo tukkaas, — tumma _siell'_ on vain se taas.

Kuullos, äiti, viime pyyntö: laita rovio, sen meidät polttaa suo; avaa kammioni ange, kaita, rauhan lempiville liekit tuo; kirpoo kipunat, tuhkat hiiluvat, vanhain jumalain me käymme luo."

JUMALA JA BAJADEERI

Intialainen legenda

Kuudennesti astui alas Mahadeva, herra maan, vertanamme tulla halas ilot, tuskat tuntemaan. Alhaisna tääll' asui, kesti, koki kaikk', ett' arviois ihmist' inhimillisesti, rankaisis tai armon sois. Ja kaupungin noin kun jo katseli kaikin, sen suuret ja pienet jo tarkatuks saikin, sielt' illalla lähti hän käymähän pois.

Mennessään kun reunimmaisen talosarjan saavuttaa, maaliposken kaunokaisen, synnin lapsen, nähdä saa. "Terve neito!" — "Terve, jalo vieras! Varro, riennän luo." — "Ken sa olet?" — "Lemmen talo lemmen lehvän sulle suo!" Lyö sympaaliaan hän jo karkelon aikain, niin viehkeä väike on kätten ja jalkain, hän kumartuen kukan vieraalle tuo.

Kynnykselle viehti, veti, veikeästi majaan vie. "Kaunis vieras, heljät heti lamput loistamassa lie. Väsymykses hoivaan, liennän jalkojesi kirvelyt. Mitä mielit, suomaan riennän, levon, leikit, hyväilyt." Valevaivoja vaali, min voi. Ikivalta tuost' iloitsi tuo: syvän turmelun alta jo on sydän ihmisen ilmestynyt.

Yhä herkemmäksi heltyin neito vaalii vaatijaa, sijaan temppuin teeskenneltyin luonto hiljaa virkoaa. Hedelmä koht' ihanainen kehkee kukkaan hempeään: miss' on mieli kuuliainen, kaukana ei lempikään. Vaan neittäpä tuimemmin tutkivi yhä nyt tuo syvät, korkeat tunteva, pyhä jo kautt' ilon hehkun ja kauhujen jään.

Kirjoposkeen suukon kuuman painaa, poveen polton luo. Ensi kerran lemmen huuman tuntee, itkee tyttö tuo, hänen jalkoihinsa vaipuu, vuoks' ei voiton, liekkuman; tahdotta kuin vaha taipuu varsi hennon, herpoovan. Ja niin levon lempeän onnea peittää, sen verhoksi vienoisen, himmeän heittää jo yö sulohuntunsa suojelevan.

Myöhään nukkui leikkiin hellään, anivarhain valveill' on: siin' on hänen sydämellään armas vieras eloton. Huutain syöksyi syliin ruumiin — ei se herää! Viime tie eess' on, liekkeihin jo kuumiin jähmettynyttä viejät vie. Soi pappien hautausvirsi — hän juoksi, hän riehui ja riuhtoi ja riistihe luoksi. "Mit' etsit? Ken oot? Sijas täällä ei lie!"

Heittyi huutain vihlovasti paareille: "Pois antakaa puolisoni! Haudast' asti hänet tahdon tavoittaa. Tuonko muodon jumalaisen tulla tuhkaks sallitaan? Mun hän, mun ol' ainokaisen! Yön, ah, yhden, autuaan!" Papit veisaavat: "Kannamme vanhan, kun vaivat niin vitkaan ja viipyen sammua saivat, ja nuoren jo ennen kuin aavistikaan.

Näinp' on pappiesi tieto: Puolisos ei ollut tää. Lienet bajadeeri lieto, velvoitust' ei sulle jää. Kera ruumiin varjo vainen tuonen rauhaan vaeltaa, seurata vain miestään nainen arvon, velvoituksen saa. Pyhä soi surusoitto! Te nuor' elon rantain nyt kaune ja kaivattu, liekeissä kantain, oi taivaiset, luoksenne tallettakaa!"

Tuska paisuu, sydänparkaa raastaa kuoro armoton; kädet ojentain hän karkaa kuumaan liekkikuolohon. liekeistäpä kalman lieden liitää jumal-sulho tuo lemmittynsä vienon vieden — sylitysten väikkyy nuo. Katuvaisia katsovat lapsia harhain iloll' Iäiset, heit' ylös taivaisten tarhain he kirkkauteen sylin hehkuvin tuo.

PAARIA

Paarian rukous

Brahma, voimain herra suuri! Kaikkeuden lähde syvä. oikeuden alkujuuri! Rikkaat vainko tahtos hyvä, ruhtinaat, bramiinit loikin? Totta teithän apinatkin, meidät, polot paariatkin, hoippumahan raajoin hoikin!

Halvat olemme ja hylyt, kaiken kiron, saastan saimme; muilla miss' ois turmat tylyt, sikiämme siinä vain me. Inhon, pilkan esineitä liemme ihmismitan mukaan, mutta sinä muista meitä, jonk' ei mittaa täytä kukaan.

Kuule, Herra, suo mun kiittää lapsenas sua, siunaamanas, tai se synnytä, mi liittää sinuun minutkin. Sun sanas loihan bajadeereillekin jumalattaren. Ah, kerran kiittää mielisimme mekin moista ihmetyötä Herran.

Legenda

Veden noutoon puhdas, kaunis vaimo ylhän käy bramiinin, kunnioitetun, vanhurskaan, vakaan vaelluksessaan. Tuo jok' aamu raikkaan aarteen pyhän virran vettä — entä ruukku, amme? Niit' ei tarvis. Auvosydämen ja kätten hurskahien alamaisna aalto lieto ihanaksi kuultopalloks asettuu; tuonpa nainen riemurinta, puhdas, viaton ja vieno kotiin puolisolleen tuo.

Astuu nainen aamuarmas, rukoellen Ganges-virran aallon kuultoon kumartuu: äkki-kuvastuspa kohtaa, taivaast' ylimmästä kiitäin hänen päänsä päällä väikkyy ihanaisin ilmestys, hahmo nuorukaisen ylvään, luojan kaunis alku-aatos, siinnyt rinnass' Iäisen. Tuota katsoi, tunsi tunteet hämmentävät syöksähtävän sydämensä syvimpään, katsoi kaunokuvaa, torjui silmistään, se palaa taas. Huumeessa hän hoippuu virtaan, käsin hapuilevin vettä ammentais, ah, eipä voi. Sillä virran pyhä laine liukuu pakoon, vierii pois, kurimusten kauhukuilut allansa hän näkee vain.

Kädet vaipuu, askel pettää; kotipolku tuoko tuonne? Viivyntä vai pako parhain? Turha aatella, kun aatos, neuvo, apu tyrehtyy. Eteen puolison noin astuu, kohtaa katseen, tuomionsa. Tuomar' ylhä miekan tempaa, vaimon kummulle vie, kussa vuotaa veri velkapään. Voiko vastustella vaimo, puolustauta, puhdistauta, syypää, syystä tiedoton?

Verimiekoin, miettehissään kotiin hiljaiseen bramiini palaa, kohtaa poikansa: "Kenen vert', oi taatto, taatto?" — "Naisen syyllisen!" — "Ei, ei! Viallisen veren laill' ei miekkaan hyydy se, vaan valuu tuoreena kuin haavasta. Äiti, äiti, tullos! Eihän väärin tehnyt taatto kuunaan; virka, mitä tekee nyt." —

"Vaiti! Vait! Se äitis vert' on!" — "Kenen verta?" — "Vaiti! Vaiti!" — "Äitinikö verta ois! Mistä syystä? Mit' on tehty? Tänne miekka! Nyt se mull' on! Surmaa puolisos, mutt' älä äitiäni! Liekkeihin avionsa ainokaisen kanssa vaimo astuu, miekkaan poika uskollinen myötä äidin kalliin, ainoisen." "Malta, malta!" taatto huusi, "vielä ehdit, riennä, riennä! Vartaloon pää liitä, kosket miekallas, niin äitis elpyy askeleitas seuraamaan." Huohottain hän rientää, huomaa tyrmistyin päät kahden naisen, ruumiit maassa ristikkäin. Mikä kauhu! Mikä pulma! Äidin pään jo nostaa, suut' ei suutele hän kalmankarvaa, kiirein painaa pään nyt kaulaan ruumiin lähimmän ja siunaa miekallansa hurskaan työn.

Nousee nainen jättihahmo. — Oman äidin kalliit huulet, yhä yhtä jumal-armaat, kauhun sanat virkkaa: "Voi, poika, poika! Malttaa mahdoit! Tuoll' on äitis ruumis, viereen viskattuna rikollisen naisen rietas pää, jonk' uhriks oikeuden valta vaati! Minut hänen ruumiiseensa ikipäiviks istutit: jumaliin nyt siirryn tahdoin viisain, teoin villityin. Pojan taivassynnyn hahmo silmiss' ihanaisna väikkyy; alas sydämeen jos astuu, velloo himonvimmaan sen.

Aina palajaa hän, aina, aina nousee, aina vaipuu, himmenee ja seestyy jälleen: sääti Brahman tahto niin. Sääti kirjosulkasiiven, kirkaskasvon, sorjavarren, jumal-ainokaisen mulle koettajan, kiusaajan; ylhäältäpä kiusaukset käskemät käy jumalain. Niin bramiinitar ma, jonka pää on piiriss' ylhän taivaan, alaspainavan maan mahdin paariana tuta saan.

Poika, taaton lohduks astu! Katumus teit' älköön synkkä, tylsä kaipuu korpeen viekö, korska pyynti pyhyyden; menkää kaikkiin maailmoihin, käykää halki kaikkein aikain, julistakaa: halvintakin kuulee Brahma korkeuden!

Eipä kukaan hälle halvin — jäsenin ken raukein, rammoin, sieluin rikkiraastetuin, turvaa, toivoa ken vailla, paaria lie, lie bramiini, katseen korkeuksiin luo, kohta tuntee, kohta kokee: tuhat rauhan silmää tuikkii, tuhat korvaa kuulee siellä, mitään niilt' ei kätköön jää.

Hänen istuimensa eteen nousen, minut nähdessään, hirmumuotoon muuttamansa, iki-säälistä hän itkee, hyväksenne tulkoon tuo! Hälle hellytellen haastan, — hälle vimmoin virkan julki kaiken, kuinka mieli käskee, kuinka rinnassani kuohuu. Mitä itse mietin, tunnen — olkoon iki-salaisuus."

Paarian kiitos

Brahma suur', oi tunnen, aavat maailmat sun kaikk' on luomas! Olet valtiaani, saavat avaran kaikk' armohuomas.

