Pakkanen oli tuhonnut puutarhan. Nurmikot ja käytävät olivat kuihtuneiden lehtien peittäminä. Lehtiverhon lävitse loistaneet kiiltävät, punaposkiset omenat olivat poissa — ravistetut maahan ja kätketyt hiljaisiin vinttikamareihin, missä ne levittivät ympärilleen suloista tuoksua ja kesämuistoja. Kukkasaroissa alkoivat kirjavat asterit näivettyä, kallistaa päitään kuolemaan. Kapeat lehdet ruskettuivat päistään ja kiertyivät kokoon. Mutta kukkien sydämessä oli vielä kylmästä väsyneitä ja uneliaita mehiläisiä, jotka imivät itseensä viimeisen hunajan, ennenkuin kesä ja elämä loppui.

Aage Sparre kulki koivikossa myrskyisenä ja sateisena lokakuun päivänä. Tuulen suhina puunlatvoissa seurasi häntä koko matkan niin ihmeellisen tasaisesti, että hänen oli pakko kulkea tahdissa sen mukaan. Oli kuin olisi kuulunut lyhyitä, reippaita hengähdyksiä, korkealla ilmassa lentävän, näkymättömän lintuparven siipien suhinaa. Eikä Aage voinut olla kuuntelematta, vaikka se häntä vaivasikin, kuten sairasta vaivaa alituiseen uusiutuva ääni.

Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia. Syksyn sato ei ollut tyydyttävä, ja hän pelkäsi kuoletusmaksuja. Sitäpaitsi Tholanderit oleskelivat vielä Dalassa ja tilanomistaja oli todellakin ryhtynyt neuvotteluihin maatilan hankkimiseksi niiltä seuduin. Koti ei ollut enää rauhansatama, minne vanhan surun muistot eivät päässeet. Milloin Aage vain kulkikaan rakkaita teitään, saattoi hän kohdata Lottenin tai hänen miehensä. Hänen rauhansa oli mennyttä.

Ja hän olisi juuri nyt voinut iloita. Jokapäiväinen elämä Koivulassa olisi ollut niin hauskaa Agneten ja täti Gertrudin seurassa. Hän oli ilomielin odotellut ruoka-aikoja ja iltapuhteita, jolloin Agnete soitti ja lauloi tai kertoi elämästään Englannissa. Toisinaan Aage taas luki ääneen naisten ommellessa. Ilman ollessa vielä suotuisa he olivat kuutamoisina öinä tehneet kävelymatkoja metsikköön. Tänä viimeisenä viikkona oli ollut sateista ja kolkkoa. Mutta heillä oli ollut sitä suloisempaa kotona. Agnetea kohtaan tuntemansa levollinen hellyys sai hänen mielensä keveäksi.

Mutta kun hän tapasi Lottenin tai vain kuuli hänen nimeään mainittavan, oli rauha poissa. Hän luuli halveksivansa häntä, mutta oli hetkiä, jolloin hänellä oli intohimoinen halu sulkea hänet syliinsä ja tulisesti suudella hänen pieniä, viekkaita, mutta lumoavia kasvojaan — — Ei kukaan ollut saanut hänen tunteitaan niin kuohumaan kuin Lotten, ei kukaan ollut saanut hänen sydäntään niin kiivaasti sykkimään kuin juuri Lotten — — Hän ei tiennyt, vihasiko vai rakastiko häntä enemmän.

Metsäpolulla tuli häntä vastaan vaalea, solakka nainen. Hän tunsi heti notkuvan käynnin, pienten jalkojen kiemailevat harppaukset vesilätäkköjen yli. Vastaantulija oli Lotten.

Aagen ensimäinen ajatus oli kääntyä takaisin tai lähteä oikaisemaan viidakon läpi. — Mutta se olisi näyttänyt paolta, ja häntä hävetti näyttää pelkurilta.

Hän astui siis Lottenia vastaan pää pystyssä, nosti kevyesti hattuaan ja aikoi mennä ohi. Mutta Lotten asettui hänen eteensä sulkien tien käsivarsillaan.

