Tänä aamuna Nicolas tuli. Menin alakertaan. Katselimme toisiamme ääneti.

Hän sanoi minulle:

»Sinä et siis tullut.»

Sanoin:

»En tullut.»

Hän virkkoi:

»Miksi teit näin? Miksi kirjoitit minulle näin? Mitä olen sinulle tehnyt, koska näin teit?»

Hän sanoi minulle:

»Olet antanut minun kärsiä liian paljon. Luulen, etten rakastakaan sinua enää.»

Hän virkkoi vielä:

»Miksi et tullut?»

Silloin hän alkoi vavista, ja hänen kasvonsa lähenivät vääristyneinä, kova ilme leukapielissä. Hän sanoi minulle:

»Miksi et tullut? Sano! Miksi et tullut? Miksi et tullut?»

Hän tarttui rajusti kyynärpäihini, samaan tapaan kuin Maxime...

Huusin. Riistäydyin irti hänestä. Huusin:

»Päästä minut! Päästä minut! En salli sinun enää koskea minuun.»

Hän päästi minut heti, ikäänkuin huutoni olisi polttanut häntä, sillä se oli vaistomainen hätähuuto, joka lävistää ihmisen sisimpään asti. Nicolasin kasvoista loisti jotakin sellaista, mikä tällä hetkellä toi mieleeni sen vaikutelman, että hän oli kaikkien miesten kokonaisuus ja että hän oli kokenut kaikki maailman alusta asti. Mutta hän ei tiennyt, mitä hän nyt koki, vaan kysyi:

»Mikä sinun on? Mikä sinun on oikein? Mitä on tapahtunut eilisen jälkeen?»

Olin vielä syvästi järkkynyt siitä, että hän oli koskenut minuun, ja sanoin:

»Mene pois! Mene pois! Mene pois!»

Hän kysyi minulta, mikä minun oli, ja vielä kerran, mikä minun oli, ja pyysi lukemattomia kertoja selittämään. Ja silloin tunsin sieluuni kohoavan kauhistuttavan tylyyden, joka myrkytti minut; minua halutti murskata Nicolas ja panna hänet kärsimään huojentaakseni omaa tuskaani ja saadakseni valumaan pois sen myrkyn, jonka hän oli minuun istuttanut. Hän kysyi minulta, oliko mahdollista, etten enää rakastanut häntä, koska olin näin menetellyt häntä kohtaan, ja minä vastasin, etten häntä enää rakastanut, että kaikki oli lopussa, etten häntä hiukkaakaan enää rakastanut, vaan että olin erehtynyt ja että hänen täytyi mennä. Ja hän uskoi, koska hän rakasti minua ja koska rakastaessaan uskoo kaikki, mikä tuottaa tuskaa. Hän sanoi, että minä olin kauhea nainen ja että huonoinkin nainen oli minua parempi. Ja minä vastasin, että se oli mahdollista ja minulle muuten yhdentekevää ja että joka tapauksessa olin parempi kuin hän, joka oli houkutellut minut rakastamaan itseään vasten tahtoani. Ja sitten aloin hänelle purkaa hirveitä ja loukkaavia sanoja, joita suuni oli tulvillaan. Hän katseli minua ällistyksen ja vihan ilme silmissään, ja me olimme kuin kaksi huumaantunutta ja toisiaan vastaan rynnistävää vihollista.

Sitten Nicolasin koko viha äkkiä lauhtui. Hän pyysi minulta anteeksi, ikäänkuin vain hän olisi tämän pahan syy. Hän surkutteli minua ja puhui hyvän aikaa säälivästi. Näin hänen kasvonsa olevan täynnä sääliä ja rakkautta, rukoilevan kärsimysten kouristamina ja kärsivän vieläkin enemmän minun kärsimyksestäni kuin omastaan.

