RUNOJA

Kirj.

J. W. von Goethe

Suomentanut

Otto Manninen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1928.

SISÄLLYS:

LAULUJA

Villiruusu Kristel Suostumaton Suostunut Runotarten lemmikki Ikävöinti Löydetty Tanhulaulu Itsepetos Maaliskuu Paimen Ihana yö Onni ja unelma Viattomuus Valekuollut Läheisyys Valitulle Mennyt ensi lempi Jälkiväreily Armaan läheisyys Läsnäolo Kauas menneelle Virran partaalla Murhemieli Vaihtelu Mieleenpantavaa Samoin Meri tyynnä Myötäinen matka Tervehdys ja hyvästijättö Uusi lempi, uusi elo Belindalle Lempivä Kevätlaulu Kukkanauhan kera Järvellä Levoton lempi Paimenen valitus Kyynelten lohtu Vuorilinna Kaulassa kannetulle kultasydämelle Vaeltajan yölaulu Toinen yölaulu Keijujen laulu Puilleni Haikeuden hekkuma Metsämiehen iltalaulu Kuulle Yö Omaisuus

SEURALAULUJA

Yleisrippi Kophtanlauluja I, II Vanitas! Vanitatum vanitas! Sotaonni Wilhelm Meisterista Mignon, I, II, III Harpunsoittaja I, II, III Philine

BALLAADEJA

Mignon Laulaja Orvokki Keijujen kuningas Kalastaja Ritari Kurtin hääretki Aarteenkaivaja Rottienlumooja Hovipoika ja myllärinneito Poika ja myllypuro Taikurinoppilas Korinthon morsian Jumala ja bajadeeri Paaria: Paarian rukous. Legenda Paarian kiitos

ANTIIKKISEEN SÄVYYN

Peltomiehelle Anakreonin hauta Suloiset surut Sointumaton pari Puolustus Alppikukkula Distikhon-säkeitä Amyntas Venezialaisia epigrammeja Bakiin ennustuksia Mietelmäsarjasta Neljä vuodenaikaa

ERIAIHEISIA RUNOELMIA

Talvinen Harzin-matka Kyytimies Kronokselle Vaeltajan myrskylaulu Kotka ja kyyhky Prometheus Ganymedes Ihmisen rajat Jumalallinen Ihmistunto Kohtalo Aristelevalle armaalle Pyyntö Nousevalle täysikuulle Sulhanen Sydänyön aikaan Aina ja kaikkialla Vaelluslaulu Torninvartian laulu

TAIDE

Vaeltaja Amor maisemamaalarina Taiteilijan iltalaulu Luonto ja taide Maalaissävy Jumala ja maailma Proœmion Testamentti Alkuluotteita. Orphisia

LÄNSI-ITÄMAISESTA DIVAANISTA

Hedzhra Vapaa mieli Neljä armoa Alkuaineet Sa huonoon suostut, kun... Sateenkaari Laulu ja kuva Autuas kaipuu Esikuvallinen pari Alistuminen Estämätöntä Salaa Mistä portist' astuit Viis vuosikymmentä mua muokkaella Vaeltajan mielenrauha Lauselmien kirjasta Hatem ja Suleika Suleika ja Hatem Gingo biloba Suleika ja Hatem Suleika ja Hatem Hatem ja Suleika Mun itkeä suokaa! Kastanjat, katsos, nuoret Laulu länsituulelle Jälleenlöytäminen Kaikessa-ilmestyvä Pääsyportilla

LAULUJA

VILLIRUUSU

Näki poika ruususen, ruusun kankahalla, nuoren, huomenhohtoisen, luokse riensi riemuiten innoll' ihanalla. Punaruusu, ruusunen, ruusu kankahalla.

Poika virkkoi: "Poimin sun, ruusu kankahalla!" Ruusu virkkoi: "Vihlaisun saat, ett' aina muistat mun, — liiku loitommalla!" Punaruusu, ruusunen, ruusu kankahalla.

Poimi poika huimapää ruusun kankahalla; ruusu pisti ryöstäjää, ah! ja voi! jo voihki tää tuskan tuiman alla. Punaruusu, ruusunen, ruusu kankahalla.

KRISTEL

Mull' usein juro, synkkä pää, niin raskas veri on. Näen Kristelin, ja taas on sää vain paistett' auringon. Hänt' yhä silmä pälyy päin, enk' ymmärrä mä, kuin ja missä, milloin, miksi näin mä häneen ihastuin.