Korvistas et tuhansista kurjalt' yhtään sulje; uuteen alennuksen uumenista synnytät meit' aateluuteen.

Nähkää: naisen nosti kaipuu jumalihin tuskan alta. Häneen katseheni vaipuu, joll' on yksin voima, valta.

ANTIIKKISEEN SÄVYYN

PELTOMIEHELLE

Siemenet kattaa kultaiset vako kuohkea, kerran kattehen raskaamman raukeat raajasi saa. Riemuin kynnä ja kylvä! Se maast' eloviljana versoo, toivopa haudankaan äärelt' erkane ei.

ANAKREONIN HAUTA

Hohtavi ruusut, viini on laakerin vyöttänyt, kyyhky kutsuvi kumppaniaan, sirkkojen soittelo soi! Tää mik' on hauta, min näin elon kauneudell' ikivallat verhosi kaikki? Se on hoiva Anakreonin. Nauttia onnekas laulaja sai kevätsään, suven, syksyn; suoja nyt kummuss' on talvien koskematon.

SULOISET SURUT

Pois, surut, karkotkaa! — Vaan kuolollist' yhä kansaa, ah, suru kahlehtii, vast' elon kanss' eroaa.

Niin jos on, tulkaa, vallatkaa sydän tää, surut lemmen, siellä te vallitkaa, syöskää pois suku muu!

SOINTUMATON PARI

Eip' edes noinkaan taivahinen pari sointunut: Psykhe vanheni, viisastui, Amor on laps yhä vain.

PUOLUSTUS

Syytät naist', yhä häilyvän, suosivan yhtä ja toista! Lakkaa: häilymätönt' etsii miestä hän vain.

ALPPIKUKKULA

Eilen viel' oli ruskea pää, kuin kutrit on armaan, kaukaa jonk' ihanuus vienona viittoelee.

Huippusi valkea varhain nyt hopeaisena hohtaa: loi lumet kiireelles myrskyten ylläsi yö. Nuoruus — vanhuuteen elo, ah, sen niin liki liittää kuin uni häilyvä vain eilispäivähän tään.

DISTIKHON-SÄKEITÄ

Soitto Apollon soi, tuhojousikin joikuvi, hurmaa paimenen, Pythonin surmaan suistavi hän.

*

Teittepä vaan majan mahtavan. Kuink' — isä laupias — häätyy harha nyt pois, kodin kun noin kuninkaallisen sai?

*

Säästävä moite mit' on? Se, mi pienentää viat, peittää? Ei, se, mi nostaa sun voi vian voittamahan!

*

Kyllyttää rehu tuo demokraattinen kohta jo lauman; soimehen, veikkaa lyön, on joku sull' ape uus.

AMYNTAS

Nikias, mies ylen oiva, sa lääkäri ruumihin, sielun, niin, kovin sairas lien, vaan apus ankara on. Neuvoa noudattaa, ah, multa jo raukeni voimat: yksinp' ystäväkin nyt minust' on vihamies. Kuin kumoaisinkaan sanas! Sen sanon itse ma kaiken, tuimemmin sanon kuin sun sanas kartteliaat. Vaan alas kallion kaltaalt', ah, vesi vinhana syöksyy, ei puron laineet voi hillitä laulelojaan. Ken rajumyrskyn kahlitsee? Meren aaltohon eikö pois sinikaareltaan korkea päiväkin käy? Niin ylt'ympäri luonto se lausuu: Myös sun, Amyntas, ylläs on ankarat lait valtojen vaskisien. Liennytä otsaltas rypyt, ystävä, kuule, mit' eilen tuolla mun oppia soi puu puron vierellinen. Ennen täynn' omenoit' oli, nyt joku ainoa; syynä köynnös on kukkea tuo, puun väkipaulojatar. Veitsen kiskaisin minä käyrän, viiltävän, silvoin virpiä, rönsyjä, pois puusta ne tempoelin; vaan heti kammahdin: syvä, haikea huokaus kuului, kuiskiva vaikerrus vaisujen latvojen soi: "Tarhasi tuttua uskollist' älä raatele, jolta niin monet nautinnot varhain poikana sait. Oi, älä raatele noin mua! Virvikön tuon tuhotessas mult' elon sun tyly työs, sun väkivaltasi vie. Hentoa enkö sit' itse ma hellien vaalinut? Eikö kuin omat mulle sen ois lehväset? Kuinka ma en lempisi tainta, mi vain mua tarviten varttani hiljaa voimin kaihoavin kietovi? Kas, tuhat on virpeä versoillut, tuhatt' on monen mont' elämääni tunkenut säikehiään, irtoamatt' ikinään. Mult' elatuksen vie, mitä tarvitsen ma, se nauttii, niin ydinvoimani, niin sieluni mult' imi pois. Suotta jo kostua vain koetankin, valtava juuri, ah, elinnestett' ei nostata puoliakaan. Vieras turmahinen, tuo rakkahin, ehti jo ennen, syyssadon voiman pois multa jo vei veronaan. Latvaan tuoreutt' ei tule lainkaan; korkeat kuihtuu tutkaimet, puron yll' oksa jo kuivunut on. Niin tuo paulojatar elon mairii mult', osan, onnen, pyrkivän voimani pois, toivoni mairivi pois. Tuntoni täyttää vain tuo kietoja, suo ilon kahleet, suo korut surmaiset versojen vierahien." Nikias, veitsesi pois! Oi, koitoa säästä, mi hiutuu lemmen hurmiohon, pakko on niin, halu niin. Kaikk' ihanaa on tuhlaus; suo ihaninta mun maistaa! Huoliko hengestään konsaan lempivä ken?

VENEZIALAISIA EPIGRAMMEJA

Noin mitä reutoo kansa ja kirkuu? Syödä se tahtoo, lapsia laittaa, myös ruokkia nuo, miten voi. Tuost' opi, kulkija, noin koton' itsekin tee! Yli siit' ei kiipeä ainoakaan, kuinka jos koittakohon.

*

Lahkoa kuin meren hiekkaa saa joka houre — on hiekkaa hiekka; sen helmi on, kell' ystävä mielevä on.

*

Maa alasinta ja valtias maan vasaraapa hän vastaa, kansa se keskell' on, kuin levy kupruelee. Voi levy-parkaa, jos sokot iskut vain sitä noin näin kolhivat, valmiiks ei konsaan kattila käy.

*

"Nouse jo!" Hiljaa! Anna mun nukkua! Syy mikä tääll' ois valvoa? Laaja jos on vuode, ah, tyhjä se on. Nummet on Sardinian, kuss' yksin nukkunet, tarhat Tiburin, kuss' unet pois armahin kuiskaelee.

*

Löysikö harras tuo pyhimystään toiviolainen? Kuulla ja nähdäkö sai ihmehien tekijää? Ei, hänet aika jo vei, vain jäännös jäi joku talteen, kallon, luunikamaa vain pari nähdä sa voit. Toiviotiellä me kaikki Italian etsijät käymme: palvotut luumurut on riemuna uskovien.

*

Hauskaa on runotyö; kovin kallis vain huvi: kasvaa kirja, sekiinit sen kiireemmin hupenee.

*

Vieroin aina, jos kuuluttaa vapautta ken alkoi; näät oma valtapa vain häll' oli pyytehenään. Mont' unes on vapauttaa — myös monen orjako olla! Saat tuta: vaaraton ei leikki se lie. Koe vain!

*

Kohtalo mulle mit' aikoo? Tuot' ylen uskaliast' ois tutkia; paljoakaan näät monest' eipä se tee. Aikoi kai runoniekkaa — ehk' ois luontunut aie, ellei kieli jo ois estäjä voittamaton.

*

Päivä kun kolkkoja hetkiä vain suo peittyen pilviin, kuink' ilon-äänetön koht' on joka polku ja tie! Kun sade kulkijan saavuttaa, miten armahan suojan maatalo suo! Sulo-unt' yön vihasäälläkin suo! Taaspa jo saapuvi Koitar; pois pian häätele pilvet otsaltas, ole sees, kuin emo luontokin on.

BAKIIN ENNUSTUKSIA

Muureja sortuvan nään ma ja muureja nousevan, täällä paljon vankeja nään, vankeja tuolla. Se lie maa tämä siis iso vankila vain; vapauttapa nauttii houru, ken kahleet voi kantaa seppelinään.

*

Taivaat aukenevat, sade lankee, kalliot, nurmet kastavi, muurit, puut huuhtovi, holvaelee. Päivä kun paistaa taas, kivist' äkkiä siunaus haihtuu, vain elävillepä jää antimet taivahiset.

*

Tiukuja kuulen; hilpeät reet ohi helkkyen rientää. Turhuus teiskuvi siell', ei vilu taltuta ees! "Tiukuja kuulet? Korvissas oma viittasi, luulen, heilunut hiljalleen uunin luona se lie."

*

Lintu, kas, puuhun puusta se lentää, marjoja maistaa, nokkivi ehtimiseen. Vain kysy, kai kehu-suin Mille se raksuttaa, miten ilmi se korkean luonnon uumenien ihanain ihmeet nokkinut on.

MIETELMÄSARJASTA NELJÄ VUODENAIKAA

Vain tajun muoto, sen tunnen, on aika, on paikka, kun armaan kanss' iki-äärettyys näät sulo soppi on tää.

Työläs on taipumus voittaa, vaan kera jos vähitellen tottumus juurtuu myös, niin se on voittamaton.

On tosi rakkaus vain se, jok' on sama ainian, sille kaikki jos suodaan tai kaikki jos silt' evätään.

Virkkoi Kauneus: "Miks, oi Zeus, olen kuihtuva?" — "Katsos, vain elon kuihtuvan soin kukkia", vastasi Zeus.

Kuuli sen lempi, ja kuuli sen kukkaset, kaste ja nuoruus, eest' ikivaltiahan itkien lähtivät pois.

Marjoja poimii mies elon puust', omenoinapa onnen ei moni oksallaan hohtele, houkuta luo.

Säätele valtikan all' elo, toimi ja työ, kera Muusain armas, vallaton vain Amor leikkiköhön!

Vain kokonaisuuteen pyri! Siksi jos itse et kehkee, kuin jäsen toimelias jää sitä palvelemaan.

Keksiä itse on suurta, mut onnekas keksimä toisen, jonk' iloll' oivallat, yht' omas eikö se ois?

Nuort' iloll' etsii vanha ja vanhaa nuori, mut yhteen intopa voimakkain ain' ikävertoja vie.

Mielees arvokkaan kuva talleta! Kautt' avaruutten tähtinä loistamahan luonto ne kylvänyt on.