»Ei ei, Aage, älä mene — minä olen niin äärettömästi kaivannut hetkeä, jolloin saisin puhua kanssasi niinkuin ennen — vain tämän ainoan kerran.»

Aage katsoi häneen. Hänen kukoistavia, tuulen punaamia kasvojaan peitti hatun ympärille kääritty harso. Tuuli kietoi pitkän, vaalean sadetakin hänen ihanan vartalonsa ympärille. Aage tunsi väkevää heliotroopin tuoksua, joka melkein huumasi.

»Käänny ja tule vähän matkaa kanssani», pyysi Lotten.

»Minulla ei ole aikaa», vastasi Aage lyhyesti. »Matkani käy Eksjön kartanoon puimakoneasioissa.»

»Sitten minä tulen kanssasi — jos saan.»

»Tie on jokaisen käytettävissä.»

He kulkivat hetkisen äänettöminä toistensa rinnalla. Aage ei katsonut Lotteniin, mutta kuuli koko ajan hänen silkkihameittensa sihinän ja hänen reippaan huohotuksensa, kun myrsky sai hänet hengästymään. — Parisen kertaa tuuli lähetti Lottenin valkean harson hänen poskiaan vasten. Se oli kuin hyväily, jota hän ei voinut estää.

»Aage, miksi olet minua kohtaan tuollainen?» kysyi Lotten viimein hiljaa ja levottomasti. »Toisinaan, kun olemme muitten seurassa, sinä katsot minuun niin kylmästi, että minua ihan itkettää. — — — Sinä kohtelet minua kuin pahinta vihollistasi.»

»Etkö sitten ole viholliseni?» kysyi Aage. »Luuletko kenenkään ihmisen tehneen minulle niin paljon pahaa kuin sinä, Lotten?»

»Minunhan oli pakko», vastasi Lotten valittavalla äänellä.

»Oliko?»

»Oli. Muista, että minä en saanut ajatella ainoastaan itseni pelastamista köyhyydestä, vaan myöskin isääni ja veljeäni. Heidän takiaan olin pakotettu kaikin mokomin menemään rikkaisiin naimisiin.»

»Tahdotko, että pitäisin sinua marttyyrina?» kysyi Aage pilkallisesti. »Se tuntuu minusta vaikealta.»

»Tuomitse minua niin kovin kuin tahdot», sanoi Lotten äkkiä kiivastuneena. »Mutta totta on sittenkin mitä sinulle nyt sanon, että sinä olet ainoa mies, josta koskaan olen pitänyt.»

Aage kuuli äänestä, että Lotten tarkoitti mitä sanoi. Hän pysähtyi vaistomaisesti katsoakseen häneen. Oi, nuo silmät hän tunsi — ne olivat kosteat, intohimon himmentämät. Lotten ei kai tuntenut sitä rakkautta, joka voi uhrautua ja kärsiä, mutta kiihkeän lempensä hän oli antanut Aagelle. Sen Aage näki selvään, ja hänen sydämensä tykytti nopeasti.

»Miksi et sanonut sitä minulle silloin, Lotten? Minun suruni ei olisi ollut niin katkera. Miksi kirjoitit niin lyhyesti ja kylmästi lähettäessäsi sormuksen takaisin?»

»Syy oli isän. Hän saneli kirjeen — hän pakotti minut niin kirjoittamaan. Se on aivan totta, Aage — etkö usko minua?»

Hänen pienet, helmenharmaiden hansikkaiden peittämät kätensä tarttuivat Aagen käsivarteen, ja hän katsoi häntä rukoilevasti silmiin. Aagea puistatti hänen kosketuksensa. Mutta hän ei työntänyt häntä luotaan. Ehkä oli totta mitä hän sanoi. Hän muisti kamarijunkkari Rosénin. Hieno maailmanmies, aina kohtelias, mutta katse kova, mikä osoitti, että hän saattoi olla tyranni kotona — — — Jos kaikki oli käynyt kuten Lotten kertoi, ei hänellä ollut oikeutta halveksia häntä. Lotten oli ollut vain leikkikaluna, kohtalon, sattuman käsissä, kuten hän itsekin. Ja hänen uhmansa kärki taittui. Heidän yhteisen onnensa aikuiset muistot tulvivat hänen ylitseen, houkuttelevina, hämmentävinä — hän oli uudelleen entisten tunteitten vallassa.