Kujeilu silmän tumman tuon ja tummat kulmat nuo — vain silmäisyn jos sinne luon, se sieluun tulta tuo. Niin marjanmaire kell' on suu, niin poski kaartuukaan? Ja kaunokumpu muuan muu — en kyltyis katsomaan!

Ja hänet tanhun vilinään kun kainalossa vien, kun kieputaan ja kiidetään, täys onnen poika lien. Jos hengästyin jo herpoo hän, niin hennon vartalon syliini suljen, sylkytän: siin' onnenmaani on!

Ja kun hän lempikatseen luo unohtain kaiken muun ja rintaan painuu, suukon suo, kautt' ytimen ja luun ain' ison varpaan kärkehen se juoksee, juovuttaa, niin rohkaisten, niin hervaisten, — oi tuskaa, hekkumaa!

Miel' enempää vain ikävöis, niin lyhyt ilta on; luo enpä jäädä epäröis vaikk' aamun koittohon. Kai hänet kerran omaks saan, ja sammuu tuska tää; jos ei, niin hänen povellaan mult' elo erkeää.

SUOSTUMATON

Kulki paimenneito norja — hohti kirkas kevätkoi — riemurinta, nuori, sorja, lauloi, että laakso soi: laa-la-ralla-lei!

Tarjoo Thyrsis suutelosta kaksi, kolme karitsaa, neito ilkkuu: niit' et osta! — laulaa, nauraa vain: hei laa, laa-la-ralla-lei!

Toinen nauhat neitoselle, kolmas sydämensä toi; karitsoille, sydämelle, nauhoille vain nauru soi: laa-la-ralla-lei!

SUOSTUNUT

Illan loistett' ihaellen menin metsään vihantaan. Kallioita kaiutellen Damon soitti huiluaan: laa-la-lei!

Ah, mua sylissään hän siellä helli sulosuuteloin. Pyysin: soita, soita vielä! Soitti armas poika noin: laa-la-lei!

Pois on multa teille tuulen rauha, riemu rientänyt, yhä korvissani kuulen soiton tuon ma soivan nyt: laa-la-ralla-lei!

RUNOTARTEN LEMMIKKI

Käyn metsissä ja mailla ja laulan linnun lailla, tie kaikkianne vie. Ja kuinka laulu soipi, sen tahtiin karkeloipi mit' ympärillä lie.

Puu kunnes puhkee kukkaan, maa nuoreen nurmen nukkaan, ma tuskin malttaa voin. Ma laulan niille, laulan, viel' alla talven paulan tuot' unta unelmoin.

Ma laulan järven jäällä, kun talvi kukkii täällä taas valkoloistossaan. Sen vaipuessa uutta jo ilon ihanuutta käy kummut kukkimaan.

Käy nuoret kisapaikkaan mun säveleeni raikkaan jo nopsaan nouteluun: jo poika-pökkö leiskuu, ja tyttö-tökkö heiskuu siell' alla lehmuspuun!

Taa laakso jää ja rinne, saa rientää lemmikkinne noin siipianturoin. Kons', armaat muusat, taasen syliinne sulokkaasen levähtää vihdoin voin?

IKÄVÖINTI

Ei sydämestä tulvahtain nyt viime kyynel tipu, kun tuskan polton tyyntää vain uus sanomaton kipu.

Oi, tuta suo tääll' ainiaan mun rakkautta suurta, jos jääkin tuska raastamaan syvintä sydänjuurta.

Sua, Iäinen, sun rauhaas, oi, jos täyttyisin jo täyteen! Ah, matka tää niin pitkän toi, niin syvän tuskan jäyteen.

LÖYDETTY

Ma metsään kuljin, kuin jalka vei, mull' etsiä mitään miel' ollut ei.

Näin katveess' armaan ma kukkasen, kuin taivaan tähti on silmä sen.

Sen taittaa tahdoin, se kuiskuttaa: siis murrun, kuihdun, en elää saa!

Sen nostin kaikin ma juurineen, toin kodin tarhaan sen kaunoiseen.

Sen siirsin paikkaan ma suojaisaan; nyt versoo, kukkii se ainiaan.

TANHULAULU

Välinpitämättömät:

Oi, tule, kauno sa, kanssani tanhuun; juhla on juhlaa, kun karkelo käy. Liene et kultani, vast' olet ehkä; liene et konsaan, me tanssimme vain. Oi, tule, kauno sa, kanssani tanhuun; juhla on juhlaa, kun karkelo käy.

Lempivät:

Juhla mit' ois sua vaill', oma armain? Vaill' ihanaistani tanhu mit' ois? Jollet ois kultani, tahtois en tanhuun; aina jos oot, elon juhlaksi teet. Juhla mit' ois sua vaill', oma armain? vaill' ihanaistani tanhu mit' ois?