Se oli kauheampaa kuin mikään muu; pyytämällä pyysin häntä menemään pois ja vaikeroin, että olin todellakin erehtynyt ja etten voinut häntä rakastaa. Rukoilin häntä, ettei hän minua enää pakottaisi toistamaan tätä kaikkea ja että hän säälisi minua... Sanoin hänelle myöskin, että tunsin katumusta ja tuskaa ja että pyysin häneltä anteeksi; se pani hänet nauramaan raa'asti kasvojen väristessä, ikäänkuin kaikki veri vietäisi sinne ihon alla. Hän jupisi ivallisia ja ilkeitä sanoja nykäyksittäin, ikäänkuin olisi huutanut; sitten hän painoi päänsä käsiensä väliin ja huokaili. Ensi kertaa kuulin nyt miehen huokailevan ja toistin:

»Mene pois! Mene pois! Mene pois!» Hädissäni takerruin näihin sanoihin kuin hukkuva takertuu lautaan, jonka pitäisi hänet pelastaa, sillä tunsin, että minut oli kokonaan saanut valtaansa tämä sääli, joka raateli minua sisimmässäni. Tunsin, että juuri olin selittämäisilläni rakastavani häntä enemmän kuin koskaan ennen; tunsin, että jos hän tämän tietäisi, mikään ei enää erottaisi Nicolasia minusta...

Puristin nyrkkini ja hampaani yhteen ja sanoin, että eilisen jälkeen olin paljon miettinyt asioita ja että olin päässyt tunteistani selvälle. Olin käsittänyt, etten rakastanutkaan häntä kylliksi; pyysin häneltä anteeksi, että olin pettänyt häntä ja itseäni; pyytämällä pyysin ja rukoilin häntä lähtemään; valheet puristautuivat huulilleni. Nicolas ei tahtonut minua enää uskoa; hän muistutti mieleeni koko menneisyytemme, ihmeellisen kesämme ja sen, mitä hänelle olin sanonut, kirjoittanut ja luvannut.

Painoin pääni alas ja vastasin, että olin erehtynyt. Nicolas ojentautui suoraksi, kasvot vihasta ja ylpeydestä leimuavina, ja sanoi, että se oli hyvä, ettei hän halunnut enää olla vastuksena ja kiusana tielläni ja että hän lähtisi eikä minua enää näkisi, vaan koettaisi minut unohtaa, toivoen siinä kenties kerran onnistuvansakin. Sanoin ikäänkuin koristen:

»Kyllä...kyllä... koeta unohtaa minut...»

Hän sanoi suuttuneena:

»Kyllä minä unohdan sinut. Unohdan kyllä.»

Hän sanoi vielä:

»Minä menen pois. Menen pois. Menen pois.»

Mutta hän ei lähtenytkään. Hänen kasvonsa tulvahtivat täyteen hehkua ja kiihkoa, ja hän alkoi rukoilla, sanoen hourailevalla äänellä:

»Rakkaani... rakkaani... pyydän sinulta... pyydän sinulta... palaa luokseni...»

Näin Nicolasin käsien tulevan vapisevina minua kohti ja niiden olevan valmiina laskeutumaan ja sulkeutumaan ympärilleni. Tunsin sydämessäni kohoavan saman kiihkon ja kaipauksen, ja se työnsi minua niitä kohti, ja silloin käsitin olevani hukassa. Huumasin itseni kuumeisella vimmallani ammentaakseni siitä uusia voimia ja huusin, riistäydyin hänestä irti ja sanoin: »En, en, en!»

Nicolas rauhoittui äkkiä tästä melusta, pani käsivartensa ristiin ja katseli minua. Hän katsoi minua pitkään ja sanoi:

»Se on siis totta, Marceline. Sinä olet kyllästynyt minuun. Tahdot, että poistun. Sano minulle: en rakasta sinua enää, olen erehtynyt, en tahdo tätä ristiriitaa elämääni, vaan olen leikitellyt kanssasi; nyt on kaikki lopussa; mene pois! Sano se omalla suullasi, sillä, jonka annoit minulle suudeltavaksi eräänä iltana, kun sanoit, ettei mikään muu merkinnyt mitään kuin minä. Sano minulle: en rakasta sinua enää... Silloin menen pois. Enkä tule koskaan takaisin.»