»Sinä uskot minua!» huudahti Lotten riemuiten, kun näki hänen katseensa. Ja hän nosti käsivartensa ikäänkuin kietoakseen ne hänen kaulaansa.

Aage tarttui kovasti hänen ranteisiinsa ja painoi hänen kätensä alas.

»Olettakaamme, että se on totta», sanoi hän. »Mitä apua siitä nyt on? Nyt on liian myöhäistä sanoa, että pidät minusta. Miksi tulit tänne, Lotten — mitä sinä tahdot minusta?»

»Minä kaipasin, kaipasin — minä tahdoin nähdä sinut, puhua kanssasi — kuulla, että annat minulle anteeksi.»

»Kuule siis — minä annan sinulle anteeksi, Lotten. Minä uskon, ettet niiden olosuhteiden vallitessa ja siksi, että nyt kerran olet sellainen kuin olet, voinut menetellä toisin. — Mutta sinä et saa jäädä tälle paikkakunnalle. Me kaksi voimme nyt ainoastaan tehdä toisillemme pahaa. Sinä olet toisen miehen vaimo — — —»

»Miehen, jota vihaan!»

»Hiljaa, hiljaa, Lotten — — —»

»Minä vihaan häntä!» uudisti Lotten hillittömästi. »Hän on pelaaja, juoppo, ja hän on minulle uskotonkin. Sitäpaitsi hän on raaka ja tyly. Suurin rangaistukseni on, että minun täytyy verrata häntä sinuun — — —»

Samassa tuli vihuri — niin voimakas, että Lotten hengästyneenä pysähtyi kesken lausetta. Hänen solakka vartalonsa huojui kuin ruoko tuulessa. Tukka valahti otsalle ja silmille, harso liehui, niin että Aage näki hänen kasvonsa kuin valkean pilven keskellä.

»Nyt saamme sadekuuron niskaamme», sanoi Aage. »Hakekaamme suojaa.» Ja laskematta irti Lottenin käsiä hän veti hänet suuren puuryhmän alle tien viereen.

He olivat saapuneet avarammalle paikalle metsässä, missä puut toiselta puolen olivat poishakatut. Heidän edessään laskeutui maa syvään laaksoon, jossa oli mustan vihreitä kuusia ja tammia, ja kauempaa näkyi harmaanvihreitä sänkipeltoja ja sametinruskeita kynnöksiä; taivaanranta hukkui sankkaan metsään. Aurinko paistoi vielä. Kuihtuva kanerva pensaiden juurella loisti räikeän punasinervänä, ja auringonsäteet tanssivat tiellä olevissa lätäköissä. Kaukaa häämötti valkoinen talo, mutta se peittyi pian laskeutuvaan hämärään. Kaukaiset metsät näyttivät synkiltä ja uhkaavilta. Puiden latvoissa suhisi, ja oksat taipuivat myrskyn käsissä ja värisivät. Loistava sateenkaari kohosi taivaalle, sädehtien tummia pilviä vasten, ja alempana näkyi toinen, vaaleampi ja ikäänkuin keskeltä katkennut. Samassa puhkesi rajuilma, ja väriloisto hukkui virtaavaan sateeseen; maa ja taivas näyttivät yhtyvän metsän huojuessa vyöryvän meren tavoin myrskyssä.

Lotten painautui vavisten Aagea vasten. Hänen pienet, raikkaat kasvonsa muuttuivat sinertäviksi kylmästä. Se ei häntä juuri kaunistanut — mutta miten suloinen hän silti oli! Kuten lapsi, jota palelee.

»Muistatko, kun olimme sateessa Dyrehavenissa?» kysyi Lotten. »Silloin oli kesä. Me olimme kukkivan tuomen suojassa Eremitage-tasangolla — — —»

»Kyllä muistan, Lotten. Älä puhu siitä.»