Välinpitämättömät:

Lempiä saavat, me kiidämme tanhuun! Hiutuvan lemmen se ei halu lie. Karkelopiiri kun pyörivi riemuin, pois hämylehtoon jo hiipivät nuo. Lempiä saavat, me kiidämme tanhuun! Hiutuvan lemmen se ei halu lie.

Lempivät:

Tanhuta saavat, ah, lehdossa lemmen käyskellä tanhu on taivahinen! Amor on läsnä, hän kuulevi pilkan, kostava kerta ja kohtakin lie. Tanhuta saavat, ah, lehdossa lemmen käyskellä tanhu on taivahinen!

ITSEPETOS

Tuoll' uudin häilyy ees ja taas, sielt', armas, tänne päin tähyilet, piillen ikkunaas, kotiinko vain ma jäin.

Ja jäikö mustasukkaisuus poveeni polttamaan, kuin kalvamaan sen katkeruus nyt jääkin ainiaan.

Moist' eipä mieless' armahan — sen murheekseni nään — vain illan tuuli ikkunan sai verhon häilymään.

MAALISKUU

On tuiskutellut lunta: ei vielä aika tuo, kun kukkain valtakunta, kun kukkain valtakunta taas meille riemun suo.

Kas, päiväkin paraikaa vain pettäin pilkahtaa; ei pääskyst' edes taikaa, ei pääskyst' edes taikaa: se yksin palajaa.

Mi kevähäst' on huvi, jos yksin olla saan? Mut koht' on sorja suvi, mut koht' on sorja suvi, kun kaksin saavutaan.

PAIMEN

Ol' ennen paimen moinen, päälaiska lalleroinen, hän hampaat laimin lyö.

Pään pyörsi tyttö tuolta, sai silloin hupsu huolta: ei unt', ei juo, ei syö!

Samoilla, voihkaa sai vaan, hän laski tähdet taivaan, kun tuikki yllä yö.

Hän neidon nai, ja mataa kaikk' alkoi vanhaa rataa: hän nukkuu, juo ja syö.

IHANA YÖ

Majast' armaan astun, suljen tutun uksen, pois on tie; yöhön verhottuna kuljen, kunne metsän polku vie. Kuutar vilkkuu viitaan mustaan, Lännetär se leyhyy luo, sille sulosuitsutustaan kumarrellen koivut suo.

Suviyöllä hemmekkäällä mikä vilvas suloisuus! Mikä rauha tuta täällä syvä onnen salaisuus! Hurmaan hukun, hullaannunhan; vaan moist' enkö yötä sois tuhat sulle, taivas, kunhan armaall' _yksi_ mulle ois!

ONNI JA UNELMA

Eess' alttarin — maill' uneksinnan — monesti näit mun kanssas rinnan, hääriemu mielet kukkuroi. Ma valveill' usein, muilta varkain suloa suudelmaisi arkain niin paljon sain, kuin saada voi.

Suloisin, puhtain onnen suoma, kaikk' autuus armaan hetken tuoma pois kiitää kera tuokion. Sen nautit — mitä jäi? Vain kaipuu, pois suutelot laill' unten haipuu, kaikk' ilo lailla suutelon.

VIATTOMUUS

Armain sielun ansioista, herkimmän mi hemmen luo! Eteen ihannett' ei moista puhtainkaan Pamela tuo! Lieskaa tulen muun et siedä, hohtos vienoisen se vie; tuntee sun, jos siit' ei tiedä, tunne ei, jos tieto lie.

Jumalatar, kanssas kerran Eedenissä elettiin; vilkahdat vain hetken verran unelmiin viel' aamuisiin. Silmiss' utuvaipoin väikyt hartaan laulajan sa vain; Phoibos saapuu, pois jo säikyt, pois kuin utu unelmain.

VALEKUOLLUT

Täss', immet, surkaa haudall' Amorin. Sai tuiki turhasta hän lopun elämälleen. Siis kuoli tosiaan? No, tuskin vannoisin: hän tuiki turhasta myös usein elpyy jälleen.

LÄHEISYYS

Kuink' usein, armas, outo niin, en tiedä kuinka, olitkaan, kun ihmisvilinässä viivyttiin, — se kaiken riemun riisti multa. Mutt' yö ja hiljaisuus kun ympärill' on vaan, taas suudelmistas sinut tunnen, kulta.