Ihminen onnekkain? Se, ken arvaa ansiot toisen, riemut vierahien nauttia voi ominaan.

Paljon tuo sekä vie ajan virta, mut ain' omas olkoon kiintymys oivinten, riemusi, rikkautes.

Aatteilunne jos oivaltais ihanteet iki-ylhät, luonto se ansaitun arvon teiltäkin sais.

Niin, ketä uskoa? Sen sanon, vilpitön ystävä: usko vain elämää; syvä niin muu sana, saarna mik' ois?

Ennen turmiokas tosi kuin etu hankkima harhan. Haavoja jos tosi tuo, lääkitä myös se ne voi.

Haittako harhast' ois? Ei aina! Mut harhaelusta aina on. Kuink' iso, tien päässäpä ilmi se käy.

Lapset vieraat ei ole rakkaat kuin omat kuunaan; harhapa, laps oma, niin kasvanut on sydämeen.

Pois samankaavaisuus, vaan korkein kaavana kunkin! Siis miten? Määränä sull' itsesi täyttymys on.

Aistia miks ylen harvoin on neron myötä? Se voimaa säikkyvi, suitsiin taas ei nero suostua voi.

Jatkaa maailmaa ei järkevät voi esitelmät, synnytä myös ikin' ei taiteen luomiakaan.

Korkean alhaiseen miten mieless' ihmisen liittää luonto? Se turhuudell' iskostaa loman tuon.

Joukkoa tuntehikasten en kuunaan uskonut; niistä kehkee, niiksi kun käy, kehnoja veikkoja vain.

Ken joka säädyss' on valiostoa? Mies tasapainoon taipuva ain', alun jos minkäkin ottanut ois.

Ken jäsen arvokkain on valtion? Porvari oiva; muoto mi konsaan lie, aines on hän valioin.

Taito jos ylhääll' ei asu, alhaall' ei hyvä tahto, niin väkivalta jo lait purkavi, lausuvi myös.

Näin tasavaltoja, oivin on niistä se, miss' etu ei, vaan taakka ja työ osa on valtaa hoitavien.

Koht', edun jos kukin vain oman tuntee, myös edut toisen tunnustaa, alull' on rauha jo ainahinen.

Ken toki tyytyisikään vain ansaittuun osahansa? Niinp' iankaikkinen teill' on sodan aihe ja syy.

Paatuvi yksilö, julki jos soimaat, paatuvi joukko, jos sitä kiitellet julki sa joukkona vain.

Talvi

Laine on lattia, veet silosiltana. Näyttämö uusin äyrähien lomass' on päivän-loistehinen.

On kuni unt' ihan ois! Kuvakarkelo tuoll' elon kaiken viehkeä, vallaton käy, tottakin on vakavaa.

Vuossadat näimme me noin jääjähmeät, tunne ja järki vain syvä-uomissaan soljuen kuin uness' ui.

Pinta se vain radat kaikk' elon kiertävät, kaartavat määrää; lie silo, vaarojen ken vaanivan aattelikaan!

Kilvaten toinen toist' yhä etsivi, väistävi; kaikkein saartaja turvainen tuo tasatanner on vain.

Vilskuen liukuu kaikk' ohi, mestari, oppilas innoin, myös väki muu, välimaa, keskuskerta jok' on.

Näyttää saa joka mies, mihin pystyy; moite ja kiitos estää ei tätä voi, tuot' ei määrähän vie.

Nälvijät mestarien, hutiluksien huutajat kunp' ois vimmaa täynn' avutont' ääress' ähkyen nyt!

Oppilas, emmit, liukkaampaa sinä kalvoa kartat. Malttia! Kerran kai myös radan riemu sa liet.

Varma et viel' ole, vaan siro mielisit olla jo? Turhaan! Voiman valmihin vain verhona viehätys on.

Langeta kuolollisten on kohtalo, alkajan niinkuin mestarin; tällepä on vaaraisampi se vain.

Jos radan reippahin kaatuu, soi remu rantojen, on kuin kooll' olutpäin, savusuin voitetun ilkkujat ois.

Liukuos vain ilomiell', avuks alkajan käy, ihaellen katsele mestarihin, nauttios päiväsi noin.

Kas, kevät kerkee taas; jääkanttaan virta jo kalvaa, ylt' yhä armaamman auringon terä syö.

Poissa jo on suku tää, menojaan meni kirjava seura; laivuri tai kalamies taas peri vellovat veet.

Jääteli mahtava, vain alas ui! Jäälauttana jollet, niin meren saavuttaa kai pisaroina sa voit.

ERIAIHEISIA RUNOJA

TALVINEN HARZIN-MATKA

Kuin kotka päällä aamupilvien sankkain lepää lentimillään tähyillen riistaa, niin lauluni väikkyköön.

Sillä jumaliss' on jo ennakolta säätty kunkin tie, jota onnekas pian rientää riemuisaan päämäärään; vaan kenen kouristaa sydänt' onnettomuus, hän turhaan riuhtoo vaskisen paulan pakkoa vastaan, jonk' auki kerran, silti tuima, viikate lyö vain.

Salo-jylhikköihin villiriista vetäytyy, ja varpusten kanssa rikkaat jo kauan sitten suo-mataliinsa vaipuivat.

Helppo on vaunuja saattaa, joit' Onnetar ohjaa, kuin seurue verkkainen, kun ruhtinas toivottu saapuu.

Vaan ohess' outo ken on? Hänen polkunsa viitaan peittyy, takana oksat taas taipuvat yhteen, nurmi nousee jälleen, hänet nielee tyhjyys.

Ah, ken vaalii sen tuskat, jolle palsami myrkyksi muuttui? Joka ihmisvihaa lemmen runsaudesta joi? Ylenkatsottu ensin, ylenkatsoja: hän salaa pois oman arvonsa kalvaa ikinälässä itsekkyyden.

Sävel psalttarillas jos on, Isä rakkauden, jota voi hänen korvansa kuulla, niin hänen virvoita sydäntään! Avaa sumennut katse näkemään tuhannet lähteet vieressä janoavan erämaassa!

Sa, joka riemuja paljon luot, kullekin kukkuramäärin, pyyntikumppanit siunaa riistan jälkiä rientäissään surmaamis-ilon, -innon nuorekkaall' ylimielellä, myöhäiset kostajat kiusan, jota turhaan jo vuosia torjui korennollaan maamies.

Mut yksinäisen ylle kudo kultapilves! Talvivihreällä kiedo, kunnes kukkivi ruusu taas, sa laulajas kosteat kutrit, oi lempi!

Soihtusi kajastelulla hänt' ohjaat kautt' öisten kaalamojen, yli pohjatonten teiden autiomailla; kera koin tuhatvälkyn naurat hänen sydämehensä!

Kera kirpeän myrskyn viet hänet korkeuksiin; talvivirrat vuorilta vyöryy hänen virsihinsä, ja alttari kiitoksen armaan on hälle peljätyn huipun kinospeittoinen kiire, jonka henki-jonoin seppelöi aavistavat kansat.

Povin tutkimattomin väikyt, iki-salainen, julkinen, yli maailman imehtivän sa pilvistä katsot ihanuutta sen valtakuntain, jota vierellisten veljies suonten voimalla virvoitat.

KYYTIMIES KRONOKSELLE

Vinhemmin, Kronos! Pois täryhölkkä tää! Vuort' alas matka vie; ilkeästi velloo päätäni nytkytys moinen. Hei, yli kivien, kuoppain, kuinka jos heitelköön, rientäen elämän keskeen!

Taas jo raskas puuskutus, ponnistus vuort' ylös käymäjalkaa! Vauhti virkku, ei verkka siis huipulle pyrkien, toivoin!

Aava, korkea, ihana katse elämän piiriin! Vuorelta vuorelle väikkyy iäinen henki, iäisen elämän aavistus.

Katos varjoisa syrjään viehtää, neito myös kynnyksellä sen, katseessaan vieno virvoitus-lupaus. Elvytä mieles! — Mullekin, neito, kuohuva juomasi, katsees raikas, terveystenhoinen!

Pois taas, rientäen pois! Päivä jo painuu! Ennenkuin yö vilu yltää, suo-usvat vanhusta vavistaa, hampaaton leuka louskuu ja raihnaat luut lotisee;

viime säteestä päihtyvin päin, silmissä tulvivain tulimerten kuohu — niin minut häikäisty, huumattu vie yötumman Tuonelan portin taa!

Torvea toitota, kyytimies, ravin rientäissä raikuvan, jotta kuulisi Orkus: me tullaan, jo meit' ovell' ottais sen valtias auliisti vastaan.

VAELTAJAN MYRSKYLAULU

Ketä et sä hylkää, genius, hänen sydämeensä ei henkää sade hirmua, myrsky ei. Ketä et sä hylkää, genius, sadepilvi jos pieksää, raemyrsky lyö, hän vastaan laulaa kuin leivo, sa lentäjä taivaan.

Ketä et sä hylkää, genius, tien liejusta nostat sen kuin liekkisiivin; hän vaeltaa kuin kukkasilla yli Deukalionin tulvaliejun. Pythonin surma, kevyt, suuri, Pythios Apollo.

Ketä et sä hylkää, genius, sen uinua untuvasiipes levität kalliolle, suojelet sulkasillas lehdon kuutamoyössä.

Ketä et sä hylkää, genius, lumituiskussa hänet lämpimästi verhoot; mua lämpöön vetävät muusat, lämpöön vienot khariitit.

Liki leijailkaa, te muusat, te khariitit! Siinä vesi, siinä maa ja poika veden ja maan, jonk' yli ma vaellan kuin ikivallat.

Te olette puhtaat kuin vetten sydän, te olette puhtaat kuin ydin maan. Mua saatatte väikkyin, ja minä väikyn yli veen, yli maan kuin ikivallat.

*

Hän palajaako, tuo pieni, tumma, touhukas maamies? Hän palajaako, vartoin sun lahjojas vain, isä Bromius, tulen lämpöä leimuavaisen?

Hän rohkeana palaa! Ja minä, saattama teidän, te muusat ja khariitit kaikki, jota vartoo kaikki, mit' ikään, te muusat, khariitit, auvoa seppelöivää elon juhlariemuksi loitte, ma allapäin palajanko?

Isä Bromius! Genius olet, vuossadan genius, mitä Pindarolle ol' innoitus sisin, mitä maailmalle on Phoibos Apollo.

Voi! Voi! Sisin innoitus, sielunlämpö, keskipiste! Hehkuos kohti Phoibos Apolloa; tai hänen silmäinsä ruhtinaskatse kylmänä vain sivu liukuu, kademieltä nostain lujan setrin lehvillä lepää, vihannoidakseen jotk' ei sitä kaipaa.