»Pitääkö meidän sitten unohtaa menneet ajat?»

»Pitää, jos suinkin mahdollista.»

»Mutta mennyt päivä oli niin ihana, ja uusi taasen on niin kauhea, niin surkea — — — »

»Itse valitsit, Lotten.»

»Oi, jospa voisin valita uudestaan!»

Hän sanoi sen kiivaasti, ajattelematta, ikäänkuin tahtomattaan. Aage pudisti päätään ja hymyili puolittain katkerasti, puolittain surumielisesti.

»Sinä tekisit nyt samoin kuin silloinkin. Sillä vaikka isäsi sanelikin jäähyväiskirjeesi minulle, olit sinä kuitenkin pääasiassa samaa mieltä kuin hän.»

Lotten ei vastannut. Aage laski irti hänen kätensä ja vetäytyi kauemmaksi nojautuen puunrunkoa vasten. Lottenin mieliala muuttui äkkiä. Vihamielinen välke tuli hänen silmiinsä.

»Etkö sinä itsekin ole aikeissa mennä rikkaisiin naimisiin?» kysyi hän.

Aage katsahti häneen kylmästi.

»En ymmärrä mitä tarkoitat.»

»Tuo nuori englantilainen nainen, joka asuu sinun kotonasi — — —»

»Neiti Kaas on käymässä tätini luona, ei minun. Sitäpaitsi me olemme lapsuudenystäviä. Muusta suhteesta meidän välillämme ei voi olla puhettakaan.»

»Miten sinä muutut kylmäksi ja arvokkaaksi, niin pian kuin minä mainitsen hänen nimensä! Onko hän sitten niin pyhä ja rauhoitettu, että hänen nimeänsä tuskin saa mainita?»

Lotten oli muuttunut halpamaiseksi. Hänen äänensä vapisi vihasta, ja hänen kasvonsa olivat rumat ja vääntyneet.

»Se riippuu siitä, millä äänenpainolla sen mainitsee», sanoi Aage. »Minä en tahdo kuulla mitään alentavaa Agnete Kaasista.»

Lotten ymmärsi tehneensä erehdyksen. Hän oli menettänyt valtansa Aagen suhteen osoittaessaan olevansa mustasukkainen ja pikkumainen. Kun hänen luonteensa alhaisuus puhkesi esiin, muuttui Aage umpimieliseksi. Näin oli aina käynyt. Sydämensä sisimmässä Lotten tunsi katkeruutta Aagea kohtaan siitä, että hän oli niin paljon ylevämpi häntä. Mutta hänen täytyi voittaa tuo tunne, jos mieli säilyttää valtansa Aagen suhteen.

Lotten oli selin niin kauan, että tunsi voivansa hillitä kasvojaan. Nyt oli otsa taas sileä, silmät kirkkaat — Ja hän kääntyi Aagen puoleen mitä suloisimmasti hymyillen.

»Älä ole vihainen minulle, Aage», pyysi hän hyväilevästi. »Etkö voi suoda minulle anteeksi, että olen mustasukkainen? Olen tällainen, kun pidän sinusta niin paljon — niin äärettömän paljon — — —»

»Mutta sinä et saa pitää minusta, Lotten. Me kaksi emme voi olla toisillemme koskaan mitään.»

»Koskaan? — Emmekö edes ystäviä?»

»Emme», sanoi Aage kovasti.

Lotten huoahti valittavasti ja kätki kasvot käsiinsä. Aage ei tiennyt itkikö hän vai eikö. Hän kuunteli sadepisaroitten rapinaa ja myrskyn suhinaa, ja hänen mieltään painoi syvä, toivoton suru Lottenin ja itsensä takia.

Samassa he kuulivat kavionkapsetta tieltä. Vähän ajan kuluttua näkyi hevosen ja ratsastajan hahmo sateen keskeltä. Lotten katsahti ylös ja tunsi miehensä.