VALITULLE

Käsi käteen! Huuliin huulet! Uskolliseks, armas, jää! Hyvästi! Voi monet tuulet, särkät kultaas säikyttää; vaan kun myrskyn jälkeen lahden rauhaisan hän saavuttaa, jollei kanssas nauti kahden, häntä, taivaat, rangaiskaa!

Uskallus se voittoon johtaa, puolin tehty on jo työ! Tähdet päivänkirkkaat hohtaa, pelkurin vain yll' on yö. Jouten jos ma jäisin luokses, huoli painais hartiaa; voittosille, vain sun vuokses, kaukoriento kannustaa.

Tuon jo tiedän laakson lauhan, kussa kerran käyskellään katsoin helmass' illan rauhan vienoon virran vilinään. Poppelit nuo nurmikolla, lehdon pyökit lehväkkäät! Ah, ja niiden peitoss' olla maja pieni voi, sen näät!

MENNYT ENSI LEMPI

Ah, ken päivät armaat antaa, ensi lemmen päivät jälleen, ah, ken niistä mulle tuokaan tuokion ees autuaan?

Yksin riudun, huolta huokaan, aina kalvavan nyt kantaa menneen onnen muiston saan.

Ah, ken ajan mulle antaa menneen, armaan, autuaan?

JÄLKIVÄREILY

Taas kun kukkii köynnös norja, kuohuu astiassa viini; taas kun hehkuu ruusu sorja, tiedä en, kuin käykään mun.

Kihoo kyynel kulman alta, työstä uppoon unelmiini; tuntuu kumman kaihoisalta polte poven haaveilun.

Tunnustan jo totta virkkain, tuo mun astuu aatoksiini: päivin yhtä kevätkirkkain oli Doris kerran mun.

ARMAAN LÄHEISYYS

Sua aattelen, kun säihkyy meren seljät tult' auringon; sua aattelen, kun lähtehessä heljät kuun kullat on.

Sun nään, kun peittää pölypilvi väikkyin tien kaukaisen, yöpolkuaan kun vaeltaja säikkyin käy myöhäinen.

Sua kuuntelen, kun kuohuin aallot pauhaa; ma kuunteluun monesti lehtoon käyn, kun henkii rauhaa se illansuun.

Oon luonas, luo sa jäät, jos kuinka lähdet sa kauas pois! Jo saapuu yö — oi, jos sen tuike-tähdet sun tuohon tois!

LÄSNÄOLO

Kaikk' ovat airuhias! Koin päilyvän nään ma ja toivon: kohta jo saavut sa myös.

Kukkien keskehen käyt, heti ruusujen ruusuna loistat, liljojen liljanakin.

Liitelet karkelohon, sua kiertäen kaikkipa tähdet kanssasi karkelevat.

Yö! — ja se oisiko yö! saa hempesi kiehtovan, kirkkaan kuun helon himmenemään.

Kiehtova hempesi on, kukat, tähdet, kuu sua, koitar korkea, tervehtivät.

Koitar, mullekin siis sinä antaos päiviä auvon! Suo elo, kuolottomuus!

KAUAS MENNEELLE

Sun kadotinko, kaunokainen, jo karkkositko kauas pois? Jok' äänes sointu tuttavainen viel' on kuin korvissani sois.

Kuin vaeltaja aamusäällä sen siirtoon turhaan tuijottaa: ei leivoa hän päänsä päällä näe korkealla laulavaa,

niin katseheni ange entää taa vuorten, viitain, metsien, kaikk', armas, lauleloni lentää sua kutsuen, sua etsien.

VIRRAN PARTAALLA

Te laulut vienot, virran mukaan jo vierkää unhon merta päin! Teit' enää poika, neito kukaan ei laula kevään säihkysäin.

Vain armaan ylistystä soitte; hän uskollistaan ilkkuu nyt. Te virran myötä vierrä voitte: olitte veteen piirretyt!

MURHEMIELI

Riudut, armas ruusu-rukka, lemmest' auennut et mun; turhaan hohdit, vei jo hukka toivot rinnan raadellun!

Päivät nuo soi murhemuiston, kun sua, kallis, saattaa sain, kun ma varhain kuljin puiston ensi kukkaa odottain;

kun ma kaiken sulle poimin, maa min kukki, hedelmöi, katseestas kun nuorin voimin toivoon syttyin sydän löi.

Riudut, armas ruusu-rukka, lemmest' auennut et mun; turhaan hohdit, vei jo hukka toivot rinnan raadellun!