*

Miks sinut viimeksi lauluni mainitsee? Sinut, josta se alkoi, sinut, johon se päättyy, sinut, josta se kumpuaa, Juppiter Pluvius! Sua, sua lauluni vuotaa, ja lähde Kastalian sivusuonena soljuu levoss'-istujain iloksi, kuolollis-onnekasten; siit' etäällä minut sa tavoitit, peitit, Juppiter Pluvius!

Ei jalavan varjoon sun nähnyt saapuvan luo, kyyhkypari hellitty käsivarrellaan, pään seppeleenä hempeät ruusut, kujemieli, kukka-auvoinen Anakreon, sun, myrskyhuokuinen jumaluus. Et poppelilehdossa rannalla Sybariin, auringonpaisteisella et otsalla vuoren tarttunut häneen, kukkia-laulavaan, hunaja-huuliseen, leppeästi viittovaan Theokritoon.

Kun raikuen rattaat kiistämöllä kiitivät, ilmoille lensi voiton-intoisten ajosulhojen ruoskanpauke, pöly ryöppysi, silloin kuin vuorelt' alas laaksoon raetulvan raivo vaaroihin, Pindaros, sielusi hehkui. Uljuutta. — Hehkui? — Sydän parka! Kummulle tuonne, taivaan vallat! se hiukka hehkua, ett' asuinmajaani tuonne ma kahlaan.

KOTKA JA KYYHKY

Tähyillen riistaa nuori kotka nous ilmaan; vaan rammaks siiven oikean silt' erämiehen nuoli viilsi. Se syöksyi myrttilehtoon, ruokanaan on kolme päivää vaiva vain, ja tuskaa värjyy se halki kolmen pitkän yön, vie tuskat vihdoin kaikk'-elvyttävän luonnon loputon palsami.

Se ryömii pensaspiilostaan, levittää siivet — ah! poisleikattu on lentovoima — se vaivoin laukuilee maavarassa vain, totellen halpaa riistan nälkää, puron parraskallion jää nyppylälle surren; se katsoo tammen latvaan ja taivahalle, ja kyynel täyttää silmän ylvään. Niin myrttilehvikosta leikitellen lehahtaa kyyhkypari, puron partaan kultahietikolla ne nyökytellen käyskelee ja kuhertaa: kur-kur; punervat silmät pälyilee ja huomaa huoleen-vaipuneen. Uteliaasti tuttuillen koht' uroskyyhky levähtää lähipensaaseen, sielt' outoon luo katseen omahyväis-suopean: "Suret", maikailee se, "pois huolet, ystävä! Kaikk' eikö ehdot onnen rauhaisan tääll' ole sulla?

Sun ilos eikö lehvä kultainen, mi päivän hehkun hillitsee? Päin paistett' ilta-auringon puron sammalnukka-partaalta sa etkö nosta rintaas? Sua kasteraikkaat kutsuu kukkatiet, suo marjavehmastoin suur' yltäkylläisyys ravinnon auliin, janos vienon hopealähde virvoittaa.

Tosi onni, ystäväiseni, on tyytyväisyys, ja tyytyväisell' aina on yllin-kyllin." "Oi viisaus!" virkkoi kotka, itseensä syvemmäs syvän vakavana vaipuu, "oi viisaus! Kuin kyyhkynen sa haastat".

PROMETHEUS

Peitä taivaas, Zeus, pilvi-usvaan ja voimaas, kuin piltti, jok' ohdakkeita hosuu, koe tammiin ja kukkuloihin! Mun maani mulle sun jättää täytyy ja majani, jot' et sa rakentanut, ja lieteni, jonka hehku käy kateeksi sulle.

En tunne auringon alla kurjempaa kuin te, jumalat! Viheliäisesti uhriveroin ja rukoushuuruin te ruokitte rukkaa majesteettianne ja nääntyisitte, jos puuttuis lapset ja kerjääjät, toivovaiset houkot.

Kun viel' olin lapsi enkä tiennyt mistään, loin eksytetyt silmäni aurinkoon, kuin korva korkeudessa ois valitukseni kuulemaan, sydän, omani lainen, polon-alaista armahtamaan.

Ken mua auttoi Titaanein ylimieltä vastaan? Ken pelasti kuolosta, orjuudesta? Etkö kaikkea tehnyt sa itse, pyhä, hehkuva sydän? Ja hehkuit, sa herkkä, nuori, petetty, kiitosta pelastetun pilvissä-nukkujalle!

Sua kunnioittamaan minä? Miksi? Lievititkö tuskia kuunaan sa raskautetun? Viihdytitkö kyyneltä kuunaan sa ahdistetun? Mua mieheksi takonut eikö kaikkivaltias aika ja ikuinen kohtalo, valtiaat mun ja sun?

Vai kuvittelitko, ett' elämää vihaisin ehkä, piilisin korpiin, kun kypsyneet ei kukkais-unet kaikki?

Tässä istun, ihmisiä muovaan kuvani mukaan, sukukuntaa kaltaistani, suremaan, kärsimään, nauttimaan, riemuitsemaan ja uhmaamaan sua, niinkuin ma uhmaan!

GANYMEDES

Heloss' aamun kuinka mua hehkuen kohtaat, kevät, sa armain! Tuhatkertaisin lemmen auvoin sydämeeni tulvii sun ikuisen lämpös pyhä tunne, sa iki-ihanainen!

Sinut jospa kietoa vois käsivarsi tää!

Ah, sun parmahilles painun ma hiutuin, ja sun kukkas, ruohos, ne mun sydämelleni kurkoittuu. Sa poveni polttavaista janoa vilvoitat, vieno huomentuuli, satakielen lempivä kutsu tuolt' utulaaksosta mulle soi.

Ma tulen, tulen! Minne? Ah, minne?

Ylös! Ylös on into. Pilvet ne leijuu likemmäs, pilvet painuu luo ikävöitsevän lemmen. Tänne! Tänne! Helmaanne heittyin korkeuteen! Sylin kietovin, kiedotuin! Ylös povelle sun, ikilempivä isä!

IHMISEN RAJAT

Pyhä iki-taatto kun ilmoilta maille tyvenellä kädellä vyöryvistä pilvistä siunaavat salamat kylvää, ma suutelen valtiasvaipan alinta poimua, povessa hartaus ja lapsen pelko.

Näät kera taivaisten älköhön kilpaan ihminen käykö. Jos korkealle hän kohoo ja tähtiin päälaki tapaa, turhaan hapuelee nojapohjaa anturat altaan, ja leluna häälyy hän tuulten ja pilvein.

Jos lujin, luisevin raajoin hän seisoo perustalla varmalla maan ikivankan, hän itseään ei edes tammeen, ei viininvirpeen verrata taida.

Mikä eroittaa jumalat inehmoista? Käy monet aallot eell' ikivaltain, ikuinen virta: meidät aalto nostaa ja ahmaa aalto, ja me uppoamme.

Kehä pieni äärtää elomme kaiken, ja sukupolvi polveen liittyvi, kestäen kehkee elämän loputon ketju.

JUMALALLINEN

Jalo, avulias, hyvä ihminen olkoon! Sillä se vain eroittaa hänet olennoista kaikista tuntemistamme.

Terve, te ylhemmät olennot oudot, te aavistamamme! kaltaisenne hän olkoon; opettakoon esimerkillään uskomaan teihin.

Sillä tuntoa vailla on luonto: hyville, pahoille aurinko paistaa, ja rikolliselle kuin kunnokkaimmalle kuultaa kuu sekä tähdet.

Tuulet ja tulvat, ukkoset, rakeet kohisten kulkevat, tempaavat saaliiksi, kiitäen tietään, vain kenen sattuu.

Niin myös sokko onni keskellämme haparoi, konsa poikasen kiharpään viattomuuden, konsa kaljun syyllisen päälaen kohtaa.

All' ikuisten, vaskisten, suurten lakien kaikkien täytyy olemisensa kehä kiertää loppuun.

Vain ihminen yksin mahdotonta mahtaa: hän tutkistelee, valikoi, tuomitsee; hän tuokiolle voi kestoa antaa.

Hän yksin saattaa palkita hyvän, rangaista pahan, parantaa, pelastaa, kaiken harhaavan, häilyvän hyödyksi kiintää.

Ja me kunnioitamme kuolottomia, kuin ihmisiä olisivat, suuressa tekisivät, mitä pienessä tekee tai tekisi parhain.

Jalo, avulias, hyvä ihminen olkoon! Väsymättä vaalikoon hyödyllistä, oikeaa, noitten esikuva olkoon olentojen aavistamaimme!

IHMISTUNTO

Jumalat, ah, aavan taivaan vallat suuret, soisittepa meille vakaan mielen, vahvan uskalluksen päällä maan: laupiaat, oi, teille ylhän taivaamme me jättäisimme.

KOHTALO

Charlotte von Steinille

Syvän katseen aikaan tulevaiseen luoda aavistain miks annoitkaan, lempeemme et, onneemme et maiseen autuaasti luottaa konsanaan? Nähdä sydämehen toinen toisen tunteet, kohtalo, miks annoitkaan, kaiken oudon, sekasokkeloisen alle suhteeseemme tosimpaan?

Ihmistuhannet, ah, touhuin inhoin tuskin tuntee omaa sydäntään, tuskan viemät ees-taas puuskin vinhoin, viittomatta toivon, määränpään, taas jo riemastuin, kun nopsaan paistaa arvaamatta ilon aamukoi; vain me raukat rakastavat maistaa onnen onnea tuot' emme voi: empiä vain, ymmärtää ei toistaan, nähdä toisess' oma haave vain, elää haaveonnen-aarnioistaan, haave-vaaroissakin haihattain.

Miekkoinen, ken tyytyy unten teille, kell' ois tuulta tyhjää aavistus! Todeks unen, aavistuksen tietää meille joka katse, joka kohtaus. Mitä meille aikoo, sano, millä meidät kahlehti näin kohtalo? Olit ammoin, ajoill' etäisillä sisar sieluni tai puoliso.

Tunsit joka juonteelt' olentoni, kuulit, kuinka herkin hermo soi, katseell' yhdellä näit, kunne moni kuolevainen kurkistaa ei voi; veren polttoon vihmoit vilvoitusta, harhariennon, riehun taltuttain, levon, rauhan rinnan raatelusta syliss' enkel-armahassa sain; helposti kuin taikaan vankis taipui, viehkeäks sait päivän vierivän. Ah, mit' autuuden ois vertaa tuon, kun vaipui jalkoihisi kiitollisna hän, sydämelläs sydän sykki paisuin, tunnon hyvän hellä silmäs toi, selkeni jok' aisti, verten raisuin viihtyi kaipaus, mi kapinoi.