Kun hän saapui heidän kohdalleen; nosti hän ratsupiiskansa hatun reunaan tervehtien kohteliaasti sanomatta sanaakaan ja pysähtymättä. Mutta Lotten näki hänen silmissään välkkeen, joka sai hänet kauhistumaan. Hän tiesi miehensä olevan nyt mustasukkaisen ja epäilevän häntä. Hän luuli varmaankin heidän sopineen kohtaamisesta.

Tilanomistaja Tholander ratsasti neliä edelleen ja katosi yhtä pian kuin oli tullutkin, kuin varjokuva sateessa.

»Hyvä Jumala — oi hyvä Jumala — — —»

Lotten valitteli itsekseen. Hän puri pienen nyplätyn nenäliinansa nurkkaa, ja suuret kyynelkarpalot valuivat hänen poskilleen.

Aage kumartui hämmästyneenä hänen puoleensa.

»Mutta, rakas, mikä sinun nyt on?»

Lotten vastasi matalalla äänellä:

»Voi, ajattelen miestäni. Hän on nähnyt meidät täällä yhdessä ja nyt hän on vihoissaan minulle. Sinä et usko, miten pelottava hän on mustasukkaisuudessaan — — — »Hän on lyönyt minua monta kertaa — — — voi, mitä minun on tekeminen? — Minä en uskalla mennä kotiin hänen luokseen — —»

»Puhutko sinä totta?» kysyi Aage kauhistuneena. »Niinkö hän sinua kohtelee? Pikku Lotten parka!»

Lotten nyökäytti ääneti päätään. Kesken tuskaansa, joka todellakin oli oikeaa, täyttyi hänen mielensä ilolla, kun hän tunsi, miten syvästi Aage häntä sääli. Hän tarttui hiljaa hänen käteensä, eikä Aage vastustellut.

»Seuraa minua kotiin Dalaan», pyysi hän. »Pysy vain rauhallisena ja anna Klausin ymmärtää, että olet tavannut minun aivan sattumoilta. Se ehkä auttaa. Minä voitan aikaa, ja hänen vihansa menee ohi.»

»Jos todellakin luulet minun voivan olla avuksi, tulen mielelläni kanssasi.»

»Entä puimakone?» kysyi hän hermostuneesti naurahtaen.

»Asiani voin toimittaa toistekin.»

»Oi kiitos, kiitos! — Me saamme siis kulkea pitkän matkan yhdessä kuten menneinä päivinä. Koko matkan Dalaan. Miten olen iloinen! — Katsohan, Aage, nyt on sade lakannut.»

Sade oli lakannut melkein yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Tuulenpuuskat hajoittivat pilvet, ja aurinko pilkisti esiin. Metsä alkoi jälleen loistaa. Koivujen kullankeltaisten lehtien välistä näkyi tammien tumma pronssiväri, ja vaahterain tulipunaiset lehdet hohtivat. Miljoonia sadehelmiä välkkyi puissa ja kosteassa maassa. Yläpuolella kaartui taivas sinisenä, ja sadekuuro jatkoi matkaansa muihin metsiin. Pilvet rusottivat ikäänkuin salaisesta, sisäisestä palosta.

Lotten keräsi hameensa helmat toiseen käteensä ja harppasi tielle. Sitten hän kääntyi Aagen puoleen ja hymyili, niin että valkeat hampaat loistivat punaisten, hehkuvain huulien välistä; hän oli kuin elpynyt luonnon elpyessä.

Kun Aage tuli tielle, pisti Lotten kätensä hänen kainaloonsa, ja he kulkivat hiljalleen metsätietä. Aage oli ryhdikäs ja komea arvokkuudessaan, Lotten taas nojasi häneen naisellisen viehkeästi. Hän hyppeli vesilätäkköjen yli naureskellen. Kun tuuli heitä hätyytteli, etsi Lotten suojaa hänen luotaan ja nojasi poskensa hänen olkaansa vasten. Puiden uloimmista oksista tipahteli vesihelmiä heidän päällensä, metsä tuoksui väkevästi sateen jälkeen. Tuuli suhisi raskaasti puunlatvoissa, mutta Aage ei kuunnellut sitä enää. Hän kuuli vain Lottenin ilakoivan äänen, hänen silkkihameensa kahinan.