VAIHTELU

Puron hiekalle heityn — se heljänä hohtaa! Mun sylini aueten aaltoa kohtaa, ja rintaa se kietovi kaihoavaa; taas lietona liukuu jo pois puron uomaan, uus aaltopa rientävi suutelon suomaan: niin riemuihin riemut ne vaihtua saa.

Vaan sult' elon kultaiset tuokiot, keito, ah, huljuvat hukkaan, kun armahin neito sun unhotti orpohon kaipaeluun! Oi, kutsu ne taas, ilot entisen aikas! On toisella huulien hurma niin raikas, kuin tuskin ol' ensiksi suudellun suun.

MIELEENPANTAVAA

Ah, mik' ihmiselle parhain? Paremp' onko rauhass' olla, alus ankkuroida varhain? Vaiko rientää aallokolla?

Talo tehdä tarhoin, kujin? Vaiko teltta turvan tuottaa? Kantaan kallionko luottaa? Vaaruu itse vuori lujin.

Kaikk' ei juokse yhtä juovaa! Tietköön kukin, mitä vuovaa, jottei väärään paikkaan paadu, ja ken seisoo, jottei kaadu.

SAMOIN

Aatos, mi säikkyy, vauhkona väikkyy, arvelu arkojen, ruikutus parkojen torju ei turmaa, ei vapautta tuo.

Valtoja varmoin uhmata tarmoin, konsaan ei taipua, kestää, ei vaipua, taivaiset kutsuu se auttajat luo.

MERI TYYNNÄ

Meren aallottomat aavat syvään rauhaan rauenneet; pursimiehen mielen saavat huoleen päilytyynet veet. Tuulen värähdyst' ei väiky! Kolkko kuolonhiljaisuus! Lainett' ainoaa ei läiky, vello vetten avaruus.

MYÖTÄINEN MATKA

Jo pois sumut soutaa alt' ilmojen kannen, ja Aiolos paulat jo kaikk' avajaa. Soi tuul', äkin touhuun jo laivurin pannen. Tie vinha ja vievä se aaltoihin piirtyy, luo kaukaa jo siirtyy, jo siintävi maa.

TERVEHDYS JA HYVÄSTIJÄTTÖ

Pois satulaan! Löi sydän kiihtyin. Kuin aatos nopsaan lähtö käy; jo uinuu maa yön helmaan viihtyin, ei vuorilt' enää rusko näy; jo tammi, jättiläinen vakaa, tuoll' usmavaipan ylleen saa; pimeyden silmät lehväin takaa vain sadat, tummat tuijottaa.

Kuun vaisut kasvot kaihtaa sumu, se katsoo pilvikummultaan; soi hiljaa tuulten siivenhumu, yön kuiske kolkon, kammokkaan; yö tuhannet loi hirmuhaamut, mun riemunraikas mieli on: mun sielussani mitkä aamut! Mi rinnass' ahjo auringon!

Sun näin, ja vienon riemun valoi poveeni sulo silmäys; vain sulle sydän sykki, paloi, sua palvoi joka hengähdys. Rusotti hohde kevätkoinen nuo armaat kasvot kirkastain, ja — taivaat! — hellyys mulle moinen, sit' ansainnut en, toivoin vain!

Mut ah, kun nous koin kultasoihtu, nous eteen eron ankaruus: sun huulillas mi hurma, loihtu, sun silmissäs mi suruisuus! Ma läksin, kostui katse, jolla mua saatoit, murheen painamaa; mut sentään: rakastettu olla ja rakastaa kuink' ihanaa!

UUSI LEMPI, UUSI ELO

Sydän, kuink' on laitas? Vaivan minkä vallass' olet noin? Olo outo, uus on aivan! Tuskin tuntea sua voin. Kadonnut kaikk' ennen armain, riemu rikkain, huoli harmain, lepää et, et ahkeroi — ah, mi näin sun muuttaa voi?

Kietoiko sun nuori hempi suloisimman olennon, katse taikaa tenhoisempi, hyvyys puhdas, pohjaton? Reippaasti jos luovun luota, kahlett' aion karttaa tuota, takaisin, ah, armaan luo tuokiossa tieni tuo.

Noin nyt taittumattomalla pitää taikapaulallaan väkisin mua valtans' alla armas lieto tyttö vaan; taikapiiriss' armaan tapaan elää täytyy nyt mun vapaan. Ennallaan mit' enää ois! Lempi! Lempi! Paulas pois!

BELINDALLE

Miksi vedät torjumattomasti loistopiiris luo? Eikö vierreet vienon armahasti tyhjät yöni nuo?

Heityin suojaisessa kammiossa vuotehelle, kuun aavevalon kalvaan karkelossa vaivuin uinailuun.