Muisto kaiken tuon viel' aikain takaa väikkyy kiehtoin sydänt' empivää, sisinnä soi sama vanha totuus vakaa, tila uus on tuskaa kipeää. Meille jäi vain varjo-elo vajaa, valju kirkkainkin on kevätkoi. Onnekkaat — vaikk' ahdistaa ja ajaa, muuttaa meitä kohtalo ei voi.

ARISTELEVALLE ARMAALLE

Tuon näitkö pomeranssin, se vielä puussa riippuu; jo maaliskuu on mennyt ja kukat uudet uhkuu. Puun luo, sen alle astun ja lausun: "Pomeranssi, sa kypsä pomeranssi, sa armas pomeranssi, sua puistan, kas, sua puistan, oi, vieri helmaani!"

PYYNTÖ

Oi kaunis neitonen, sa tummatukkainen, jok' astut akkunaan ja parvekkeelle käyt! Ja suotta käytkö vain? Oi, jos mua vartoisit, jos salvan siirtäisit, kuink' oisin onnekas, kuin luokses kiitäisin!

NOUSEVALLE TÄYSIKUULLE

Heti aiotko mun heittää? Lähell' äsken loistit niin! Sinut pilviseinä peittää, piilet olemattomiin.

Toki huoleeni kuin tähti viime kulmas pilkoittaa, armaan, vaikka kauas lähti, lempivän mua ilmoittaa.

Ihanaks siis ilmaan laajaan seesty, loista! Vaikka lyö sydän tahtiin tuskan-taajaan, ylen autuas on yö.

SULHANEN

Yön helmass' uinuin, valvoi unta vailla vain sydän lemmentäys, kuin päivä ois; nous aamu, tuntui vain, kuin yö ois mailla; sen kaikki tuomat mitä mulle tois?

Ne tuoneet armast' ei — kaikk' aherruksen, työn hellehetket innoitti hän vain. Mink' ilta vilvas soikaan virvoituksen! Kuink' elvyin, ihanaisen palkan sain!

Jo painui päivä, liittyi käsi käteen, kun viime katseen siunaavan se loi, ja luki silmä silmän kirkkaan säteen: vain toivo, idäst' uusi koittaa koi!

Yön helmass' uni vie, kun tähdet paistaa, ovelle armaan lepokammion. Myös mun siell' olkoon suotu lepo maistaa! Kuink' elo onkin, oi, se hyvä on.

SYDÄNYÖN AIKAAN

Ma sydänyöllä hiivin, piltti pieni, ain' arastellen ohi kirkkomaan kotiini, pappilaan; mutt' ylle tieni niin kirkkaat tähdet syttyi kiilumaan, ah, sydänöin.

Kun sitten kullan luo jo kulku vei mun, vei, veti tenho väkivoimainen, niin alla tähtien ja pohjan leimun join mennen, tullen mettä autuuden, ah, sydänöin.

Kuu täysi kunnes vihdoin kuulsi julki ja heljän loiston loi yön hämäriin, myös aatos altis, herkkä, nopsa kulki niin kauas menneisiin ja vastaisiin, ah, sydänöin.

AINA JA KAIKKIALLA

Painu kuilu-öihin jylhiin, nouse ilman pilviin ylhiin, runotar sua laakson tuoksuin kutsuu, viehtää virran juoksuin.

Koht' uudet laulut laulattaa jok' uusi umppu raikas, ja vuodenajat palajaa pois virratessa aikas.

VAELLUSLAULU

Vuori vuorelt' ilmain teitä, halki laaksoin laikahtaa niinkuin laulun säveleitä, soi kuin siipein huminaa. Vaatii vaisto, matkan myötä riemuin seikat selkenee; elos olkoon tointa, työtä, rakkaudella se tee.

Sillä katkaistu on kanta, loukattu on luottamus; outo eess' on ilmanranta, vaiheinensa vaellus, näin kun koidon lesken lailla häädyn eroon haikeaan, kanssa tuon, en tään, kun vailla valkamaa vain rientää saan.

Irti maasta! Rohkein rinnoin reipas matka maailmaan! Pää ja käsi tarmoin, innoin kaikkiall' on kotonaan. Mielest' eikö huolet lentäis, missä päivä leimuaa? Jotta kaukomielin mentäis, siksi niin on suuri maa.

TORNINVARTIAN LAULU

Sain katsojan mahdin, maan armaan ma nään. Ma valvon ja vahdin, ma torniini jään.

Nään kunnaat ma koiton, nään tähdet ja kuut, nään metsikön loiton, sen kauriit ja puut.

Kaikk' kauneus pukee ne loppumaton. Sen sieluni lukee ja lumottu on.

Mit', auvoiset silmät, te näittekin vain — niin kaunista sentään ma katsoa sain.

TAIDE

VAELTAJA

Vaeltaja:

Jumalan siunaus sulle, nuori vaimo, ja poikaselle, joka rintaas juo! Tähän juurelle kallion jalavan varjoon salli mun taakkani heittää, luonasi levähtää.

Vaimo:

Mikä toimi käskee sua helteessä päivän pölypolkuja käymään? Kannatko kaupungin rihkamaa ympäri maata? Hymyilet, vieras, kun kyselen moista?

Vaeltaja:

En kanna kaupungin rihkamaa. Ilta jo viilenee; näytä mulle lähde, josta juot, armas nuori vaimo!

Vaimo:

Ylös kalliopolkua tuonne. Edell' astu! Pensaikon läpi kulkee majalle polku, jossa asun, lähteelle, josta juon.

Vaeltaja:

Ihmiskäden järjestäväisen jälkiä seassa pensahien! Näit' et liittänyt kiviä, luonto, sa runsaasti siroittavainen.

Vaimo:

Vielä ylemmäs!

Vaeltaja:

Alla sammalen arkkitraavi! Sinut tunnen, luova henki! Olet kiveen leimasi painanut.

Vaimo:

Ylemmäs, vieras!

Vaeltaja:

Kirjoitus, jonka yli astun! Kulunut liian! Vaelsitte pois, te syväuurtoiset sanat, joitten tuli tuhansille jälkeisille haastaa mestarinne hartaus.

Vaimo:

Noita kiviä, vieras, kummasteletko? Tuoll' ylhääll' on niitä paljon majani ympärillä.

Vaeltaja:

Tuolla?

Vaimo:

Heti vasemmalla, läpi pensaston, tässä.

Vaeltaja:

Oi muusat ja gratiat!

Vaimo:

Tämä on majani.

Vaeltaja:

Temppelin raunio!

Vaimo:

Sivull' alempana kumpuaa lähde, josta juon.

Vaeltaja:

Hehkuen väikyt hautasi päällä, genius! Ylles on luhistunut sun mestarityös, oi sa kuolematon!

Vaimo:

Varro, haen astian juodakses.

Vaeltaja:

Solakan jumalhahmos on muratti verhonnut. Miten korkeuteen pyrit sorasta, pylväspari, ja kolmas orpo sisko tuolla! Pyhät päät peitossa synkeän sammaleen, miten majesteettisin murhein alas katsotte murskattuihin jalkainne juureen, sisarpiirinne puoleen! Katveessa karhunmarjapehkoin sora, multa ne peittää, ja päällä pitkä ruoho nuojuu! Tuon arvoinenko sulle, luonto, on mestarityösi mestarityö? Vailla tuntoa tuhoatko oman temppelis? Siit' ohdaketarhan teet?

Vaimo:

Miten lapsi nukkuu! Majassa levähtää tahdotko, vieras, vai tääll' ulkona olla? On viileää! Ota poika, niin minä käyn veden noutoon. Nuku, armas! Nuku!

Vaeltaja:

Sulo leposi on! Kuink' uhkussa taivaisen raikkauden se tyynesti hengittää! Sa, syntynyt raunioilla pyhän menneisyyden, sen henki sua heijailkoon! Kenen yllä se lepää, jumalaisin tunnoin joka päivä hän nauttii. Täynn' itua kehkee, sa loistavan kevään ihanainen kukka, valaise kulkua kumppanies! Ja kukkaverho kun kuihtuu pois, sun povestasi nouskoon hedelmä täys auringon armossa kypsyin.

Vaimo:

Jumal' antakoon! — Se vieläkö nukkuu? Kera raikkaan juoman mull' ei ole muuta tarjota kuin pala leipää.

Vaeltaja:

Kiitos sulle. Kuink' ihanasti kaikki täällä kukkii ja vihannoi!

Vaimo:

Pian mieheni palaa vainiolta jo pois. Oi, viivy, vieras, jää, syö kanssamme iltainen!

Vaeltaja:

Te asutte täällä?

Vaimo:

Niin, lomassa muurien noiden. Majan rakensi isäni tänne, kivet, tiilet raunioista kiskoi. Täällä me asumme. Maamiehelle hän minut naitti, ja sylihimme kuoli. — Nukuitko, kultani? Kuink' on se iloinen, leikkiä tahtoo! Sua veitikkaa!

Vaeltaja:

Ikiversova luonto! Sa kunkin luot elon nautintoon, joka lapselles äidillisesti suot perintöosan, majan oman. Räystäspalkistoon pesän pääsky tekee, ei tiedä, korun minkä se tahrii; toukka oksahan kultaiseen talvikehtonsa kehrää; ja keskeen menneisyyden ylvästen pirstain majan tarvitsemas, oi ihminen, kyhäät, haudoilla nautit! — Hyvästi, onnekas vaimo!

Vaimo:

Et tahdo jäädä?

Vaeltaja:

Herran huomaan! Hän poikaanne siunatkoon!

Vaimo:

Onnea matkaan!

Vaeltaja:

Mihin polku vie tuoll' yli vuoren?

Vaimo:

Cumaan.

Vaeltaja:

Onko pitkältä sinne?

Vaimo:

Peninkulmaa runsaasti kolme.

Vaeltaja:

Jää hyvästi! Oi, ohjaa kulkuani, luonto! Matka-askelia muukalaisen, joita pyhän menneisyyden hautojen päällä ma astun. Vie paikkaan, pohjan tuulelta turvattuun, missä puolipäivän polton poppelit torjuu. Ja ehtoolla kun kotimajaan käyn, jota kultaa auringon viimeinen vilkahdus, suo vastass' olla vaimon moisen, poikanen käsivarrellaan.

AMOR MAISEMAMAALARINA

Istuin vuoren huipulla ma varhain katsein jäykin usvaan tuijotellen; taulukankaan harmaapohjan laill' on korkeana, laajana se eessä.