* * * * *

Neiti Sparre ja Agnete odottivat Aagea turhaan illalliselle. Aage ei tullut. Iltapäiväkahvia juotaessa hän oli sanonut aikovansa Eksjön kartanoon, mutta palaavansa muutaman tunnin kuluttua. Hän iloitsi jo etukäteen hauskasta illasta. Eräs uusi Björnsonin kirja oli juuri saapunut, ja hän aikoi lukea sen Agnetelle. Agnete tunsi liian vähän uudempaa pohjoismaista kirjallisuutta. Hänen ajatuksensa olivat täynnä englantilaista runoutta, Keatsin ja Shelleyn, Tennysonin, Browningin ja Rossettin teoksia. Etenkin Rossettin. Hänen englantilaisen taiteen ihailussaan oli jotain sairaalloista, oli Aage sanonut; hänen tuli oppia ihailemaan skandinaavilaisessa kirjallisuudessa uhkuvaa voimaa ja terveyttä. Olihan hän itsekin Pohjolan lapsi. Ei kokonaan, hän vastusti. Ei, se oli totta, hänen äitinsä oli ollut englannitar. Hänen herttainen äitinsä! Aage oli puhunut ihastuneena hänestä, ja Agnete oli kuunnellut ilomielin. Kaikki ihmisethän sanoivat hänen olevan äitinsä näköisen.

Pöytä oli aistikkaasti katettu. Sadekuurojen lomissa Agnete oli kiiruhtanut puutarhaan keräämään kukoistavimmat asterit, mitkä löysi, ja tuossa ne nyt olivat korkeassa kristallimaljakossa keskellä valkoista pöytäliinaa. Mutta Aage ei tullut. Viimein molemmat naiset istuutuivat syömään, mutta se tapahtui vain näön vuoksi, sillä kumpikaan ei syönyt juuri ollenkaan. »Aage on kai jäänyt Eksjöhön», sanoi täti Gertrud. Agnete nyökäytti päätään, mutta ei uskonut neiti Sparren selitystä — ja tiesi, ettei tämä itsekään sitä ajatellut. Heidän ajatuksensa yhtyivät samaan pelkoon: jos hän nyt oli rouva Tholanderin luona, jos tämä saisi hänet taas valtaansa.

Ruuat korjattiin pois, ja he istuivat hiljaisina ja alakuloisina arkihuoneessa. Neiti Sparren sukkapuikot kilahtelivat koneellisesti, Agnete selaili muutamia »The Studion» vihkoja, jotka oli ottanut mukaansa näyttääkseen Aagelle. Vähänväliä hän työnsi vihot luotaan ja meni ikkunan luo, josta koetti uudinten välitse katsella ulos. Ilta oli kauhea ja myrskyinen. Kuutamoa ei enää ollut. Tummien, levottomasti huojuvien puiden lomitse näkyi tie valkeana, kapeana juovana. Mutta sitä ei kukaan kulkenut. Keltasuojuksinen kattolamppu kuvastui ikkunassa. Hän näki osan omista kasvoistaan, ne olivat kalpeat ja surulliset — — — Tämmöisiäkö olivat vaimon tunteet, kun hän istui yksinään kotona ja odotteli miestään, joka ei tullut! — Oh, miten oli vaikea olla — — Kalvava tuska rinnassa — ja itku, joka koko ajan pyrki purkautumaan, mutta joka täytyi pidättää — — — Vanha seinäkello raksutti nurkassa niin äärettömän hitaasti. Aika oli seisahtunut sinä iltana. — Eikö kello todellakaan ollut enempää kuin yhdeksän?

Kellon lyödessä puoli yksitoista täti Gertrud nousi ja pani kokoon sukankutimensa.

»Nyt minä menen levolle, Agnete pieni, ja tee sinä samoin. Aage voi tulla hyvin myöhään. Täällä maalla herrat pelaavat säännöllisesti korttia, kun joutuvat yhteen, ja niin eivät huomaa ajan kulumista.»