Hetkist' onnen kulta-unta huolen häivätöntä näin; ampui armas poika tuo jo nuolen sydäntäni päin.

Minäkö se, jonka luonas löydän, jonka viihtymään juhlan loistossa saat pelipöydän piiriin tympeään?

Hurmaavamp' ei mulle keväthempi kukkanurmikon; missä armas, siellä hyvyys, lempi, siellä luonto on.

LEMPIVÄ

Armaat ja harmaat niin aatokset ain', väikkyvä, säikkyvä vaiva on vain, autuudet aukee, ja tuonelan tiet — onnekas vain, sydän lempivä, liet.

KEVÄTLAULU

Kuink' armaan loiston jo luonto saa! Kuin päivä päilyy, kuink' uhkuu maa!

Kuin kukkaan puhkee jok' oksa, puu, ja viitain virsi soi tuhatsuu!

Ja rinnat riemuun jo raikahtaa! Oi onni, auvo! Oi taivas, maa!

Oi lempi, lempi! Kuin kultakoi, tuoll' autereessa mi karkeloi.

Maan siunaat kasvuun sa kaunoiseen, kaikk' ilmat tuoksuun ja tuoreuteen.

Sua, neito, neito, kuin lemminkään! Mua, säihkysilmä, kuin lemmitkään!

Kuin leivo lentoon ja lauleloon, kuin kukka aamuun ja aurinkoon,

niin hehkun, armas, sun hempes luo, tult' innon nuoren ain' uuteen suo

se lauluun, tanhuun — oi, loputon sun olkoon onnes, kuin lempes on!

KUKKANAUHAN KERA

Leikitellen lehdet, kerkät, kukat pienet pientareen kevään keijut nuoret, herkät kylvi nauhaan utuiseen.

Lieto länsituuli, leiju, nauha kullan vyölle vie; niin hän, kevään hilpein keiju, peiliin pilkistävä lie.

Näkee ruusut vyöllään kulta, armain aamun ruusu hän. Katse ainut, armas, sulta — palkan saan jo ylimmän.

Tunne sydän tää, sen lempi, luottain käsi käteen lyö! Liittäjä meill' ikuisempi lie kuin heikko ruusuvyö.

JÄRVELLÄ

Vert' uutta raikkain ravinnoin maailma vapaa suo; kuink' armas luonto suosioin suloisin kutsuu luo! Meit' aallot tuutii, airot vie, ja vastassamme näät, kun vettä viiltää venhon tie, sa vuoret pilvipäät.

Silmä, miksi painut salaa? Unet kultaisetko palaa? Pois, sa unten utukulta! Tääll' on elon, lemmen tulta.

Välkett' aaltoon heijuin tähdet tuhannet heittää; vienot usmat leijuin kaukokukkulat peittää; huomentuuli häilyy lahteen siimehiseen, kypsyväinen päilyy hedelmä kalvoon veen.

LEVOTON LEMPI

Päin myrskysäätä, päin räntää, jäätä, kautt' ouruin, notkoin, kautt' usvarotkoin yhä on, yhä on riento rauhaton!

Murheen ja vaivan kanss' ennemmin taisto, kuin rajatt' aivan tää riemujen maisto! Kun sydän taipuu taas sydämen puoleen, ah, miten vaipuu se outohon huoleen!

Mist' avun hakenen? Metsiinkin pakenen turhaan ma rukka! Oi, elon kukka, onni levoton, lempi se on!

PAIMENEN VALITUS

Tuhannet kerrat nousen ma harjalle vuoren tuon ja sauvani nojassa seison ja laaksohon katseen luon.

Ja sitten laumaani seuraan, sitä koirani vartioi; olen laaksoon tullut, en tiedä miten sinne jo tieni toi.

On kaunokukkia siellä koko niitty kirjavanaan; minä kukkia taitan, en tiedä, ne kelle ma annankaan.

Sadekuurolta, myrskysäältä puun alla ma suojan sain. Ovi tuttu tuolla ei aukee: ja kaikki on unta vain.

Majan tuon yli kyllä välkkyy vesikaari kaunoinen! Vaan mennyt on mielitietty taa maitten, manterien.

Ja kauemmaksikin vielä, lie mennyt mertenkin taa. Ohi riennä, laumani, riennä! Suru paimenta painostaa.

KYYNELTEN LOHTU

Mi murhe mieltäs kalvaa noin, kun kaikki iloitsee? Liet ihan totta itkenyt, sen silmäs ilmaisee.

"Jos yksin itkinkin, niin on mull' oma surra syy. Sulosti virtaa kyyneleet, ja sydän keventyy."