Poikanenpa viereen astui, virkkoi: "Veikkoseni, kuinka saatat jouten tyhjään kankaaseen sa tuijotella? Iäks sulta tyyten tyrehtyikö into maalata ja muovaella?"

Poikaan katsoin, mielessäni mietin: "Piltti tuoko mestariksi työntyy?"

"Jouten jurotellet, siit' et tule tuota viisaammaksi", virkkoi poika; "katsos, heti piirrän taulun pienen, neuvon, kuinka tehdään kuva kaunis". Ja niin ojensi hän etusormen rusohohtoisen kuin ruusun umppu, kankaan viritetyn pintaan alkoi avaraan hän sormellansa piirtää.

Korkealle auringon hän armaan, silmiin väkevästi välkkyväisen kuvasi ja kultiin pilvenpalteet, säteet puhki pilven pilkahutti; sitten piirsi hennot, herkät latvat puitten aamuraikkahien, taammas perätysten kummut kuultamahan; vett' ei etualalt' unohtanut, virran niin hän luonnollisen piirsi, auringoss' ett' aivan aallot säihkyi, kuohui paateroihin jyrkän partaan.

Kukat kasvoi virran kaltahalla, kiilui kirjoniitty, helmiäistä, kultaa, purppuraa ja vihreyttä, hohtokiven kimallust' on kaikki! Kuulaan sitten silasi hän taivaan sekä kaukaisuuden sinivuoret.

Ihastuksest' ihan uudeks syntyin vuoroin mestariin ja kuvaan katsoin.

"Enkös ole näyttänyt", hän sanoi, "tään ett' ammatin ma hyvin taidan? Mutta vaikein jäljellä on vielä." Sitten sormenkärjellä hän piirsi huolekkaasti metsänreunaan, missä hehkuvinnaan heijastihe juuri päivä heleästä heinikosta, piirsi immen ihastuttavimman, sorjavarren, somapukineisen, posket raikkaat, tukan tummakutrin kaartamat, ja ruso poskipäiden sama on kuin sormen, mi ne piirsi. "Poika", huudahdin ma, "kenen lietkään mestarin sa opiss' ollut, noin kun nopeaan ja luontevasti kaiken taiten alat, valmihiksi saatat?"

Näin kun vielä puhuin, katso, henkää tuulahdus, ja latvat tuutii, läikkyy kaikki virran laineet, hulmahtavi huntu vieno verrattoman immen. Ja mik' ihmeist' ihmein oli mulle: neito jaloin astua jo alkoi, astui kohti paikkaa, kussa istuin kera mestarin ma lietomielen.

Ja kun kaikki, kaikki noin nyt liikkui, latvat, laineet, kukkaset ja huntu, hento jalka immen ihanimman, luuletteko, kallioll' ett' istuin vain kuin luja kallio ma hiljaa?

TAITEILIJAN ILTALAULU

Oi, henkeni jos hehkuttais sisäinen luomisvalta! Jos kuvat tuoreet kumpuais mun sormieni alta!

Mä änkytän, mä värjyn vain, yritän silti yhä; sua vaistoten, sua aavistain tavoitan, luonto pyhä.

Kun aattelen, kuink' auenneet on aistini jo ammoin, siell' ilon hetteet hersyneet, kuss' autiutta kammoin, —

vain syvin tuntos, luonto, voi janooni tuoda jähteen. Tuhanten suontes tulva soi kuin laulu suihkulähteen.

Kaikk' aistini sa virvoitat ja raikkaan innon annat ja iäisyydeks avarrat maa-elon ahtaat rannat.

LUONTO JA TAIDE

Ei taide luontoon näytä luontuvalta, etk' arvaakaan, kun ne jo yhteen taipuu. Niin multa myös jo ristiriita haipuu, mua samoin kutsuu kumpaisenkin valta.

Vain vakaa pyrkimys, ja esteet vaipuu! Työs taiteen kahleell' uurain innoin malta vain kaarrella, niin uhkuukin sen alta jo vapaa luonto, vapaa rintas kaipuu.

Noin luotakoon, mi luodaan, muodoin varmoin; ei riento kiihko-henkein riehakkuuden voi täydellisen seestepiiriin kantaa.

Suurt' aikonet, käy työhön kootuin tarmoin; on rajoitunta merkki mestaruuden, ja laki vain voi vapauden antaa.

MAALAISSÄVY

Taas satakielen kevät toi, kun lähti talven kirret; ei oppinut se uutta: soi vain vanhat, vienot virret.

JUMALA JA MAAILMA

PROŒMION

Sen nimeen, joka itsens' itse loi, ikuisen luomistahtons' olennoi, sen nimeen, joit' on usko, uskallus ja rakkaus, työn kunto, kutsumus, sen nimeen, niin jok' usein mainitaan, vaan olennolt' on outo ainiaan:

Min kuulo kuulee, katse kantaakaan, sukuas kaikk' on, Hänen kaltaistaan, ja henkes hehkutietä ylhimpää jo vertaus, jo kuva tyydyttää. Sua luo se tenhoo, viehätellen vie, kuss' astut, tienoo kaunistuu ja tie: et arvoll' enää mittaa tuokion, jok' askel mittaamattomuutta on.

Jumala ulkopuolinen mit' oisi, mi kaiken kiertää sormeansa soisi! Sisältä-käsin maailmaa Hän käyttää, Hän itse luonnon, luonto Hänet täyttää; niin sen, mi Häness' elää, liikkuu, on, on Hältä voima, henki loputon.

TESTAMENTTI

Ei huku mikään olevainen! Ain' elää kaikess' Ainiainen, sa _olet_, siitä onnes saa! Sill' ikuist' on se: aarteit' elon lait kaitsee, kehää hehkun, helon, mi kaikkeuden kaunistaa.

On tosi ammoin löytty, siit' on sinetti jalon henkiliiton; sen turvaa vanhaan vakuuteen! Maan lapsi, ylistystä kantaa saat Viisaalle, ken kiertää antaa sen aurinkoa siskoineen.

Sisimpääs sitten katso: siellä on keskus, jot' ei kenkään kiellä, epäile, kelvokas ken on. Siell' ohjaa vaill' ei vaapu jalo, sill' aate-rientos päivän valo on tunto orjuuttamaton.

Min aistejas sa luottain käytä, ne eivät väärää sulle näytä, jos taju tarkka valvoo vaan. Sees katse sull', ei huolenharmaa, vaellus notkeaa ja varmaa kautt' olkoon kasvurunsaan maan.

Sen siunaust' äl' ahmi, tuhlaa; miss' elo viettää elon juhlaa, myös järki myötä olkohon. Niin kaikki mennyt pysyy, säilyy, eelt' uus jo päivä elää, päilyy, ja hetki ikuisuutta on.

Jos vihdoin voitit voittelosi ja tunne tuo sun täyttää: tosi on vain, mi tuottaa hedelmää, yleisen mittaat laidan, laadun: se pitää suunnan kerran saadun, siis harvinten sa joukkoon jää!

Ja vanhastaan kuin vaistoin aroin loi lemmentyönsä, laumaa varoin, ain' aatteen, mietteen, runon mies, on kaunein palkkas: sielut kunne tiet' etsii jalot, eeltä tunne, se toivotuin on työs ja ties.

ALKULUOTTEITA. ORPHISIA

DAIMON, haltiahenki

Kuink' asettui sun syntys tuokiolla planeetat kohti aurinkoa, kuuta, niin kaikk' on kulku elos kohtalolla, niin kasvus kaavan sai, et muuksi muuta sa itseäs, se on sun pakko olla; sa usko tietäjäin, Sibyllain suuta: ei särje leimaa aika, mahti mikään, mi elon muotoilevi iäst' ikään!

TYCHE, sattuma

Vaan taiten kiertää rajan jyrkän juovaa meiss', ohessamme vaihtuvainen jokin; et yksin jää, sa muita, muut sua muovaa, kuin toisten, niinp' on oma toimintokin; on elämä kuin virta vievää, tuovaa, se leikki on, mi lentää sikin-sokin; jo kehjennyt on vuotten kaari salaa, jo lamppu tulta syttäväistä halaa.

EROS, lempi

Se saapuu! — Siivin taivaalt' alas väikkyy, yöst' autiosta kunne nous sen koi; luo kevätsäin kuin sädetulva läikkyy, pääs, otsas pyörtäin leijuu, leikamoi, — pois karkkoo, palajaa, taas pakoon säikkyy, — mielt' arka riemu, tuska kukkuroi. Maailmaan kaikkeen moni haave haipuu, ylimpään yhteen kiintyy jaloin kaipuu.

ANAGKE, täytymys

Taas vain, kuin tähdet sääti, kaikki sääntyy; sielt' arvat lankee, suunnat, säännöt, lait, vain täytymykseks sisin tahto kääntyy, ja tahdon eess' on ehdon valta vait; pois rakkain sydämestä raukee, nääntyy; sun täytyy: halus, haavees suistaa sait. Niin ahtaamp' on vain kahle vuotten mennen meill' luulovapaus kuin aluss' ennen.

ELPIS, toivo

Vaan vuoren vahvuiset lie vanhan, vankan nuo portit inhat vaskimuurin moisen, käy sivu salpain, läpi saarron sankan tie vapaa keijun kevytkarkeloisen: alt' usvan, pilvipeiton, rakeen rankan sen siipi vie meit' iloon ilman toisen; sen tunnette, sen käymätönt' ei rantaa; yks siiven isku — taa aioonein kantaa.

LÄNSI-ITÄMAISESTA DIVAANISTA

HEDZHRA

Pohja, länsi, lounas hajoo, kruunut sortuu, vallat vajoo. Mieli ihmeit' idän halaa, patriarkkain ilmanalaa, nuoruusjuomaa, Khiser, sulta, lemmen, viinin, laulun tulta.

Oikean ja puhtaan tiellä ihmisheimoin syvät siellä synnyt etsin, niinkuin kerran kuulla saivat suusta Herran maisin kielin sanaa taivaan, jääneet paljoon pään ei vaivaan.

Kuin ol' arvoss' isät, outo kaikki vieraan käskyn nouto; viehtää kaita nuoruus-kaava: aatos ahdas, usko aava, kuin ol' ylin siellä _sana_ julistuksen saattajana.

Parveen paimenien liityn lähtehelle keidasniityn, kaupan mull' on kaikin tienoin shaalit, kahvit, moskus hienoin, kaupungista toiseen sadat samoon karavaaniradat.

