Christine kutsuu minua. Syynä siihen, että niin usein käyn Saulnayessa, on se, että Christine kutsuu minua sinne. Hän on heikko ja yksinäinen. Hän sanoo pitävänsä keveästä käynnistäni ja siitä, että rauhalliset silmäni ovat hänen ympärillään.

Christinen huone, verhojen karttuuni, panelin tumma vernissa, suuri vuode hoikan ristiinnaulitunkuvan alapuolella, joka on läpikuultava ja tuskasta riutuva...

Hän puhuu minulle kärsimyksistään. Kuuntelen melkein hartaana. Minusta tuntuu, että hänen sanoissaan on katkeranmakuinen viehätysvoima. Kaikessa, mikä koskee Saulnayen linnaa, on minun silmissäni katkera viehätys.

»Täällä on niin ikävää», virkkaa Christine surumielisyyden kyllästyttämänä.

Nicolas tulee usein vierailulle vaimonsa luo. Hän tuo mukanaan puutarhasta raikasta, tuulen pieksemää henkäystä.

Valitellen Christine kuvailee loppumattomiin päivän vaivoja, katsellen meitä kumpaakin vuoron perään, hyvillään tästä hänen tuskilleen osoitetusta harrastuksesta ja myötätunnosta.

Toisinaan Nicolasin ja minun katseeni yhtyvät salaa ja erkanevat, ikäänkuin janoiset huulet lähestyisivät kiellettyä maljaa ja sitten loittonisivat siitä.

Kun illalla poistun, täytyy mennä hallin lävitse ja tavata Nicolas...

Nurmikenttien takana taivas on vedenvihreä ja malvanvärinen ja ympärillämme laskeutuu varjo hiljalleen.

»Hyvää yötä, Nicolas.»

»Hyvää yötä, ystäväni.»

Hiljaisuudesta, vuorokauden ajasta, Nicolasin läsnäolosta kohoaa tukahtunut ja mykkä kaiho, jota juon pitkin siemauksin.

Kestääköhän tätä sekunninkaan verran? Vai kuluuko siihen minuutteja?

* * * * *

Ilta avaa ikäänkuin suunnattoman hautakammion sieluuni. Päivä on saavuttanut loisteensa huippukohdan.