Syliimme riennä, ystävät sua kutsuu riemukkaat! Mit' onni veikin, uskoa sa murhees meille saat.

"Remunne huolt' ei aavista, min koito kuormaks sain. Mult' onni mitään vienyt ei, niin paljon puuttuu vain."

Siis reimasti jo nosta pääs! Sull' ikä nuori on, sull' uskallust' on ponnistaa ja voimaa voittohon.

"Ei auta ponnistus, sit' en voi konsaan saavuttaa; kuin tähti niin se kaukaist' on, niin ylhää, ihanaa."

Ei tavoitella tähtiä, niit' ihaellaan vain, kun yllämme ne loistavat öin ilon-autuain.

"Niin monet päivät pääksyttäin ihailin, jumaloin; yöt itkeä mun suokaa, kun viel' itkeä ma voin."

VUORILINNA

Tuon vuoren huipulla linna on vanha; aikoinaan sen porteilla ritarit tuimat ne vaanivat ratsuillaan.

Ovet, portit on tuhkana, linna niin äänetön, hiljainen; ja muureilla murennehilla, miten mielin, ma kiipeilen.

Oli tuossa kellari kerran jaloviinejä täynnä, — ei nyt tepsuta kellarityttö, joka sinne ruukkunsa vei.

Pane enää ei maljoja pöytään, saliss' ei pitovieraat juo; ei ehtoollisviiniä kalkkiin hän enää papille tuo.

Hält' enää portaissa juomaa asepoika ahnas ei saa, ei lahjasta haihtuvasta suo kiitosta haihtuvaa.

Tuli polttanut on näet kaikki katot, kaaret ja kannakkeet; solat, portaat, kappelit linnan soraks ammoin on sortuneet.

Vaan sitra ja ruukku myötä kun vuoren huipulle päin minä päivänä päilyvinnä oman armaan nousevan näin,

niin riemuisa viehkeys elpyi taas raunio-rauhastaan, ja linnassa korkea juhla oli taas kuni konsanaan;

kuin valmiina valtasuojat ois sorjille vierailleen, kuin hääpari tuon ajan aimon ois saapunut saattoineen;

kuin alttarill' arvoisa pappi jo kysyisi: "Liittohon siis yhtyä tahtonne onko?" Me hymyelimme: "On!"

Ja sydämen pohjasta laulut ne laukesi innoittuin, hääkansan sijasta kaiku se todisti raikuvin suin.

Ja kaikki kun hiljeni rauhaan, jonk' ilta jo maille toi, niin hehkuva aurinko kultiin tuon jylhän kukkulan loi.

Ja sen valtoina kauas loistaa asepoika nyt armaineen; tytön täytellä maljat on aikaa, pojan kiitellä kyllikseen.

KAULASSA KANNETULLE KULTASYDÄMELLE

Muisto riemuin, jotka taa jo jäivät, vielä kantamani, kammitsoitko kauemmin kuin sielun side, voitko pidentää sa lemmen nopsat päivät?

Lili, sua pakenenko! Sun kahlettas kantain kautt' outojen rantain ja laaksojen, metsien samota saan! Ah, Lilin sydän niin pian irrota ei sydämeltäni voinutkaan.

Kuin lintu, mi paulastaan pääs metsään pakenemaan, häkin häpeän myötään vei: palan kahletta kaulallansa; ole entinen vapaa lintu se ei, oli sillä jo omistajansa.

VAELTAJAN YÖLAULU

Viesti vieno, taivainen, kivun, tuskan kirvoittaja, kaksin verroin vaivaisen kaksin verroin virvoittaja, — turhat tuskat, riemut, menkää! Uuvuin rientoon riehuisaan; ah, jo henkää, rauha, rintaan raukeaan!

TOINEN YÖLAULU

Vuorten yllä rauha on sees; ei liiku lauha henkäys ees, ei riemukkaat soi laulelot latvojen alta. Kohta jo, malta, myös levon saat.

KEIJUJEN LAULU

Kun keskiyön helmaan jo inehmot herpoo, niin kuultaa meille kuu, niin tähti kipunoi, ja leijaellen, laulain jo keijut karkeloi.

Kun keskiyön helmaan jo inehmot herpoo, niin niityll' alla leppäin on kenttä kisatyön, ja leijaellen, laulain käy unitanhu yön.

PUILLENI

Armaat puut, jotk' aavistellen istutin, kun kutsuivat rusohunnuin huiskuellen ihmeisimmät unelmat, arvaatteko, kuinka lemmin, kuinka lempi vastaakaan vieno vielä puhtoisemmin pyyteeseeni puhtaimpaan?