Hafis, laulus lohdun suo, kun rotkon louhuteillä nuokun, konsa satulassa muulin opas laulaa hehkuhuulin, tähdet heljät herätellen, rosvot piiloon pelätellen.

Kylpy-, viinisaleiss' yhä muistelen sua, Hafis pyhä, hunnuton kun kutrihuiske ambraa tuoksuu. Lemmenkuiske laulajan noin kiehtoin soikoon, itse huurit hurmioikoon.

Sen jos kadesilmin näätte, varsin väijymäänkin jäätte, tietkää: runo rukousta ain' on, paratiisin usta hiljaa kolkuttavin sanoin, iäist' elämätä anoin.

VAPAA MIELI

Ratsulla vain tahdon olla oiva! Teille jääköön teittäin, majain hoiva! Riennän riemuin maan kaikk' ääret laajat, päällä lakkini vain tähdet taajat.

*

Pani tähdet tietänne johtamaan Hän matkoilla maan ja veen, teill' ett' ois niist' ilo ainiaan, ilo katsella korkeuteen.

NELJÄ ARMOA

Pojat aavikon jott' iloissaan vaill' ajais rajaa, rantaa, soi Allah neljä armoaan, jotk' onnen heille antaa.

Soi turbaanin, mi sorjemp' on kuin keisarinkruunu mikään, ja teltan soi, jott' asunnon voi pystyttää miss' ikään.

Soi miekan, turvan taatumman kuin jyrkät muurit, vuoret, ja laulun oivan, ihanan, mi tenhoo immet nuoret.

Ma laulan kullan kukkasiin — mi vois mua pidätellä? Hän tietää omansa, hän niin on hilpeä ja hellä.

Ja pöytään kukkaa, hedelmää voin teille taiten laittaa, myös hyveen suolaa höystävää ja raikasta, jos maittaa.

ALKUAINEET

Kuinka monen alkuaineen voimaa vaatii laulu oiva, jott' ois maallikon se niinkuin mestarinkin riemuks soiva?

Lempi ennen muuta olkoon laulun tenhona, jos pelkkää lempeä se liekkii, uhkuu, sitä sorjemmin se helkkää.

Myös on tarpeen maljan helke, viinin punavälke, sillä sorjin juhlaseppeleistä juojill' on ja lempivillä.

Tarpeen taistokalpain kalske, raiku sotatorven soiton, jumaliin jok' urhon nostaa hurmiossa onnen, voiton.

Laulajalle välttämätön viel' on liekki vihan vinhan, lailla kauniin ettei elää sallis iljettävän, inhan.

Nuo jos neljä alkuvoimaa tavoittaa hän laulun taikaan, hän kuin Hafis kansain riemu, virvoitus on ajast' aikaan.

SA HUONOON SUOSTUT, KUN...

Sa huonoon suostut, kun päin selvin pohdit; kun päihdyt, totuuden sa virkkaa tohdit. Vaan yli määrän myös koht' yltyy jano; Hafis, kuink' oivalsit tuoss' oikein, sano!

Kuink' itse harkinnen, en muuta huomaa: se älköön lempikö, ken vieroo juomaa; vaan älköön pöyhkeillä tää juojain suoko: ken ei voi lempiä, hän älköön juoko!

SATEENKAARI

Pilven kun äkkipäin aurinko kohtaa, kaaripa kimmeltäin kirjava hohtaa.

Myös sumu siltojaan — siit' ota vaari — valjuna kaartaa, vaan taivaan on kaari.

Hilpeä vanhus, siis miks suret, emmit? Sait lumen suortuviis, hehkuen lemmit.

LAULU JA KUVA

Hellaan mies hän saveaan muotoon muovaelkoon, suennutta sormistaan ihmett' ihastelkoon.

Meitä viehtää vilppaus Eufrat-virran laineen, tuonne tänne tuuditus aallehtivan aineen.

Viihtyy sielun polte, soi laulu: runoniekan puhdas käsi muuttaa voi helmiks aallon hiekan.

AUTUAS KAIPUU

Lauman pilkalta se salaa, viisahalle yksin virkkain: kiitän elävää, mi halaa kuolla liekkikuoloin kirkkain.

Vienoin lemmen-öin, kun unnut, joissa sait, joiss' annat elon, tulvii ylles oudot tunnut tuikkeess' aran liekin helon.

Pimeys ei varjopiirein enää sulle piirrä rajaa: kaipuu uus sua kuumin kiirein liittoon korkeampaan ajaa.

Tiesi tenhosiivin kiidät kautta kaukaisuuksien, vihdoin, perho, liekkiin liidät, hiillyt valoon himoiten.

Kuole — synny! Kunnes lain sydämees sen suljet, olet valju vieras vain, öistä maata kuljet.

ESIKUVALLINEN PARI

Niin, lempi suur' on ansio! Mill' ihanamp' ois palkinto? Ei valtaa, kultaa saa, mut saa kuin urhot kuulut kunniaa. On maineessa Profeetan lailla Wamik ja Asra ihmismailla. — Muut' et, vain nimet heistä kuulet: ne mainitaan, miss' ääntyy huulet. He mit' on tehneet, työskelleet, ken tietäis? Ovat lempineet, sen tiedämme. Se riittää, selon suo vaiheist' Asran ja Wamikin elon.

ALISTUMINEN

"Sa hiudut — ja kauniisti laulat, hukut huoleen — ja hymyät vain!"

Runoilija:

Tylyt liian on lempeni paulat! Pahan kohtelun siltä sain. Suru laulajan rintaa viiltää. Kas kynttilän tulta: se kiiltää, pian loppuhun tuikahtain.

*

Haki lemmen tuska, miss' asunnon sais oikein kolkon, yksinäisen, löys sydämeni aution, teki tyhjään pesän piileväisen.

ESTÄMÄTÖNTÄ

Ken liikkumasta kieltää voi linnun lehvällään, ken keikkumasta lampaan, kun villat keritään?

Minä kummasti käyttäydynkö? Kun turkissa kipunoi! Ei! Keritsimiin ken joutui, se riuhtoo, ei muuta voi.

Ken estää laulamasta mun ilmoille riemuiten, ken pilville uskomasta, kuink' armas on suloinen?

SALAA

Vilkkuu armaan silmät täyttäin kaikki ihmetyksin syvin. Minä, tietäväinen, yksin ymmärrän sen varsin hyvin.

Näin ne virkkaa: tuota lemmin, enkä sitä taikka tätä; ihmetykses, ikävöintis, rakas seura, sikseen jätä!

Mitattomin tenhovoimin singahtaa se silmänluonti! Ensi hetkest' armaast' on se armaalle vain merkinsuonti.

MISTÄ PORTIST' ASTUIT

Mistä portist' astuit Herran kaupunkiin, sit' älä kysy; kunne asetuit sa kerran, siinä ajallasi pysy.

Viisaihin luo silmäs siellä, ylhiin käskyn käyttäjöihin; nuo sua ohjaa tiedon tiellä, nää sun vyöttää voiman töihin.

Hyödyksi kun vointis mukaan teet siell' uskollista työtäs, tiedä: ei sua vihaa kukaan, monen rakkaus on myötäs.

Muistava maan isä työs on, intos sille elon takaa; silloin vasta uusi myös on pätevää kuin vanha, vakaa.

VIIS VUOSIKYMMENTÄ MUA MUOKKAELLA...

Viis vuosikymmentä mua muokkaella, mua muuttaa, muuksi murjoa ne koitti; siit' arvaat — niin se aatost' aprikoitti — mink' isänmaasi mahdoit manterella. Ol' aikas nuorten myötä hurjennella, joit' ylväs neron vimma vikuroitti, vaan hiljaa puoleens' elon taipalella sun viisaat, jumal-lempeät ne voitti.

VAELTAJAN MIELENRAUHA

Kaikerrella kataluus kannata ei mikään; mahtavint' on mataluus, sanokoot mit' ikään.

Kehnoss' onnen kukkuroin hallitsee ja häärää, vallan oikein näin ja noin mielin määrin määrää.

Vaeltaja! — Milläs tään kierrät kiusan uraa? Tuprutella tuulispään anna kuivaa kuraa.

LAUSELMIEN KIRJASTA

Tätä päivää, yöt' älä muuta tuomaan sa toivo lainkaan, kuin mitä eiliset ehti jo suomaan.

*

On päivä viel', on aika ahertaa! Yö joutuu, jossa toimi taukoaa.

*

Kuink' ihanan, kuink' ison maan olin periä saava! On aika mun maani, aika mun peltoni aava.

*

Tee vain hyvän rakkaudesta hyvää! Tekos aika sulta vie. Jos jättäisikin, periytyvää ei lapsilles se lie.

*

Miks aina kaikkialla kuulet niin paljon oivaa, paljon typerää? Sanoja vanhinten hokee nuorinten huulet, ja heist' on se omaa keksimää.

*

Vihamiehist' on nurkusi — miksi? Nuo kuunaan yhtyiskö ystäviksi, joille jo olentos, niinkuin se on, salanuhde on loppumaton?

*

Jos Luoja niin huono naapuri oisi kuin minä ja sinä, ei meille vaan kovin laulaa kunnian kukko voisi — Hän kunkin suo olla oloillaan.

*

Idän runoilijoista, se myöntäkäämme, me lännen laulajat jälkeen jäämme. Vaan vertoja liemme ja eelläkin noista me vihatessamme toinen toista.

*

Meit' armahda, luoja, vihasi alta! Jo peukaloisill' on äänivalta.

*

Pidä piikkistä harjaa ja suuta, niin arvoa annetaan. Saa haukoilla saalista muuta, ei metsäkarjua vaan.

*

Se sankarin kiittää ja mainita tietää, ken itse taistellut on kuin mies. Ken itse sai vilun, helteen sietää, se vasta ihmisen arvon ties.

*

Pitoseura kirjava! Jumalan pöytään vihamiehet ja ystävät koottuina löytään.

*

Ensin katolle kavuta saat, sitten mä näyttelen seudut ja maat.

*

Ei vaaraa vaikenevalla: on ihminen piilossa kielensä alla.

*

Ken talooni käy, voi tuomita kuosin, jota vuosia suvaitsin itse ja suosin, vaan kurkkia sais ovest' ulkona tuolla, jos hänt' en sietäis mä sisäpuolia.

*

Tapa loalla tallatulla laajaks, ei lujaksi tulla.

*

On laulajaa, on lausujaa, kuin kukkuis kaikk' aron hiekat! Runotaidon mailta ken karkoittaa? — Runoniekat!

HATEM JA SULEIKA

Hatem:

Tilaisuus, ah, varkait' ei se tee, se varas itse on; multa viime lemmen vei se, jätti rinnan aution.