»Mutta Aagehan ei pidä kortinpeluusta.»

»Ei kylläkään, mutta hän pelaa sentään joskus. Ei ole aina niinkään helppoa kieltäytyä. Ja Eksjön vuokraaja pelaa mielellään vistiä.»

Eksjön vuokraaja! Täti Gertrud piti itsepintaisesti kiinni siitä. Ja kuitenkin Agnete oli vakuutettu siitä, ettei hän uskonut sanaakaan omista selityksistään.

»Menetkö levolle, Agnete?»

»En ihan vielä. Vähän ajan kuluttua.»

»Niin, niin, lapsi, tee kuten haluat. Älä vaan unohda sammuttaa lamppua, ennenkuin menet. Hyvää yötä!»

»Hyvää yötä, täti Gertrud.»

Agnete oli yksin. Nyt hänen ei enää tarvinnut hillitä itseään, nyt hän saattoi itkeä rauhassa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan itkeä. Hän oli liian levoton. Hän alkoi kävellä edestakaisin lattiata pitkin, silloin tällöin pysähtyen katsoakseen ikkunasta ulos. Hän näki vain yön pimeyden ja puiden huojunnan. Missä Aage oli — miksi hän ei tullut?

Agnetea alkoi vilustaa. Uunissa oli ollut valkeata, mutta huoneessa oli jo kylmä. Agnete meni omaan huoneeseensa ottamaan jotain yllensä. Hän löysi tummanpunaisen teatterivaipan, jossa oli leveät, rypytetyt hihat. Siitä oli aikoja, kun hänellä oli ollut se yllään! Hänen mieleensä muistui konsertteja, teatterissakäyntejä Lontoossa vanhempien ja Arthur Freemanin seurassa. Noiden kolmen, jotka silloin olivat hänelle rakkaimmat. Oliko hän uskoton heille nyt? Olisiko hänen pitänyt taistella tätä uutta rakkautta vastaan, joka oli vallannut hänen sydämensä niin kokonaan? — Oi ei, ei hänen rakkautensa Aageen ollut syntiä. Isä ja äiti sekä Arthur olivat kuolleet, he olivat saaneet rauhan, mutta Aage eli eikä ollut onnellinen, vaan tarvitsi häntä. Ja vaikkei Aage sitä itse tietäisikään, niin hän tunsi sielunsa sisimmässä olevansa ainoa, joka pystyi häntä auttamaan ja tukemaan siinä taistelussa, joka oli tuhota hänet.

Hän kietoutui vanhaan, punaiseen vaippaansa. Hänen pienet kätensä kätkeytyivät avariin hihoihin. Vaipasta levisi »White Rosen» tuoksu, omituinen vanha, tunnelmallinen tuoksu, joka loihti esiin menneitten aikojen muistoja.

Näin hän istui pimeässä huoneessaan kumartuneena valkoisesta uunista sädehtivän hehkun yli. Aika kului. Nyt löi kello kaksitoista. Hän voisi yhtä hyvin mennä arkihuoneeseen sammuttamaan lampun. Hän oli lujasti päättänyt valvoa, kunnes Aage tulisi, mutta ehkä olisi parasta, ettei hän näkisi häntä.

Hän nousi ja sytytti kynttilän. Hän ei uskaltanut mennä käytävän poikki pimeässä. Tuntui niin kamalalta tässä hiljaisessa, pimeässä talossa, jossa kaikki nukkuivat paitsi hän. Ja vaikka hän tiesi sen olevan hullua, täytyi hänen ajatella kapteenia, joka oli hirttänyt itsensä Aagen huoneessa — — —

Kun Agnete saapui porstuaan, avattiin ulko-ovi samassa. Hänen kynttilänsä liekki lepatti vedossa ja oli sammua. Mutta hän näki kuitenkin, että tulija oli Aage.

Aage hätkähti nähdessään hänet.

»Agnete! Oletko sinä vielä ylhäällä?»