Nicolas näytti hyvin rauhalliselta ja täysin itsensä herralta, koska hän puhui selvästi ja hiljaisella äänellä; minuunkin se vaikutti, enkä tajunnut, että hän oli järjiltään... että me molemmat olimme järjiltämme.

Vastasin samalla selvällä ja hiljaisella äänellä, joka soi korvissani huumaustilani lävitse:

»Ei, en rakasta sinua enää. Pyydän siis sinulta anteeksi. En rakasta sinua enää. Niin on asia.»

Niin olikin asian laita. Sillä sellainen kylmyys jähmetytti sydäntäni, että olin tunteeton ja halusin vain kiihkeästi nähdä Nicolasin lähtevän, voidakseni sulkea silmäni ja olla ajattelematta mitään.

Kun sanani yksitellen putosivat väliimme, särkyi jotakin suunnattoman suurta ja näkymätöntä; kuulin sen ääneti rämisevän.

Nicolas säpsähti vain hiukan. Hänen leukapielensä kovenivat, ja hänen kasvonsa jähmettyivät kokonaan.

Hän sanoi vain:

»Hyvä on.»

Hän painoi päänsä alas, ikäänkuin miettisi jotakin vakavaa, pulmallista ja ikävää asiaa.

»Naiset ovat kuten te...» aloitti hän, mutta sitten hän keskeytti ja sanoi:

»Mutta mitä kannattaa puhua? Mitä se hyödyttäisi?»

Tästä välillemme kaivetusta kuilusta henki julma ja myrkyllinen kylmyys?

Mistä tulikaan tämä Nicolasin ääni, joka oli näin katkera ja kylmä.

»No niin», sanoi Nicolas.

Hän mietiskeli vielä tarkkaavaisen ja kovan näköisenä. Sitten hän kohotti päänsä. Synnynnäinen aatelismies suoristi hänessä itsensä loukkaantuneena tämän porvarisnaisen edessä, joka oli kehdannut tuottaa hänelle kärsimyksiä...

Hän lausui hitaasti, kohteliaalla ja kopealla äänellä, erottaen sanat toisistaan:

»Jos ensi kesänä joskus kohtaamme toisemme, toivon, ettette pahastu, kun tapaatte minut tiellänne. Koetan parastani, että pelastuisitte sellaiselta kiusalta.»

Painoin pääni alas, vastaten, että se tosiaankin oli onnetonta, mutta että minäkin kaikin mokomin välttäisin tilaisuutta häntä tavata.

Tämän keskustelun katkeroittavan jokapäiväisyyden ohessa herätti muistelemamme kesä ja uusi uhkaava kesä meissä outoa kauhua, ikäänkuin kavala ja peloittava sfinksi.

Nicolas sanoi vielä:

»No niin. Hyvästi, Marceline.»

Vastasin:

»Hyvästi, Nicolas.»

Laskiessaan kätensä oven rivalle hän kääntyi takaisin, sanoen:

»Marceline, kenties te jonakin päivänä sanotte minulle totuuden. Olen näet varma siitä, että valehtelette.»

Vastasin:

»Ah, Nicolas, totuus... totuus... totuutta ei voi koskaan selittää... se saadaan kokea... Sanon siis teille: minä en rakasta sinua enää. Menkää nyt, Nicolas, menkää...»

Nicolas odotti hetkisen, lähestyen askeleen. Minut valtasi eläimellinen, mieletön toivo, että hän lähestyisi vielä ja enemmän ja sitten kokonaan...

Kun en kohottanut silmiäni jähmettyneissä kasvoissani, sanoi hän:

»Olette tuottanut minulle hirvittävän tuskan lempeydellänne ja sielunne hienoudella...»

Tällä kertaa hän avasi oven ja lähti.

Raskaan ulko-oven puolisko paukahti kiinni.

Nicolas oli poissa.