Tuon se kaiken toi sun huomaas, elon onnen kalleimman, ett' on elo vain sun suomaas, köyhä mies mit' odotan.

Vaan sun sädesilmäs hohtaa mulle armahdusta jo, sylissäs mua nuortuin kohtaa, riemuun kutsuu kohtalo.

Suleika:

Hurmaama sun lempes liekin, tilaisuutta soimaa en; omaas jos se varkain viekin, kuinka siitä riemuitsen!

Ja minvuoksi varkain? — Vaalis vapaa mulle suokoon sun! Armast' aatella ois: saalis moinen mun on saama, mun!

Sulle sorjan voiton kantaa, mielin suotuna min sain: rauhan, elon rikkaan antaa riemuin tahdon, ota vain!

Köyhä! — Pilaa lasket! Meitä rikkaaks eikö lempi saa? Syliini sun kiedon — keitä kutsuu kirkkaamp' onnen maa?

(Marianne v. Willemer.)

SULEIKA JA HATEM

Suleika:

Soutaiss' Eufratilla multa alle vetten vellovain solui sorja sormuskulta, jonka äsken suita sain.

Näin sen unen. Aamuruskon tulta lehvät leimuaa. Selitä se uni — uskon runoilijaa, profeettaa!

Hatem:

Selitän sen sulle pian! Monet kerrat kerroinhan, kuinka doge Venezian kihlaa aallot Adrian.

Sormuksen noin Eufrat sulta sai — ah, lauluun tuhanteen uni armas innon tulta taikoo taivassointuiseen!

Mun Damaskoon Hindostaanin mailta tulleen, pyrkien kanssa uuden karavaanin puoleen meren Punaisen,

mun sa virtaas vihit, rannan parvekkeeseen, palmustoon, kaikkeni sun haltuus annan hamaan viime suuteloon.

GINGO BILOBA

Idän ihmepuun, mi varjoo tarhaani, sen lehti tää salamielen mettä tarjoo, viisaan virkistyttävää.

Elo _yhden_ olennonko kahdeks erjennyt on noin? Toisens' omistanut onko kaksi yhdys-olennoin?

Saanet pulman päästellyksi, selväks ongelma se käy: lauluist' eikö näistä _yksi_, eikö kaksoissielu näy?

SULEIKA JA HATEM

Suleika:

Monet sulta laulut sievät lennelleet jos minne lievät, piirrot sorjan sulkatyös, kultajuovat koruniteet. hiomasi helmet, kiteet, kiehtovaiset päärlyvyös? Minkä lauloit, lemmen siteet kai ol' aina myötä myös?

Hatem:

Oli sulosilmäin voimaa, hymyhurmaa haltioimaa hammaspäärlyin hohtavain, ripsi-nuolta, kutri-paulaa, hempiheljää rintaa, kaulaa, tuhat vaaraa valmistain. Aatteles, kuink' ammoin laulaa laulut ties Suleikaa vain!

SULEIKA JA HATEM

Suleika:

Kansain, orjain, valtiasten tuo on tunnus ainiaan: korkein onni ihmislasten oma itseys on vaan.

Sen ken varjelee, se kantaa voi jok' elon kohtalon; kaiken muun voi mennä antaa, jos vain siksi jää, mik' on.

Hatem:

Katsovat kai siks sen seikan, vaan ma päätän toisin päin: olennossa vain Suleikan kaiken maisen onnen näin.

Vain Suleikan suosiossa itselleni arvon sain; katoais sen kaipiossa itseni, jäis varjo vain.

HATEM JA SULEIKA

Hatem:

Kaunokasvoin luo mua, armaat kutrikäärmeet, kahlitkaa, vaikk' ei vastaa hapset harmaat tummuuttanne tuuheaa.

Sydän tää vain viel' on nuori, kukkeint' uhkuu kevättään; suitsee sulle tulivuori alla usvan, hangen, jään.

Punaan luot kuin aamun kulta jäyhät, jylhät huiput nuo: kevään hurmaa, kesän tulta vielä kerran Hatem juo.

Juhlikaamme! Vielä juomaa! Malja armaan ystävän! Kasan tuhkaa armas huomaa, virkkaa: "Mulle hehkui hän!"

Suleika:

Mult' ei riistää saa sua mikään! Lempi lemmen vahvistaa. Hehkut armaas kevät-ikään heilimää sa ihanaa! Ah, mi mainekukkain hempi laulajaani ylistää: sillä elämää on lempi, henki elon elämää.

MUN ITKEÄ SUOKAA

Mun itkeä suokaa! Saartamana yön aroll' äärettömällä. Kamelit lepää kuin ajajatkin. Armeenialainen valvoo ja laskee, minä vierellä myös peninkulmia lasken, taa joitten Suleika jäi jo, muistossa kertaan tien pidentävät murheiset mutkat. Mun itkeä suokaa! Ei ole se häpeä: on hyviä itkevät miehet. Itkihän Briseis-neittä Akhilleus! Sotalaumaa Xerxes sortumatonta! Suosikkia surmaamaansa Aleksander itki. Mun itkeä suokaa! Kyynelist' elpyy multa; jo vihertää.

KASTANJAT, KATSOS, NUORET...

Kastanjat, katsos, nuoret puun täydelt' oksillaan, okaiset, vehrytkuoret, kuink', armas, uhkuukaan!

Niin tiedotonna riippuin ne kehkee verkalleen; niit' oksa vehmas viippuin se heijaa hiljakseen.

Vaan paisuu, kypsyy salaa jo sydän raakilon; se päivään päästä halaa ja ilmain ilohon.

Kuor' aukee, maahan marjat jo kirpoo riemukkaat; niin laulujeni sarjat sateena helmaas saat.

LAULU LÄNSITUULELLE

Suleika:

Kastesiipes, länsi lieto, ah, min kademielen tuokaan! Kanna kaivatulle tieto, kuinka eron huolta huokaan!

Vienon kaipuun siipes väike tuutii rintaan rauhass' ehtoon; hersyy herkkä kyynel-läike kukkaan, silmään, kumpuun, lehtoon.

Hiljaa henkäät, vilvoitellen sairaat silmäluomet salaa. Tuskaan menehtyisin, ellen toivois, viel' ett' armas palaa.

Lennä, lempeästi haasta lemmitylle sydämelle; vaan sen rauhaa ethän raasta, vaivaani et ilmoitelle.

Hiljaa kuiski kaivatulle: eloni on armaan lempi. Tulless' armaan kaht' on mulle kumpainenkin kultaisempi.

(Marianne v. Willemer.)

JÄLLEENLÖYTÄMINEN

Tähti tähtien, sun totta taasko syliin suljen, oi! Kuilu kuutta, auringotta, eron yö min tuskan toi! Riemujeni siskosielu, ah, sua armast', ihanaa! Muistuu menneen tuskan nielu, — säikyn onnen saavuntaa.

Maailma kun kauko-aluin uinui povell' Iäisen, loi hän korkein luomishaluin elon ensi huomenen, lausui: tulkoon! Luomis-aamuun tunki tuskan vaikerrus: hauraan todellisen haamuun muuttui, murtui kaikkeus.

Koitti valkeus, yön piiri karkkos sitä kammoissaan, eroon elementit kiiri kaikki kauas toisistaan. Kunkin tietään vailla ohjaa synkkä hourehorros vei kuiluun, kuss' ei äärt', ei pohjaa, kaipaust' ei, sävelt' ei.

Tyhjyys! Mykkyys! Ensi kerran itse Luoja yksinään! Silloin sääti armo Herran aamuruskon säihkymään: kutoi helskyttäin sen hempi heljät kirjokimmelteet, jälleen toisihinsa lempi liitti eroon-eksyneet.

Omaansa kaikk' etsii, janoo jälleen yhdeks yhdyntää; katse, tunne hehkuin anoo ääretöntä elämää. Olkoon saatu ottamalla, kunhan iki-omaks saa! Nyt me luomme, laatkoon Allah, luomme Luojan maailmaa.

Luokses siivill' aamuruskon toi hän sen, ken ikävöi; kaikk' yön tähdet lemmen, uskon liiton vahvaks sinetöi. Käymme riemun, tuskan teitä valioina päällä maan, 'tulkoon' uus ei enää meitä eroittaa voi milloinkaan.

KAIKESSA-ILMESTYVÄ

Tuhansin hahmoin muotos kätke, vaihda, koht', ani-armahin, ma tunnen sun; sa taakse taikahuntuin kasvos kaihda, oi kaikess'-ilmestyvä, tunnen sun.

Ma palmun nuoren, raikkaan nousennassa, soleavartisin, jo tunnen sun; ma virran kuulaass' aallonsolinassa, oi vienoviehtelyisin, tunnen sun.

Kun soljuu suihkukaivon säde hento, sa kisakirkkain, riemuin tunnen sun; kun pilvein muodot muuttaa tuulen lento, oi tuhatvivahteisin, tunnen sun.

Kun kirjokentin hohtaa huntu sorja, sa tähtikimalteisin, tunnen sun; kun tuhatverso kiertyy köynnös norja, oi sylikietovin, ma tunnen sun.

Kun vuoret ruskoon syttyy aamusäällä, kaikk'-ihastuttavin, sua tervehdän; kun taivas heljä kaartuu pääni päällä, kaikk'-avarruttavin, sua hengitän.

Mit' uiko-, sisäis-aistin antamata mull' on, kaikk'-opastavin, kautt' on sun; nimeä Allahin kun lausun sata, soi kunkin myötä sointuin nimi sun.

PÄÄSYPORTILLA

Huuri:

Tänään paratiisin usta minä miekoin vartioin. Herätä et luottamusta, emmin, tokko päästää voin.

Muslim oikea ja tosi lietkö vain sa täydelleen? Ansainneeko taistelosi paratiisin palkakseen?

Moinen uskon urho vakaa lietkö? Haavas nähdä suo! Jos sun kunnias ne takaa, vien sun valittujen luo.

Runoilija:

Suotta seulot, pohdit! Viedä minut saat vain Eedeniis. Olin ihminen, se tiedä, olin taistelija siis.

Katsees kaiken ilmi saavat, läpi tutki rinta tää, katso karsaat elonhaavat, lemmenhaavain hurma nää!

Toki lauloin hurskaan lailla ikilemmest' armahan, kuink' on kaunis matka mailla pyöriväisen maailman.

Kera kelvokkainten toimin, kunnes nimeni jäi niin leimuin lemmen haltioimin ihanimpiin sydämiin.

Ei! Sun lien ma kätes hennon anojaksi arvokas: siellä iäisyytten lennon lasken sulosormillas.