Hänen äänessään oli omituisen vieras sointu. Kynttilän valossa, joka taas paloi kirkkaasti, Agnete näki, miten kalpea hän oli ja miten märät ja lokaiset hänen vaatteensa olivat. Aage riisui päällystakkinsa ja ripusti sen naulakkoon koko ajan välttäen Agneten katsetta.

»Kylläpä siellä sataa!» sanoi hän sitten samalla muuttuneella äänellä.

»Oletko kävellyt koko matkan Eksjöstä kotiin?»

»Minä tulen Dalasta.»

Agnete ei kysellyt enempää eikä näyttänyt myöskään hämmästyneeltä. Hänhän oli koko ajan tuntenut, että Aage oli rouva Tholanderin luona. Mutta mitä oli tapahtunut heidän välillään? — —

Aage haparoi vielä takkiaan. Agnete ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta hänen kätensä vapisivat. Nämä kylmät, vapisevat kädet anoivat hänen hellyyttään, hänen myötätuntoaan. Hän meni lähemmäksi.

»Tule arkihuoneeseen, Aage. Lamppu palaa vielä siellä. Minä laitan sinulle kupillisen teetä. Olet sen näköinen, kuin olisit lämpimän tarpeessa.»

Oi, tämä vieno ääni, nämä tavalliset, jokapäiväiset sanat olivat kuin lääkettä hänen kiihottuneelle mielelleen! Mutta hän ei voinut vastaanottaa Agneten hellää huolenpitoa tänä iltana. Eihän siitä ollut montakaan hetkeä kulunut, kun hän vielä seisoi Dalan eteisessä ja Lotten hiipi hänen luokseen pimeässä ja heittäytyi äkkiä hänen syliinsä ja suuteli häntä — suuteli häntä niin, että hän oli unohtanut kaiken muun maailmassa paitsi häntä ja intohimoansa, joka heräsi taas eloon — — — Hän oli vastannut hänen suudelmiinsa, hän oli luvannut tavata hänet niin pian — niin usein kuin hän vain tahtoi. Ja kun hän sitten muutamia hetkiä myöhemmin oli ojentanut kätensä tilanomistaja Tholanderille, oli hän tuntenut itsensä kunniattomaksi mieheksi. Tuo katkera häpeän ja kunniattomuuden tunne repi hänen mieltään nyt vielä enemmän hänen siinä seisoessaan Agneten edessä. Hän tiesi, että Agnete olisi voinut antaa hänelle sellaisen rakkauden, joka on kuin ravitseva jokapäiväinen leipä, sen onnen, joka kestää elämän ehtooseen saakka, että Agnete olisi voinut luoda hänelle kodin. Mutta nyt se oli liian myöhäistä, hän oli itse tehnyt sen mahdottomaksi.

»Kiitos, Agnete, mutta minä en kaipaa mitään», vastasi hän soinnuttomasti. »Menen levolle heti.»

Hän meni Agneten ohitse portaiden luo. Mutta siellä hän pysähtyi sisäisestä pakosta ja kääntyi. Miten herttaiselta Agnete näytti siinä seisoessaan, niin lapsekkaan hentona suuressa, punaisessa vaipassa, mustan tukan kehystäessä kapeita, kalpeita kasvoja, joissa silmät katsoivat kysyvän pyytävinä. Vaistomaisesti Aage meni askeleen häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

»Kiitos, että istuit odottamassa minua, Agnete. Hyvää yötä.»

»Hyvää yötä.»

Agneten käsi lepäsi luottavasti ja turvallisesti hänen kädessään. Hänen silmiinsä hiipi hymynvälke. Jumalan kiitos, Aage ei ollut menetetty. Hänen tuli vain olla kärsivällinen ja kestävä. Hän ei saa koskaan kysyä, ei koskaan olla tunkeileva, hänen tulee vain odottaa rauhallisena ja olla valmis antamaan hellyyttään, kun tulee aika, jolloin hän itse tulee sitä pyytämään.

Oi, miten iloinen hän olikaan siitä, että Aage oli kääntynyt takaisin, että hän oli tullut hänen luokseen.