Nouskaa ilmoihin kuin juurin sydämeeni juurtunein; niille riemuin, suruin suurin muheaksi mullan tein. Tuoksut, varjot, marjat luokaa, auvo uus jok' aamuun, — vain kullan, kullan kanssa suokaa mun ne maistaa kaulakkain!

HAIKEUDEN HEKKUMA

Tulvikaa, tulvikaa, kyynelet iäisen lemmen! Ah, silmään, kyynelen kuivahtaissa, kuink' autio, kuollut maailma on! Tulvikaa, tulvikaa, kyynelet haikean lemmen!

METSÄMIEHEN ILTALAULU

Vireessä luikku viidat, maat ma kiihkoin kierrän, käyn, — niin muistan silmäs sulokkaat, nään muotos, armaan näyn.

Kai laakson lauhan tietä vie nyt vienot askelees, ja ah, sun mielessäs en lie ma vilahdukselt' ees;

maat halki kussa harhaten tiet' astun haikeaa, päin itää, länttä päin, kun en sun luonas olla saa.

Mun valtaa, kun sua aattelen, kuin loihtu kuutamon; niin henkii rauha hiljainen, niin ihmeellistä on.

KUULLE

Vihmot viidat, notkelmat vienoon hopeaas, sielunikin kirvoitat vihdoin, vihdoin taas.

Yli maitten, maisemain katseen lempeän luot, kuin valvois kulkuain silmä ystävän.

Riemu-, murhemuisteloin sydän tulvehtii, vaiheill' ilon, vaivan noin yössä uneksii.

Vieri, vieno virranvuo! Riemut palaa ei! Virta lemmet, leikit nuo, suukot, valat vei.

Kerran kuitenkin ma sain kalleint' omistaa, tuota tuskall' että ain', aina muistaa saa!

Vieri, virta, laaksossas, levähtää et voi! Laulelooni solinas säveleitä soi,

tulvasi jos talviöin pauhaa kuohupäät, kuplimaan jos kukkavöin saa sun kevään säät.

Autuas, ken maailman tyynnä unhottain ystäväisen ainoan kanssa nauttii vain,

mitä mieli ihmisten aavistaa ei voi, sokkeloissa sydämen öin mi salaa soi.

YÖ

Hämy-usvaan untuvaiseen kaikki kauas uppoaa; toki hohtoon ihanaiseen ehtootähti tuikahtaa. Hahmotonna kaikki häilyy, untuu utuharsohon; aallon tumman kalvoon päilyy tyynnä tummuus pohjaton.

Itäisen vain ilman laidan hehkuun henkää kuulto kuun; kutrit hennon rannan raidan soljuu aallon suuteluun. Heijaa Kuutar kultapirtaa, herkät varjot väikähtää; kautta silmän sieluun virtaa viivoitusta viihtävää.

OMAISUUS

Mull' omaa muuta mit' oisikaan kuin aatos, mi sielusta ainiaan sois virrata vilkkahasti, kuin vain joka tuokio onnekas, jonk' antaa kohtalo armias mun nauttia pohjaan asti!

SEURALAULUJA

YLEISRIPPI

Ota varteen varoitus, oiva seurakunta! Harvoin harras hetki on, kavahda siis unta! Touhusitte näitä, niitä, ette kauppojanne kiitä, syytt' ei paheksunta.

Joskushan tääll' ihminen katuukin ja huokaa; pelvott' ilmi synnit siis suurimmatkin tuokaa! Tulkaa tieltä väljän väärän, ajoiss' oikean päämäärän puoleen silmät luokaa! —

Usein, tunnustamme sen, valveill' uneksimme, maistamatta raikas jäi viini maljoihimme; lennähtävin lemmenhetkin monet hellät suukkosetkin ottaa unhotimme.

Tuppisuina kuultiin, kun tursaat tuomaroivat, kuoloton ei laulu, vaan kurjat juorut soivat, suomist' onnen, joita kylväin kulkea vois otsin ylväin, meitä syyttää voivat.

Suonet päästön avatuin armoportin salvoin, käymme tietä viittomaas valppahasti valvoin, kokonaan, ei puolin, osin, hyvää, kaunist' innoin tosin empimättä palvoin.

Tursaille ain' aiomme antaa piuvin piukan, maistaa maljan kuohua kukkuroin, ei hiukan, heittää silmäleikit lemmen, hehkuun kullan huulten hemmen painaa suukon tiukan.

KOPHTAN LAULUJA